Siinäpä se, jo tutuksi tullut ajatusmalli, joka etenee ihan omia ratojaan ja ei enää jaksa yllättää.

Masennus ja sen mukanaan tuomat synkät ajatukset ovat niin tuttuja, etten jaksa edes niistä välittää. Uutena on tullutkin vain syvä huokaus, ja ajatus siitä, etten todellakaan jaksa elää. En tämännäköistä elämää, jota parhaillaan elän hitaasti kituen yksinäisyydessäni.

Olen väsynyt elämään. Tältäkö tuntuu ihmisestä, joka on elänyt pitkän elämänsä ja on tullut elämänsä päätepisteeseen, kun kuolema on odotettu ja toivottu vieras? Uskoisin niin ja minusta tosiaankin tuntuu juuri nyt siltä.

Omiin vuosiini mahtuu niin paljon kaikenlaista, tosin lähinnä sitä negatiivista kokemusta. En ole oikeastaan koskaan osannut haaveilla, oikeastaan yhtään mistään ja se on kai yksi osasyy tähänkin hetkeen. Kun tavoitteita ei liiemmin ole, kun kaikki mikä on, on vain tässä hetkessä. Tässä yhdessä ja samassa hetkessä.

Tosiaan toivoisin muutosta, mutta en osaa kuvitella mitä se edes olisi? Itselläni ei juuri nyt ole voimaa eikä haluja tehdä mitään muutoksia. Siinäkin on jo ihan tarpeeksi, että ylipäänsä hengitän ja haahuilen kotona, tekemättä yhtään mitään. Kulutan aikaa, vaikka tiedän voisivani käyttää sitä jotenkin hyödyllisemminkin. En vain jaksa välittää, kiinnostukseni yhtään mihinkään on poissa. Kertakaikkisen poissa.

Ja mikä pahinta, en pääse pakoon tätä tilannetta, en tätä hetkeä minnekään suuntaan. Olen vain, odotan jotakin ihmettä tapahtuvaksi ja tiedän, ettei sellaista ihmettä olekaan, joka minut tästä pelastaisi. Ei ole koskaan ollut ja ei tule koskaan olemaan. Aina olen itse joutunut itseäni tarttumaan niskasta kiinni ja potkimaan persiilleen päästäkseni eteenpäin. Ja nyt tiedän, ettei minulla riitä enää omat voimat tästä ylösnousemiseen.

Tämä tyhjyys on jo tuttua, samoin yksinäisyys. Surullisuus ja mieli maassa laahustaen eivät nekään enää yllätä. En tiedä, miten tästä eteenpäin. Ikäänkuin olisin pelannut kaikki korttini ja hävinnyt jokaisen pelin ja jokaisen erän. Minulla ei ole enää annettavaa kelleen, ei sitten yhtään mitään.

Olen koko ikäni saanut kokea sen, ettei elämä ole reilua minulle. Silti olen hiljaa ja kärsivällisesti niellyt kaiken sen paskan, mitä elämä on jatkuvalla syötöllä antanut. Jos olenkin jotenkin yrittänyt vastustella, kakkaa olen saanut niellä kaksinverroin, ihan tukehtumiseen asti. Nyt en jaksa enää edes valittaa. Toisille ihmisille tuo elämä vaan on paskamaista elää ja minä nyt satun olemaan yksi niistä epäonnekkaista.

Jos joskus olenkin saanut maistaa elämän parempaa puolta, se on ollut vain yksi ohimenevä hetki, kuin kiusantekoa. Näytetään jotakin hyvää, jotakin kaunista ja annetaan vielä maistiainen ja sitten se kaikki viedään pois.

Se, että olen tosissani yrittänyt elää, kuten oikeanlaiset ihmiset, ei ilmeisesti riitä. Mitä hyvempi olet sydämeltäsi, mitä oikeudenmukaisempi ja toista ihmistä kunnioittavampi olet, sen kamalampaa kohtelua saat takaisin kaikilta muilta. Sinua käytetään surutta hyväksi niin isoissa kuin pienissäkin asioissa, hyväuskoisuuttasi ja luottamustasi käytetään hyväksi, ilman minkäänlaista omantunnon tuskaa. Ja jos ja kun alat protestoida vastaan, sinut lytätään ja haukutaan ihmisenä kiittämättömäksi paskiaiseksi, joka ei ymmärrä mistään mitään.

Toisenlaisiakin ihmisiä toki on, mutta ne ovat harvassa, ja ainakaan omalle kohdalleni ei ole vielä sattunut sellaista. Eikä satu, koska en usko pystyväni enää solmimaan alkeellisinta ihmssuhdetta kehenkään. Oikeastaan jo vuosia sitten hylkäsin sen ajatuksen, että edes ystävystyisin jonkun ihmisen kanssa. Ei, minusta on tullut erakko.

Olen pettynyt itseeni, koska olen pettynyt nykyiseen parisuhteentynkään, suhteeseen, joka ei ole edes mikään suhde, vaan jotakin muuta. Omat tarpeeni eivät tule kohdatuksi ja en osaa itsekään kohdata toisen tarpeita, en enää jaksa, koska koen, etten saa mitään takaisinpäin. Luulen, että piakkoin koittaa aika, kun joudun sanomaan hyvästit tuolle ihmiselle, koska en vain jaksa häntä enää. Yritykseni muuttaa asioita, yritykseni keskustella eivät ole tuottaneet minkäänlaista tulosta, minulle on tullut vain tunne halveksunnasta toista kohtaan ja se näkyy valitettavasti tavassani suhtautua häneen. En arvosta häntä enää samoin kuin aiemmin. Se on surullista.

Elämäni on ollut yhtä luopumista, joko omasta tahdostani tai sitten toisten tahdosta. Joskus olosuhteet ovat olleet erottavana tekijänä ja seurauksena on ollut kirvelevää luopumista asioista ja ihmisistä. Monet sydäntäsärkevät itkut ja ikävät olen kokenut. Tänään tässä ja nyt en enää koe sitä murskaavaa ikävää, se tosiaan häipyy ja haalistuu ja jopa unohtuu kokonaan vuosien edetessä. Kuitenkin jokainen kerta joutuessani luopumaan, se on jättänyt jälkensä. Luopuminen ei ole koskaan helppoa, irtipäästäminen on helvetin vaikeaa, mutta pakon edessä kaikki on mahdollista. Kun ei muuta vaihtoehtoa ole.

Itselläni on paljon sellaista tuskaa, joka on syntynyt näiden luopumisten vuoksi ja siitä syystä, etten ole aikoinani saanut mahdollisuutta surra. Olen joutunut kätkemään kaiken surun ja tuskan sisälleni. Siellä ne ovat edelleen olemassa, lukemattomat surut, menetykset. En ole koskaan saanut keneltäkään lupaa surra ja kokea ikävää. Aina minut on jollain tavalla mitätöity.

Sama juttu kaikkien niiden traumaattisten kokemusten kanssa, joita olen joutunut kokemaan elämäni aikana. On paljon poispyyhittyjä asioita, jotka edelleen varjostavat synkkääkin synkempää mielenpuoltani. En ole koskaan ollut missään terapiassa, kukaan ei koskaan ole tarjonnut minkäänlaista apua, ei edes keskusteluun. Ja niitä sellaisia luottamuksellisia ihmissuhteita en ole koskaan voinut edes muodostaa, joten kannan sisälläni paljon ylimääräistä ja se taakka alkaa painaa.

Mutta, eihän minulla ole oikeutta tuntea näin, ei kokea näin, ei miettiä tämmöisiä. Niin, elämässähän pitää mennä eteenpäin asenteella, positiivisella sellaisella. Ja paskan marjat, entäpä jos ei enää jaksa sitä asennetta hetkeäkään. Kun silläkään ei ole enää merkitystä?

Kun vaan ei jaksa, en jaksa kannatella itseäni enää. Sillin ei auta kuin vajota, hukkua siihen pimeyteen räpiköimattä vastaan. pohja tulee vastaan jossakin vaiheessa, jos on tullakseen, mutta siinä pimeydessä en enää näe tai kuule mitään. Siinä pimeydessä tiedottomuus on pelastus. Vajoan omaan pimeyteeni.