Luin jostain, että pitää tehdä niitä asioita, jotka tekevät iloisiksi ja saavat onnellisuutta aikaan.

Entäpä, kun jo vuosia tätä tehnyt? Kun ne pienen pienet asiat, jotka ennen soivat sen pienen ilon hetken, eivät enää jaksa innostaa. Kun ne asiat ovat ovat olleet tässä kotosalla, ihan niitä perusjuttuja, kuten siivous ja paikkojen järjestely? Nyt kun nekään eivät enää saa iloa aikaan.

Kun kaikki on jo kokeiltu, tehty. Kun olen kyllästynyt todellakin ihan kaikkeen siihen, mitä olen edellisten vuosien aikana tehnyt? Mitä sitten?

Kaikki, mitä nyt tahtoisin tehdä, maksavat rahaa ja tässä onnettomassa taloudellisessa tilanteessa sitä ei ole, niin kaikki on pois suljettu. Kaikki sellainen, joka juuri nyt saisi mielen iloisemmaksi, vaatisi sitä rahaa. Huoh.

Viikolla en saanut enää tukkaani harjattua, niin hamppua olivat latvat, eipä auttanut kuin itkua vääntäen leikata itse pois kymmenen senttiä pois latvoista, eihän lopputulos siisti ollut, mutta minkä teet, kun ei ole varaa moiseen luksukseen. Tai jos olisinkin niin itsekäs, että kävisin kampaajalla, niin saisin katua syvästi sinne laittamia rahoja, koska tiedän kokemuksesta, että sitten sekin raha on jostain muusta pois ja joutuisin lapsille sanomaan eioota.parempi vaan antaa rahan olla varuilla siellä tilillä, kun niitä ylläreitä tulee aina, on se jo niin selväksi tullut asia sekin.

Mietin, tulisiko mieli iloisemmaksi, jos värjäisin tukkani kaapissa odottavalla värillä, ja se vain sattuu olemaan sellainen, josta saan iholle ja päähän kuukausia kestävän reaktion, joten ei houkuttele sekään vaihtoehto. Ja kampaajalle ei rahat riitä.

Pitäisi taas alkaa ikkunan pesu ja verhojen vaihto, sekään ei nyt jaksa innostaa. Samoin meinasin käydä yksin mattopyykillä, saa sitten nähdä, jääkö matot sinne likoaltaaseen, kun en jaksa niitä sieltä nostaa omin voimin ylös? Pesulaan en nyt voi rahoja käyttää, kun se summa on budjetoitu lahjaksi toisaalle. Toki voin säilytystilojen puutteesta myös heittää alematon roskiin, koska sitä ei nyt saa pestyä ja laitettua kaappiin puhtaana. Jokainen päivä on tosin satanut vettä, joten ilmojenkaan puolesta on turha haaveilla mattopyykistä. Ja meillä on vielä sekin ongelma, ettei ole kuivatustilaa edes yhden maton verran.

Marjastukseen ei vielä pääse, koska marjat eivät ole kypsiä vielä täällä päin, niin on ollut kylmää ja pilvistä koko kesän. Siitä saisin iloa koko vuodeksi eteenpäin. Mansikoita en voi pakastaa, koska ei ole rahaa ostaa mitään ylimääräistä, sama juttu vadelmien kanssa ja minulla ei ole tietoa, missä tämän paikkakunnan villivadelmat kasvavat. Myöskään mehumarjat eivät ole kypsyneet odotetulla tavalla ja niiden kerääminen jää taasen myöhempään.

Ikuinen siivous, se ei nyt jaksa houkuttaa. Kodinhoitohuone vaatisi pienen säilytystilaratkaisun, mutta sekin vaatii sitä ylimääräistä rahaa, jota ei ole, Hyllytila ei olisi pahitteeksi ollenkaan ja tenavien vaatteet voisi mukavasti viikata hyllyyn, eikä olohuoneen sohvalle odottamaan rumentaen koko tilan siihen asti, kunnes jokainen on vienyt omansa pois. Ja viikkauksesta aiheutuva pölly jäisi myös sinne kylpyhuoneen puolelle, eikä pölisisi olkkarissa. Tällä haavaa vain kylpyhuoneessa ei ole tilaa viikkaukselle tai pyykkipinoille ja harvoin lapset ovat tuossa touhussa mukana.

Voisin ulkoilla ja liikkua luonnossa, yksinään se ei kuitenkaan ole edes ajatuksena mukava asia, joten aina jään odottamaan aikaa parempaa, toisinsanoen sitä kaveria.

Lukeminen ja kirjasto. Niin, halvemmaksi tosiaan tulee ostaa niitä kirjoja suoraan kirjakaupasta, kuin huonon muistini vuoksi maksaa niitä myöhästymismaksuja aina vaan. Ja toisaalta, kirjastoon pitäisi mennä samalla, kun on muutakin asiaa sinnepäin, autoilu ei ole ilmaista sekään.

Ennen pidin kaikenlaisesta käsityöstä. Siis parikymmentä vuotta sitten. Tasaisesti olen yrittänyt jotakin alkaa tekemään, mutta kärsivällisyyteni ei enää riitä käsitöiden tekoon. En kykene alkua pidemmlle, kun jo luovutan, vaikka ennen yksi pieni pöytäliina valmistui yhdessä illassa.

Siinapä nuo omat ilon aiheet olivat lyhykäisyydessään, asiat joita tehdessä olen kokenut iloa. Ja nyt niitä olen tehnyt kyllästymiseen asti. Pää vain lyö tyhjää, en keksi enää mitään pientä ja ilmaista tekemistä.

Kaikki ,mitä toivoisin voivani kokea ja tehdä maksavat rahaa ja kun sitä ei ole käytettävissä, en voi edes haaveilla. Vieläkin kirvelee tämän kesän unohdettu loma lasten kanssa. Omaa hölmöyttäni sekin, kun tyhmänä ihmisenä luotin vakuutusyhtiöön ja siitä luottamuksesta sain sitten maksaa suuret laskut lomareissun sijaan. Koko vuoden vaivalla säästetyt rahat menivätkin kankkulan kaivoon ja itse en tullut hullua hurskaammaksi.

Yksinäisyyteen ei ole olemassa lääkettä. Se on kuin noidankehä, joka kiertää samaa ympyrää vuodesta toiseen. Olet yksin, ja yksin ei viitsi mitään tehdä, ei mennä minnekään, joten olet edelleen yksin. Kotona, neljän seinän sisällä haaveilet vain ja torppaat omat haaveesi viimeistään siinä kohtaa, kun tajuat, että kaikki meneminen maksaa ja jos haluan lastten elämän olevan hyvää, voin unohtaa omat juttuni. Niin yksinkertaista. Minulla kun ei ole niitä sukulaisia, ei lasten kummeja jne, kuljettamassa, maksamassa lasten menoja. Jos lapsille haluan tai lapset haluavat jotakin extraa elämäänsä, on se minun järjestettävä ja maksettava. Ei puhettakaan, että joku olisi koskaan, ikinä kysynyt lapsia mukaansa tai peräti varta vasten vienyt lapsia jonnekin, minne nyt yleensä lapsia tupataan viedä. Tapahtumiin jne.

No, valitus sikseen. Tänään on taasen tiedossa uusi, tylsä päivä. samanlainen kuin eilen, toissapäiväinen jne. Mikään ei muutu, kaikki on vain tätä samaa viikoista toiseen, kuukausista toiseen. Ja se vain on siedettävä, välillä hammasta purren yhteen niin, että leuat on mennä sijoiltaan ja välillä kädet nyrkissä niin tiiviisti, että kynnet uppoutuvat kämmenistä läpi.

Nokka siis pystyyn ja kohti uusia pettymyksiä.