Olen lapsuudesta asti ollut enemmän tai vähemmän tekemisissä ns. henkisten asioiden kanssa. Varhaisessa aikuisuudessa ehdin myös unohtaa ja tavallaan myös hyljätä asiat humpuukina ja jopa henkisenä sairautena osin. Olinhan niin "aivopesty" tieteelliseen maailmankuvaan ja siihen ei tosiaan mahtunut mitään sellaista, jota ei voinut tutkia nykytieteen keinoin.

Jokatapauksessa tuo "maailma" ei ole jättänyt minua rauhaan, sisäinen kipinä paloi ja palaa yhä, vaikken siitä välittänytkään. Kouluikäisenä olin tavattoman kiinnostunut, luin kaikenmaailman tarinoita ja kokeilinkin yhtä sun toista "taitoa". Kortit kertoivat omaa tarinaansa, sisäinen intuitioni on aina ollut pettämätön, olen nähnyt paljon unia erityisesti omasta kasvustani.

Sisäinen maailmani on ollut värikäs, ja erityisesti luonto tuli jo lapsuudessa hyvin lähelle. Tuota osaa elämästäni on kovin vaikeaa muuntaa sanoiksi, se vaan on osa minua ja vasta ihan viimevuosina olen uudelleen alkanut antaa tilaa tuolle maailmalle. Asia kerrallaan, hiljaa hyvä tulee.

Olen ymmärtänyt näiden asioiden olleen suvussamme osa ihan tavallista elämää, normaaleja ja päivittäisiä juttuja, joita ei ole sen kummemmin tarvinnut ihmetellä. Uskoisin, että jokaisella ihmisellä onkin samat mahdollisuudet, mikäli vain oppisivat kuuntelemaan ja luottamaan itseensä, Kysyvä saa aina vastauksen jossakin muodossa ja jonkinlaista ohjaustakin saa mikäli vain ilkeää pyytää. Joskus tosin se tuuppaus eteenpäin tulee pyytämättäkin.

Minulla on ollut edellisvuosina paljon aikaa tehdä työtä itseni kanssa. Hiljaisuus ja rauha ympärillä on tavallaan pakottanut minut opettelemaan tulemaan toimeen itse itseni kanssa. Aikoinaan en voinut edes kuvitella, että olisin tuntikausia vain itseni kanssa, ahdistuin suunnattomasti jo pelkästä ajatuksesta. En kyennyt tuolloin kohtaamaan itseäni. Pelkäsin ihan syyttä suotta omaa kuvajaistani.

Tänään tilanne on toinen. Viihdyn itsekseni erinomaisesti, vaikka edelleen joskus kaipaan muitakin ihmisiä ympärilleni. Jokatapauksessa tämäkin toiveeni on tullut todeksi, elää ns. erakkona, koska en ymmärtänyt itseäni tai muita ja ahdistuin valtavasti siitä, etten ymmärtänyt muita ihmisiä, edes niitä, joita ystäviksi luulin.

Edelleen minulla on käsitteet asioiden ja ilmiöiden kohdalla hukassa, usein käy niin, että luen jotakin artikkelia tai eteeni tulee ikäänkuin sattumalta jokin ohjelma, kirja, jossa on sitten itselle kovin tuttuja juttuja, ilmiöitä. Sitten lukiessa koen ahaa-ilmiöitä ja asioita tulee nimetyksi.

Jo lapsena minulle tuli aina jokin mielikuva esineestä, johon kosketin. Kävellessäni jossakin rauhallisemmissa paikoissa saatoin uppoutua omiin kuvitelmiini siitä, mitä kyseisellä paikalla oli joskus tapahtanut ja millaisia ihmisiä paikassa oli ollut. Mistä lapsi voiisi sellaista ammentaa, tai kuvitella? Jos siis ei ole nähnyt tai kuullut tarinoita aiemmin? Nykyisellään en kovin hyvin kykene erottamaan, mikä on aitoa ja mikä on ns. ulkopuolelta tullutta, joten nykyisellään ja yleensä kuittaan tuon jutun hyväksi mielikuvitukseksi.

Kuitenkin, olen jättänyt tällä kertaa oven tietoisesti raolleen. Olen alkanut uudelleen miettiä "henkimaailman" merkitystä omalla kohdallani ja sitä, kuinka se on ollut läsnä elämässäni aina. Monesti huomaan tavallaan kyseenalaistavani jonkin jo aiemmin hylätyn asian ja miettiväni asioita siltä kannalta, että miksi ei olisi mahdollista? Tai sitten, mitä jos sittenkin?

Elämässäni on jälleen tulossa jonkinlainen käänne, positiivinen ja hyvä sellainen. Luulen tuon käänteen liittyvän nyt jotenkin tähän henkiseen puoleen ja siihen, etten enää välttämättä halua sivuuttaa vaan lähteä uudelleen "tutkimaan" ja perehtymään tuohon maailmaan, joka näköjään aina vaan jaksaa muistuttaa olemassaolostaan. Sekö on sittenkin se minun "tieni" kulkea tämä loppumatka?

Huuhaata tai ei, uskomuksista ollaan aina kiistelty ja jokaisella on oikeus uskoa tai olla uskomatta. Itse olen ollut kahden vaiheilla, olen pyrkinyt selittämään kaikki ns. "omituisuudet" jokseenkin järkevästi itselleni.

Yhtenä iltana sain jälleen muistutuksen. Illalla ennen nukkumaan menoa mietin lastani ja mieleeni juolahti mielikuvan kera hänen toiveensa. Ihmettelin hetken tuota putkahtanutta ajatustani, että mistäs se nyt tuli ja kömmin peiton alle unohtaen koko asian. Seuravana päivänä kyseinen lapsi alkoi kertomaan sitä, mistä oli haaveillut edellisenä iltana ja se oli juuri sama asia kuin mikä oli omassa mielessäni ollut saman lapsen kohdalla.

Ollessani hyvin surullinen, olen huomannut pienten lintujen pöyrähtävän oksalle, ikäänkuin tullen muistuttamaan, etten ole täysin yksin, höyhenet ovat jo lapsesta asti tipahdelleet eteeni tai sellainen on löytynyt täysin odottamattomasta paikasta. Jo lapsena leikin kivillä, kyselin niiltä asioita, kuten poppamies konsanaan. Talvella muistan rakentaneeni lumesta jatulintarha-kuvion ja leikkineeni hippaa siinä.

Onko nyt tosiaankin niin, etten todellakaan pääse "pakenemaan" itseäni mihinkään suuntaan. Kaikki muut polut ja vaihtoehdot olen käynyt läpi ja nyt on vain avattava tuo ovi ja uskallettava astua sisään? Ilmeisesti muutakaan vaihto-ehtoa ei enää ole.

Elämäni on junnannut nyt paikoillaan pitkään, vuosia itseasiassa. Ja tuo "henkinen" polku odottaa yhä, että uskallan lähteä kulkemaan sitä tietä. Omista kokemuksistani päätellen se on se minun juttuni, jolle voin antaa mahdollisuuden ja jolle voin vihdoin sanoa kyllä. Ei taida olla enää vaihtoehtoja jäljellä.