Vihdoinkin minusta tuntuu siltä, kuin alkaisin oppia olemaan uudelleen oma itseni. Joitakin kahleita on siis murtunut, ainakin mitä kotona oloon tulee. Nuorena aikuisena minulla oli kotona ns. monta rautaa tulessa ja koko ajan jotakin mieluisaa tekemistä, siis kaiken opiskelujen lisäksi. Ja huomaan, että nyt on samoin. Oli hyvä päätös elvyttää ne vanhimmat käsityöt, tuntuu niin hyvältä vihdoinkin saada jotakin aikaan ja samalla ikäänkuin päätellä yksi aikakausi.

Sain kaappien perukoilta jälleen poistettua liinavaatteita, ylimääräistä. Vähemmälläkin pärjää, kuten hyvin tiedän. Osasta lastenvaatteita sain ihan pienen korvauksen, mikä lämmitti omaa mieltä, koska normaalisti olen aina kaiken kiikuttanut suoraan uffille, jonka toivon todellakin olevan omanlaisensa apu taas toisaalla.

Onneksi olen oppinut äidiltäni sentään jotain hyödyllistä, vaikka viimeaikoina olenkin lähinnä harmitellut hänen käytöstään. Siihenkin on ne hänen omat syynsä ja vaikka olisin millainen ja vaikka tekisin mitä hänen eteensä, lopputulos olisi jokatapauksessa sama. Ja äitini miellyttämisen lopetin jo aikapäivää sitten.

Mutta, opin äidiltäni sen, että laskut maksetaan aina ensin ja sitten syödään jos jää jotakin. Ja jos syömisen jälkeen vielä jotakin jää, se säästetään. En tiedä, opinko tuon jotenkin käänteisesti,huonon esimerkin voimin koska tosiasiassa äitini on aina täyttänyt jääkapin ja juonut loput rahat hyvin rankoin seurauksin ja siitä on syntyi sellainen ikävä kierre, joka silloin tällöin tulee vieläkin. Vaikeinta olikin aikoinaan hyväksyä se, että myös äidilläni on oma oikeutensa omaan elämäänsä, siis niin, että hän itse todellakin on vastuussa omista valinnoistaan ja sitä vastuuta ei voi kukaan muu kantaa hänen puolestaan.

Oma suhtautumiseni alkoholiin on ollut hyvin tiukka. Nuoruuden kokeilujen ja jokaviikonloppuinen humalahakuinen juominen jäi pois siinä samalla kertaa, kun ymmärsin omakohtaisesti, ettei se tie vie muualle kuin juoppojen ja alamaailman seuraan ja se taas ei vastannut omaa toivettani omasta tulevaisuudesta, joten lopetin sen tien kulkemisen silloin. Aloin tietoisesti kasvaa kohti vastuuta omasta elämästä ja tuolloin halusin todistaa, että myös minä voisin menestyä normaalisti huonoista lähtökohdista huolimatta. Halusin todistaa ennenkaikkea itselleni mutta myös muille, erityisesti niille lastenkodin työntekijöille, jotka jatkuvasti latistivat ja maalasivat piruja seinille ja sanoivat usein, ettei minusta tai sisaruksistani tule koskaan mitään, vaan joutaisimme koko sakki ennenaikaiseen hautaan ja sitä ennen eläisimme tyyliin sosiaalipummeina kadulla juopotellen, ihan kuten kuulemma meidän koko suku, vaikka sehän ei tosiaankaan pitänyt eikä pidä tänäänkään paikkaansa.

Sanon vielä tänäänkin, että teininä join alkoholini oikeastaan koko loppuelämäni edestä. Mutta, alkoholin puute elämässäni on tuonut vain positiivisia seurauksia elämääni. Kaikki se raha, minkä silloiset tutut ja kaverit laittoivat menemään kurkusta alas ja välillisesti kaikki siihen liittyvä jäi minulta säästöön ja jää edelleenkin. En tulisi mitenkään päin toimeen, jos olisi tarve ostaa ja juopotella. En olisi koskaan eron jälkeen saanut kotiani kuntoon, ja moni muukin asia olisi vain kaukaista haavetta. Ihan kuten moni asia oli lapsuudessani äidilleni. Muistan, miten hän jaksoi ihmetellä kateudesta vihreänä tuttujensa ja ystäviensä omaisuutta ja elämäntapaa yleensä, ymmärtämättä, että hänelläkin olisi sitä kaikkea samaa ilman alkoholia. Muistan jo lapsena tajunneeni tuon asian ja kertoneeni kännihuuruissa olevalle äidilleni totuuksia, miten hän voisi ihan yhtä käyttää rahansa myös toisin, mutta hän valitisi aina ne kaljansa ja viikonlopuiksi kirkkaat. Sekä hyvin usein ne baari-illat, joissa hän kulutti sosiaalitoimistosta saamansa ylimääräiset rahat tarjoten koko kylälle juomat. Tositteista tämänkin näin eräs kesä ja en ollut uskoa silmiäni. Pöyristyin ja tyrmistyin kovin, koska muistini mukaan äitini valitti aina rahattomuuttaan ja sai säälipisteitä tietyiltä ihmisiltä, jotka sitten hyvää hyvyyttään ja varmaan tietämättömyyttäänkin huolehti muun perheen tarpeista. Ja niinpä äitini sai luottaa siihen aina, että hän sai rauhassa juopotella, kun toiset hoitivat muut tarpeet.

Tuokin lapsuuden kokemus on osaltaan saanut minut pitämään huolen siitä, että kannan itse vastuuni omasta ja lasteni elämästä. Huonona puolena vain se, etten oppinut pyytämään apua, vaan olen pärjännyt itsekseni. Samoin olen koko elämäni pyrkinyt täydellisyyteen, niin ettei kukaan ole voinut arvostella tai moittia elämääni ihmisenä tai erityisesti äitinä.

Eron jälkeen tosin opin vähän kerrallaan huomaamaan, että täydellistä ihmistä ei ole olemassakaan, joten opettelin hellittämään osaltaan myös olosuhteiden pakosta. Opettelin myös tavallaan olosuhteiden pakosta hakemaan apua. Tosin edelleen oma moraali ei kestä taloudellisen avun hakemista toimeentulotuen muodossa. Siinä menee minun "ylpeyteni" raja.

Mutta, jotenkin käänteisesti opin äitini esimerkin voimin elämään vaatimattomasti ja säästeliäästi. Osaltaan asiaan vaikutti myös se kuuluisa 90-luvun lama, jonka jälkeen mikään ei ollut entisensä. Opin kuitenkin erottamaan tarpeelisen ja elämän kannalta välttämättömän sekä sitten sen ns. luksuksen, jota ilmankin voi elää ja se pelasti minut eron jälkeen. Tiesin, että vaikka käyhää on, minä ja lapset pärjäämme jotenkin. Tiesin, mistä asioista tinkiä, tiesin terveellisen ja edullisen tavan säästää ruokamenoissa, jne. Ja täytyy sanoa, että kannatti. Elämän realiteetti palautti minut ikäänkuin maanpinnalle jo opitusta ja tavaksi tulleesta "luksuselämästä", johon ehdin jo niin tottua ja sitten hyppy takaisin lähtöpisteeseen, tälläkertaa vain kera lasten.

Osasin jo lapsena säästää ja suunitella rahankäyttöni pennilleen. Olen myös koko ikäni harjoittanut rahavirran seurantaa ja tiedän ulkoa, mitä ja miten talouden suunnalla menee. Se on mahdollistanut myös pieniä iloisia hetkiä silloin tällöin, ja en ole joutunut pulaan esimerkiksi lainojen kanssa.

Niin, minun piti pohtia sitä, miten koen palautuvani ja pääseväni irti niistä kahleista, joihin olin sidottu avioliitossa. Huomasin yhtenä päivänä, etten jännittänyt ollenkaan puhelimessa jutustelua, vaan kykenin olemaan 100% minä juuri siinä hetkessä, juuri sille ihmiselle läsnä. En kertaakaan miettinyt sitä, mitä toinen mahtaa ajatella minusta. Tuo, että ajattelen, mitä toinen mahtaa ajatella minusta on ollut liian suuri taakka harteillani, jonka exä sälytti kannettavakseni. Hän jaksoi aina haukkua minut, tapani puhua, elehtiä, ihan mitä vaan ja vielä muistutti jokaisen ihmisen jälkeen, että mitä tuo oikein mahtoikaan minusta ajatella ja sekä etukäteen aina maalasi pirut seinille sanomalla, että mieti mitä se ihminen ajattelee meistä tai minusta. Kasvoin tuohon ajatukseen niin pahoin, että minulta on mennyt vuosia tuon irtipäästämiseen ja opetteluun, että myös minulla on oikeuteni olla omanlaiseni persoona, minun ei tarvitse olla yhtä ja samaa ihmismassaa ja olla erottumatta joukosta tai että pitää kadota sinne ihmismassaan. Ei, minä saan olla juuri se, mikä olen. Minun vastuullani ei ole, pitääkö joku minusta vai eipidä. Riittää, että tulee toimeen kaikkien kanssa ja kykenee jonkinlaiseen yhteistyöhön, jos on pakko. Kavereita tai ystäviä ei voi kaikista tulla, mutta toimeen pitää tulla ja silloin on hyväksi ne käytöstavat ja normit, joita noudatetaan tilanteessa kuin tilanteessa.

Oma sosiaalisten tilanteiden pelkoni vapaalla ollessa on seurausta juuri tuosta aivopesusta, että ajattele mitä muut sinusta ajattelevat ja miehen luulot siihen päälle, että olen muiden mielestä sellainen ja tällainen ja kun yksikään asia ei ollut totta, eikä positiivista, aloin varoa itseäni, ja itseni kaikenlaista ilmaisemista. Suljin itseni jonkin naamion taakse ja toivoin, ettei minua noteerattaisi, koska se sitten tietäisi lisää tuskaa kotioloissa. Mutta, nyt tuokin alkaa helpottamaan.