Eiköhän tämä taas tästä, pieni aallonpohja ja synkistely jo riitä hetkeksi. Nokka kohti uusia tuulia, vaikkei ole hajuakaan siitä, mistä tuulee?

Se vaan on niin koettu, ettei apea mieliala johda mihinkään, paitsi omalla kohdallani se on jonkinlaista lepoa ja irtipäästämistä asioista. Se on luopumista ja luovuttamista hyvällä tavalla, jotta jaksaa taasen elämän uudet kiemurat.

Tosin, elämääni ei ole ilmestynyt mitään uutta, ei edes näköpiirissä ole mitään sen kummempaa. Kuitenkin pieni sisäinen myrsky puhdisti ja on jälleen helpompi olla ja elää.

Edelleen pohdin samoja näköalattomia tulevaisuuden juttuja, siis sitä, mihin ja miten tähtään jatkossa. Tajusin tuossa yhden suuren asian, josta myös luovun jatkossa, eli mahdollisuudesta raskautua. Olen jo sen ikäinen, ja lapsia on omasta takaa ihan tarpeeksi, joten ensi syksyn tai talven aikana tuokin asia olisi hoidettava pois päiväjärjestyksestä. Mutta, silti päätöksen tekeminen ja oma alitajuinen toive asian suhteen ja siitä luopuminen kirpaisee hieman. Jotenkin olen kokenut, ettei lapsiluku ole vielä täynnä kohdallani, mutta kyllä se nyt on. Tässä asiassa kuuntelen mieluummin järkeäni, kuin sydäntäni.

Eri asioista luopuminen joko vapaaehtoisesti tai väkisin on aina yhtä kamalaa. Varsinkin, jos luopumista on saanut harjoitella koko ikänsä ja senkin suhteen on jo mittari ns. täynnä. Oikeastaan, kun olen luopunut kaikista ihmisistä elämäni aikana, olen luopunut monista muistakin asioista, voin sanoa jo osaavani päästää irti ja olemaan edes takertumatta mihinkään. Mikään ei ole ikuista tällä pallolla, ei. Hetken voi kulkea vierellä, mutta hyvästit on osattava ajoissa jättää.

Näköalattomuus tulevaisuuden suhteen tuntuu ajoittain kamalalta, juurikin se, ettei voi suunnitella mitään etukäteen. Kuten olen jo niin monesti kokenut todeksi sen, että jos jotakin toivon, suunnittelen jne. Menee kaikki mönkään. Kuten keväällä kävi. Suuri haave päästä perheen kanssa pienelle lomalle kaatui. No, ensikesänä sitten uusi yritys?

Se, ettei ole mitään, mitä odottaa tulevalta, tekee elämästä jotenkin irrallisen. Kun jokainen päivä on samanlainen edelliseen verrattuna ja sitä vaan jatkuu vuodesta toiseen, alkaa väkisinkin kyllästyttämään. Ja tietoisuus siitä, että tilanne tuskin muuttuu mihinkään suuntaan lähiaikoina saa oman toivon väkisinkin hiipumaan.

Niin, minkä toivon? Mitä toivon? Miksi? Sitäkään kun en tiedä. Päiviini jotain täytettä? Jotain muuta, kuin hengailla tässä kotona? Mutta mitä? Ajatusrataa kulkien pidemmälle kaikki mieleen tulevat asiat kaatuvat joko yksinäisyyteen ja siihen, etten halua yksin mennä ja tehdä. Kotioloissa on yksinäisyyttä ihan tarpeeksi. Ja toinen mihin viimeistään kaikki kaatuu on rahattomuus, se ettei yksinkertaisesti ole varaa mennä ja tehdä mitään. Kaikki maksaa liikaa siihen nähden, että saan edes perustarpeet lapsilla hoidettua jotenkin.

Säästän aina, jokaisessa asiassa, koska on pakko niin tehdä. Laskut on maksettava jokatapauksessa. Mihinkään ylimääräiseen ei siis ole varaa. Köyhän elämä kiertää jatkuvasti noidankehää ja valitettavasti myös ajatukset pyörivät kaikessa siinä, mitä pitäisi olla ja mitä pitäisi saada niin itselleen kuin lapsilleen. Mikään kun ei ole itsestäänselvää meille.

Tuon taloudellisen noidankehän rikkomiseen tarvitsisin ihmeen. Toiset saavat hyvän jalansijan elämäänsä perintöjen ja omien vanhempiensa taloudellisella avulla. Omat pienet perintöni menivät exän taskuun, hänen harrastuksiinsa ja autoihinsa. Erossa en jaksanut riitauttaa yhtään mitään, minulle riitti kunhan vain pääsin pois hänen kynsistään. Jos minulla olisi ollut voimia tai tukea, en kärsisi tällä hetkellä taloudellisista vaikeuksista, vaan voisin keskittyä muihinkin elämänosa-alueisiin, toisin kuin nyt.

Harmissani olen erityisesti siitä, miten olen vuosia joutunut säästäen hankkimaan kaiken kotiini, ihan kuten nuoret, jotka ensimmäistä kertaa muuttavat omilleen ilman vanhempiensa avustusta. Heti eron jälkeen muistan kysyneeni sisaruksiltani ja äidiltäni apua, ihan perusasioiden saamiseen, kuten liinavaatteiden ja astioiden, pyyhkeiden jne. Kukaan ei vahingossakaan halunnut auttaa. Eivätkö he ymmärtäneet tai uskoneet, että muutin pois todellakin tyhjin käsin? Vai oliko siinä kiitos minulle minun taloudellisesta avusta heillepäin? Olin kuitenkin ollut äidilleni taloudellinen apu koko aikuisikäni ja hän huoli aina itselleen kaiken sen, mistä milloinkin olin luopumassa, samoin sisaruksille kelpasivat oikein hyvin lasteni tavarat ja vaatteet jne. Olin ollut kaikille tukena elämän kriiseissä, ilman ajatustakaan siitä, että joskus olisin itse avun tarpeessa.

Tuolloin eron aikaan koin järisyttävällä tavalla sen, miten rahani ja apuni olivat aina kelvanneet läheisimmille. Mutta sitten, kun kerrankin olin itse avun tarpeessa, sitä en saanut. Jäin niin yksin ihan kaikkien asioiden kanssa. Mutta, siitäkin selvisin. Yksin.

Tänään kodissani on onneksi perusasiat hankittuna ja jokaisen työpätkän tilistä säästän, mutta myös ostan jotakin pientä parantaakseni kodin viihtyvyyttä esimerkiksi säilytystiloihin liittyen. Kaiken kertaalleen menettäneenä menetin myös sen tavaroihin kiintymisen. Tänään mikään esine ei ole sellainen, ettenkö voisi luopua siitä. Kokemuksena oli hyvin opettavainen ja kasvattava. Tavara on vain tavaraa, korvattavissa aina vastaavalla.

Ihmisiä ei niinkään voi korvata, ei ihmissuhteita. Olen itse ollut todennäköisesti osaltani aiheuttamassa omaa yksinäisyytäni, ainakin mitä lähimpiin sukulaisiin tulee. Se, että jokainen oli koko ikänsä saattanut luottaa minun avuliaisuuteen, muuttuikin epävarmaksi. Minusta ei saanutkaan enää tukea ja turvaa samoin kuin ennen, koska olin itse kaiken sen tarpeessa. Minuun loukkaannuttiin, ei ymmärretty ollenkaan ja kaiken tuon seurauksena otin myös itseeni paljon ja loukkaannuin myös heihin. Siitä alkoi pitkä matkani kohti ymmärrystä huomata ja asettaa omia rajoja, huomata se, miten ihmissuhde voi toimia vain yhteensuuntaan, ilman minkäänlaista vastavuoroisuutta. Ymmärsin, että olin koko ikäni ollut vastuussa äidistä ja sisaruksista, ilman äänioikeutta koko asiaan.

Tänäänkin tuota lapsuudenkodin vastuuta yritään minulle siirtää, en huoli sitä enää, paitsi omien rajojeni puitteissa ja niin, että se mistä otan hetkellisesti vastuun, palautuu kyllä takaisin sinne, minne se kuuluukin. En ota toisten taakkoja enää omalle kontolleni. En hoida, en järjestele, en huolehdi kuin omista asioistani. Apua toki annan pyydettäessä, mutten niin, että itse näännyn taakan alle ja apu on sellaista, että se auttaa pärjäämään omineen jatkossakin.

Suku on pahin, niinhän sitä sanotaan. Ymmärrän sen omien kokemusteni kautta.  Niinkauan asiat ovat hyvin, kun on se syntipukki ja vastuunkantaja olemassa ja johon turvaudutaan pienimmässäkin asiassa. Mutta, sitten alkavat ongelmat, kun tässä tapauksessa minä vastuunkantajana ja syntipukkina kieltäydyn kohteliaasti kunniasta ja jätänkin asianomaiset hoitamaan asiansa ihan itse, siten kuten taitavat. Siitä ei seuraa kuin armotonta arvostelua, vihanpitoa, kiukkua ja närää ja toiset ihmettelevät ja puhuvat seläntakana ja ikäänkuin liittouvat keskenään." Kun se on sellainen", on hyvin tutuksi tullut lause korvissani tarkoittaen minua.

Sisaruksistani kukaan ei vahingossakaan halua muistaa sitä, miten olen joutunut koko ikäni huolehtimaan niistä asioista, joita äitini ei kyennyt, tai ei halunnut tai ei välttämättä edes osannut. Kukaan ei vahinnossakaan ole voinut ajatella, että minunkin raja tuli jossakin vaiheessa vastaan, kahdesta taloudesta huolehtiminen ei ollut kovin mielekästä, saati sitten eron aikaan, kun itsekin oli avun tarpeessa, saamatta sitä kuitenkaan.

Toisinaan mietin, miksi esimerkiksi me sisarukset olemme kateellisia toinen toisillemme? Onko äitini puheillaan kylvänyt rikkaruohja meidän sisarusten väliin, koska jos olisimme hyvissä väleissä, äitini kokisi jäävänsä huomiotta, kuten olen kiinnittänyt asiaan huomiota vuosien aikana. Äitini nauttii olostaan huomionkeskipisteenä, jos ei muuten saa huomiota seurassa, hän alkaa kovaänisen valituksen omista sairauksistaan jne. Jos äitini taas huomaa jäävänsä vaikkapa lastensa huomion ulkopuolelle, hän alkaa sen pahanpuhumisen ja toisten elämän epäkohtien pikkutarkan kertomisen, vain saadakseen kuulla kuuntelijansa arvostelut tuota toista kohtaan. Olen vuosien aikana kiinnittänyt tähänkin paljon huomiota, että äitini on ollut osasyynä väliemme viilenemiseen sisaruksien kanssa. Äitini osaa taitavasti antaa ymmärtää ja vetoaa aina siihen, että joku sisarus on sanonut jotakin ja kun asiaa kysyy asianomaiselta itseltään, on tämä ihan huuli pyöreänä ja ei ole koskaan kuullutkaan asiasta.

Ymmärrän äitiäni hieman paremmin sen valossa, että hän on oman sisarusparvensa nuorimpia lapsia ja hänestä on pidetty huolta, liian hyvää huolta niinkin hyvin, ettei hän todennäköisesti oppinut koskaan kantamaan itselleen kuuluvaa vastuuta. Koska vielä tänäkin päivänä hän saattaa hyvin luottavaisesti tuumata pienessä hiprakassa, että kyllä se ja se hoitaa, jne. Kaikki hänen hyvä onkin vain ollut hautautuneena suureen määrään katkeruutta, joka on alkanut vuosien myötä sulaa pois. Äitini ei ole koskaan oppinut ottamaan vastuuta, saati kantamaan sitä, ei edes ymmärtämään, mitä sellainen tarkoittaa elämässä. Joten, elämä opettaa ei ole pätenyt hänen suhteensa, koska aina on löytynyt se joku, joka viimekädessä huolehtii ja kantaa vastuun äitini puolesta.

Asiasta kukkaruukkuun. Meillä edelleen kaikenlaiset tavarat jatkavat itsenäistä kävelyään ulos talosta. En oikein tiedä, minne ne menevät, mutta takaisin niitä ei ole häviämisensä jälkeen kuulunut. Viimeisin hävikki on tapahtunut pyyhkeissä. Kaikki muutama vuosi sitten hankitut uudet pyyhkeet ovat kadonneet. Olen kolunnut jokaisen paikan tästä talosta ja ei näy jälkeäkään. Harmillista. Ja nyt tähän hätään en edes muista, että lapset olisivat käyneet missään, missä olisivat pyyhkeitä tarvinneet eli ei ole voinut jäädä heidänkään jäljiltä minneen. Ja kukaan ei ole niitä kuljettanut muutoinkaan pois tästä talosta, joten mysteeri on suuri. Meillä kun kaikki tavarat ovat sellaisia ja koti muutoinkin sellainen, ettei turhaa tavaraa ole mitään ja valitettavasti kaikki, mikä löytyy tässä talossa, on sellaista, jota oikeasti tarvitsemme. Ja olen pulassa ollut jo monta kertaa, kun jokin tuiki tarpeellinen asiat/asia on kadonnut. Tiedän tavarat suurinpiirtein, jotka menevät isälle lasten vaihtaessa kotia, joten sielläkään mitään ei kaiken järjen mukaan pitäisi olla. Uudet sukat, samoin oikeastaan kaikki uusi, mitä olen ostanut, on itseasiassa kadonnut, siis sellaista kaikkea pientä. Niin ja viimeisin huomio oli kaapista juomalasit, siis ne ainoat ja koko ajan käytössä olevat ovat hävinneet. Kukaan lapsista ei tunnusta rikkoneensa, mutta silti. Ne kun juuri riittivät meidän käyttöön, niin nyt jäljellä ei ole kuin muutama. Meillä siis häviää kaikenlainen käyttötavara ja itseasiassa myös wc-paperit ja ruuat kaapeista pakkasta myöden ja edes pakastusrasioista ei jää jälkeäkään. Usein vuosien aikana tullessani töistä tai muualta kotiin, minusta on tuntunut ihan siltä, että joku olisi ollut poissaollessani meillä, monesti kaapit on myllätty, vaikka olisin ne juurikin järjestänyt, roskia ilmestynyt kuin tyhjästä lattialle. Ja en ole ainoa, joka on asian huomannut, lapseni ovat kyselleet samaa tullessaan tyhjään kotiin ja kysyvät minulta, oliko jokin ns. hullusti kun lähdin kotoa.

Tässäkin kodissa on ennen minua asua useita perheitä, avaimia on kadonnut myös lapsiltani, joten periaatteessa olisi mahdollista, että joku on tosiaan käynyt hankkimassa kodistani pientä sivutuloa. Törmäsin  ilmiöön, jossa ihmiset vaihtavat tavaroita ja välittävät tavaroita somessa, esimerkiksi ruokaa ja hygieniatarvikkeita vastaan. Ja eräs naapurini harrastaa tätä hyvin ahkerasti ja muistelen hänen joskus maininneen ohimennen, että olisi peräti asunut joskus tässä samassa asunnossa, missä itse nyt asun. Ja tämä selittäisi sen, miksi juuri tuo kyseinen naapuri on melkoisen säännöllisesti käynyt oveni takana ja kun avaan oven, hän häkeltyy ja alkaa kyselemään mitä ihmeellisempiä asioita ja itse olen ihan puulla päähän lyöty hänen omituisesta käytöksestä ja olenkin ajatellut hänen olleen jotenkin höpsähtänyt tai jotain hänen käytöksensä perusteella. No, uudet lukot ja avaimet on onneksi tuloillaan, niin varmaankin tämä ilmiö jää vähemmälle jatkossa. Uskoisin, että hänen tavaravaihdosta aiheutuva ylimääräinen liikennekin loppuu siihen paikkaan? Saa nähdä, miten käy.