Voi että miten en sitten tykkää yhtään stressistä. Siis siitä, kun muistettavaa on paljon, asioita pitää organisoida ja järkätä. Sitten aina jotakin on unohtunut ja niin eespäin. Tätä se sitten on, kun haluaa kaiken olevan täydellisesti, sujuvan täydelleen. Vaikka toki tiedän, että vähemmälläkin pääsee, ja eritoten kaiken ei pidäkään olla täydellistä, mutta se tavoite on lähelle sinne päin.

Mietin, miksi en ole koskaan esimerkiksi nähnyt vaivaa kovin paljoa ulkoisiin asioihin, kuten ulkonäköön. Olen ensinnäkin aina ollut sitä mieltä, että mitä luonnollisempi, sen parempi. Ja oikeastaan olen aina saanut olla tyytyväinen itseeni. Siis niin, ettei minulla ole ollut edes sellaista oikeaa tarvetta näyttää paremmalta, hienommalta jne. Kuten nykyisin tuntuu jokaisella olevan mielessä kaikenmaailman ehostukset. On tekokynsiä, tekoripsiä, hienoja meikkejä, kalliita vaatteita, hiusten muokkaamisesta puhumattakaan. Sekä tietysti kaikenmaailman hyvinvointiharrastukset kuntosaleineen ja ohjelmineen sekä ruokavalioineen.

Mietin, kuinka luoja on jossakin asiassa onnistunut edes. Kynteni ovat luonnollisesti viilauksen jälkeen kuin manikyyrissä käyneet, niille ei siis tarvitse juurikaan mitään tehdä, paitsi viilailla silloin tällöin. Ripsiä löytyy omasta takaa, samoin kulmia. Väriäkin on, joten en tarvitse lisäillä itseeni mitään. Joskus jos ehdin tai jaksan, nypin muutaman ylimääräisen kulmakarvan ja se riittää. Tätäkin olen joutunut opettelemaan vasta ihan parin viimevuoden aikana. Ainoa, mille pitäisi jotakin tehdä, on ihoni. Se meni piloille jo teininä ja mikään pakkeli ei oikeastaan riitä peittämään epätasaiseksi jäänyttä väriä ja joitakin muita virheitä. Tai no joo, ehkäpä peittyisi, mutten pidä siitä tunteesta iholla, kun naamassa on paljon erilaista tököttiä. Ja en kai ole ihan vanhan näköinen kuitenkaan, kun uusia ihmisiä tavatessa he ovat arvioineet ikäni huomattavasti nuoremmaksi, kuin mitä todellisuudessa olen. Luulen, että oma tyttömäinen olemukseni hämää paljon. Ja mitä siitä.

Muistan, kuinka minulle pienimuotoinen kriisi siinä aikuistumisen kynnyksellä. Tuolloin en osannut kiinnittää arkiseen pukeutumiseen oikeastaan mitään huomiota. Lapsuudessa ja teininä kukaan aikuinen ei ohjannut, neuvonut vaate-asioissa, kaikki pukeutuminen ja muut ulkönäköjutut minun on pitänyt opetella ihan kantapään kautta. Samoin oli henkilökohtaisen hygienian kanssa. Ajatella, nauroin itsekseni kun tässä tänä kesänä vasta ymmärsin, että esimerkiksi tamponeja onkin eri kokoisia olemassa eri vuotopäiviin. Siis tämmöisiä pikkujuttuja, joita kukaan ei ole koskaan vahingossakaan maininnut ja tuollaiset asiat on jo silloin aiemmin pitänyt tulla ilmi, silloin kun kuukautiset ovat alkaneet. Ainoa asia, mitä minulle sanottiin, oli että hae siteitä kun tarvitset laitoksen henkilökunnalta. Siis niin, että niitä piti erikseen pyytää ja olla tyytyväinen sitten siihen, mitä kaapissa oli. Ei puhettakaan siitä, että kaupat olivat pullollaan kaikenkokoisia, näköisiä ja tuntuisia suojia. Mahdollisuutta kokeiluun ja siihen mikä olisi ollut itselle paras ei ollut. Vasta omilleni muuttaessa sain oppia, ettei kuukautisten kanssa eläminen ole niin vaivalloista ja hankalaa, kuten se oli ollut lastenkodissa asuessa. Ja itselleni ei edes tullut mieleen, pohtia olisiko olemassa mukavampia tai helpompia tapoja elää kuukautisten kanssa.

Niin, kriisi, pukeutumisen kanssa. Kuvittelin silloin, että aikuisena pitää sitten pukeutua eri tavoin, ikäänkuin korostaakseen aikuisuutta. Mutta, ainoa mitä tuolloin osasin, oli etsiä lastenosastolta vaatteita. Eihän kukaan aikuinen ollut kiinnittänyt mitään huomiota siihen, miltä lapset näyttivät tai mitä lupalapulla oli ostettu kaupasta. Kun ei henkilökunnalla ollut halua tai aikaa kierrellä kaupoissa lasten kanssa. Yksin piti vaateostot hoitaa ja se oli voivoi, jos ostokset olivat vääränkokoisia, näköisiä jne. Parhaimmat vaatekappaleet yleensä aina hävisi jonnekin, ja se oli ihan normaalia.  Yleensä rahaa oli käytettävissä niin vähän, että jos piti ostaa kengät, niin muihin vaatteisiin ei riittänyt rahat enää sen puolivuotiskauden aikana. Tai jos talvivaatetta, niin sisävaatteisiin ei ollut enää varaa. Monesti sitten kävi niin, että kesäkengillä piti kulkea kesät ja talvet, yleensä juuri lenkkareissa, koska ne kestivät parhaiten. Samoin kerran ostettu takki sai olla takkina vuosia. Jossakin vaiheessa sitten piti alkaa myös hankkimaan niitä rintaliivejä, mietihän, miltä tuntuu olla yksin sovituskopissa, kun ei tiedä yhtään mistään mitään. Sitten olikin varaa vain yksiin liiveihin/per puolivuosi.

Mutta, olin tiedoton monista asioista ja monet asiat olen oppinut vasta aikuisena, kun on jokin asia eteen tullut pakon sanelemana. Kuten esimerkiksi juhlapukeutuminen. Minulle oli yllätys, että miehet käyttävät pukua juhlissa, ja ettei tarvitse olla pikkulapsi saadakseen pukeutua juhlapäivänä mekkoon. En tiennyt, että suuriin juhliin naiset käyvät kampaajalla jne. Lastenkodissa juhla kuin juhla meni niin muilla lapsilla kuin henkilökunnallakin niissä arkisissa tamineissa, samoissa työvaatteissa kesät ja talvet. Henkilökunnan työvaatepukeutuminen oli minulle se malli, jonka sain evääksi omaan elämääni ja sehän ei vastaa sitä todellisuutta, mihin lapset normaalisti kasvavat.

Toisaalta, voin olla ihan tyytyväinen myös siitä, että mallini naisena olemiseen oli kovin laimea. Muistan sen, miten joskus ihmettelin, jos jollakulla henkilökunnasta, kesäsijaisista siis oli töissä ollessaan meikkiä, tukka laitettuna ja vaatteetkin erosivat kovin totutusta. Kynsilakka oli ihmetyksen aihe, samoin korut. Niitä kun ei koskaan nähnyt vakituisen henkilökunnan päällä. Se, etten koskaan itse oppinut naisena olemisen kalleuteen on kuitenkin säästänyt omia rahojani huomattavasti, koska en ole itsekään nähnyt tarpeelliseksi itselleni kaikkia niitä kotkotuksia, joihin vain nainen saa rahansa kulutettua.

Samaa mitättömyyttä ja laimeutta olen sitten ollut omille lapsilleni. Heillekin rahalla saatu "kauneus" on vain turhaa ylellisyyttä, johon voivat sijoittaa sitten kun tienaavat omat rahansa. Tosin, nykypäivän nopea tiedon ja kuvien siirto tarkoittaa vääjäämättä meilläkin sitä, että he valitettavasti tietävät ulkonäköasioista enemmän. Jos itse aikoinani olen suosikista lukenut ja nähnyt kuvia pop-tähdistä, se ei vielä saanut omaa mielenkiintoani niin hereille, että olisin ymmärtänyt voivani itsekin toimia toisin.

Sitä en itsessäni tiedä, mistä oikein olen saanut tämän oman luontaisen tyylitajuni. Siis sen, että tietynlaiset asiat ja jutut vain miellyttävät omaa silmää enemmän kuin toiset. Ja yleensä se, mikä sitten omalle silmälle sopiva, onkin sitten se laadukas ja kallis. Joskus tosin kallis ei kerro laadukkuudesta mitään, vaan sen olen oppinut arvioimaan muuten. Olen sen huomannut, että myös edullisesti voi saada ns. hyviä ja kestäviä asioita. Joskus jopa ihan ilmaiseksikin, kun viitsii vähän nähdä vaivaa tekemällä esimerkiksi itse.

Pohdin ja pähkäilen taasen näitä elämän pinnallisia juttuja, koska ne alkavat olla taasen tämän kesän osalta ajankohtaisia. Juhlat ja niihin valmistautumiset ovat edessä ja stressaan jo nyt kovin, vaikka aikaa on vielä. Mietin omien lasteni kautta sitä, mistä olen itse jäänyt paitsi omassa lapsuudessani. Ja voin sanoa, että meillä on todellakin muihin verrattuna hyvin vaatimattomat tavat valmistautua juhliin, ihan toista kuin joissakin muissa perheissä esimerkiksi.

Niin, yritän lievittää omaa "jännitystäni", vaikka vaan olen menossa vieraaksi, niin silti juhlat on aina juhlat ja vieraillakin on niissä oma merkityksensä. Juhlavuuden tuntu tulee nimenomaan siitä, että niihin valmistaudutaan huolella ja ollaan sitten "viimeisen päälle" laitettuna. Tämän olen pyrkinyt opettamaan myös lapsilleni. Että arki, ja juhlat eroavat toinen toisistaan. Oli sitten kyse pienistä tai isoista juhlista. Silti pitää valmistautua huolella tai olipa ne omat tahi vieraat, silti asiaan suhtaudutaan siihen kuuluvalla vakaudella.

Muistan itse, miten aikoinani koin loukkaavana sen, että exän suku tuli juhliimme tavallisissa arkivaatteissa, tai siltä ne näyttivät omaan silmääni. Toki jokainen pukeutuu tyylilllään ja tavallaan, mutta esimerkiksi lapsten pukeutumiseen ei oltu kiinnitetty mitään huomiota, gollegeverkkareissa ja arkisessa paidassa ei mielestäni ole mitään juhlavaa. Ja heillä eiollut edes rahasta kiinni, vaan vaan siitä, ettei juhlia arvostettu. Heille kaikenlaiset pakolliset juhlatilaisuudet olivat vain pakkopullaa ja sen he antoivat ymmärtää käytöksellään ja olemuksellaankin. Silloin ymmärsin itse myös vieraiden merkityksen joko juhlien latistajana tai juhlatunnelman kohottajina myöskin. Ja tein tietoisia päätöksiä, siitä mitä vähimmillään pitää tehdä, jotta myös vieraana kunnioittaa juhlia.

Sitten olen myös törmännyt siihen överimeininkiin. Kun toisille juhlat ovat kemikaalijuhlat, glitteriä ja kimalletta ja kopeutta mielinmäärin. Sekään ei oikein tunnu oikealta tai hyvältä. Ja olen huomannut valitettavasti, että jokaiselta tv-kanavalta tulee ainakin yksi tuollaiseen kannustava ohjelma, joka saa mielen ihan sekaisin. Ainakin, jos ei ole omaa arvostelukykyä jäljellä tai aivot ovat muuten vaan sumussa.

Olen joskus pohtinut, miltä oikein näyttäisi, jos tv ja muut mediat alkaisivatkin hehkuttaa vaatimattomuuden puolesta, tavallisuuden ja normaaliuden puolesta. Mutta, sehän ei ole hohdokasta ja sehän ei myy. Vaikka totuus on, että suurin osa katsojista edustaa tavallista ja vaatimattomuutta ja pitää näitä vieläpä arvokkaina asioina.