Tunnen itseni jotenkin tyhmäksi ihmisten seurassa. Avaan suuni ja suljen sen sitten, etten vaan vahingossakaan sano mitään typerää.

Niin monesti olen joutunut katumaan sanomisiani, varsinkin jos kyseessä on mielipideasiat. Yleensä käy niin, että minun puhtaasti oma mielipiteeni asiasta kuin asiasta riitelee kaikkien muiden mielipiteitä vastaan. Itse ymmärrän, että kyseessä on vain ja ainoastaan mielipide, mutta kun ne muut eivät. Olen törmännyt sellaisiin tilanteisiin usein, että minut sitten lytätään ihmisenä mielipiteeni vuoksi. Tai koen outoutta siitä, etten ajattelekaan asioista samalla tavoin muiden kanssa.

Minulla asioihin yleensä vain oma näkökulma, kun ei hirmuisesti ole sitä kokemusta siitä, että asioita voi tosiaankin ajatella niin monelta eri kantilta, niin monien eri juttujen kautta.

Olen huomannut itsessäni myös sen, että en välttämättä ymmärrä mitä toinen tarkoittaa sanoillaan. Koska jos toisen kehonkieli on ristiriidassa puheen kanssa, joudun itsekin kovin ristiriitaiseen tilanteeseen jääden miettimään, mitä toinen mahtaa loppujen lopuksi sanoa. Hämmennyn siis, ja puheesta tuleekin toissijainen seikka ja unohdan sen, mitä toinen puhuu.

Luen ihmistä ja mukautan oman toimintani tuon toisen ihmsen mukaan. Sanoilla ei niinkään ole silloin merkitystä. Tässäkin on se ongelma, että kovin harva kohtaamistani ihmisistäni toimii samoin. Itse en ole niin kuvykäs puhelahjoiltani, ja esimerkiksi sanalliset "vihjeet" menevät minulta ohi ymmärryksen.

Oma toimintani ihmisten kanssa on kovin hienovaraista ja näkymätöntä vuorovaikutusta, juurikin sen vuoksi, että luen ihmistä kuin avointa kirjaa. Melkein voisin sanoa, että tiedän, mitä ihmiset ajattelevat, vaikkeivat sanoisi sanaakaan. Yleensä se on tälläisen sivustaseuraajan mielestä jopa hauskaa.

Unohdan kuitenkin aina sen, etteivät toiset ihmiset tee samaa, ainakaan yhtä intensiivisesti kuin itse.

Huomaan jokaisessa vuorovaikutustilanteessa, että minun sanomiseni tai minut ymmärretään väärin. Sekin on opettanut minua olemaan mieluummin hiljaa, kuin avaamaan suutani. Sitten yritän väärinymmärryksen jälkeen korjailla sanomisiani, oikaista väärinymmärrystä, mutta yleensä tuloksetta. Tämä johtuu varmaankin siitä, että ajattelen kaikista asioista niin eri tavoin kuin muut. Ja pidemmän päälle on tosiaan rasittavaa jatkuvasti alkaa korjailemaan omia tarkoituksia, joten on helpompi vaan pysyä hiljaa ja nyökkäillä.

Kärsin vuorovaikutustilanteissa juurikin ymmärretyksi tulemisen vaikeudesta. Ajattelen kaikista asioista jotenkin sen hankalimman ja vaikeimman kautta, jotenkin monimutkaisesti ja menee yleensä hetki, että ylipäänsä pääsen mukaan samalle viivalle toisen kanssa, joskus en sitten ollenkaan.

Muistelen, miten aikoinani olin erityisesti mustan huumorin taitaja, kuten muutoinkin olin hyvä lohkaisemaan tilanteeseen liittyvän jutun, joka jaksoi naurattaa vielä pitkään. Se on nykyisin poissa minusta, en osaa sitäkään enää. Olen jotenkin liian totinen, liian vakava koko ajan. Small talkkia en osaa sitten enää ollenkaan, onhan siitä toistakymmentä vuotta aikaa, kun olen viimeksi ollut ns. vapaa toimimaan ja elämään. Tuon jälkeen olenkin sitten ollut exän ohjauksessa, siis ollut ollut hänen pyynnöstään aina hiljaa, jokaaisessa tilanteessa ja jokaisessa paikassa vain sen vuoksi, ettei hän kestänyt minun eloisuuttani ja sitä, että kanssani oli myös muilla ihmisillä kivaa ja juttu lensi. Nyt tuokin on vain harmaa, haalistunut muisto siitä, mitä oli ennen.

Huumori tosin pilkistää joskus minusta, silloin vetäydyn hyvin nopeasti takaisin pelästyen itse itseäni, koska odotan ikäänkuin alitajuisesti rangaistusta, läpsyä päähän tai tönäisyä ja käskyä olla olla hiljaa. Tai pahimmillaan potkua perseelle, kirjaimellisesti. Tai lievimmillään vihaista katsetta, murjotusta ja mökytystä haukkujen, arvostelujen ja lyttyyn lyömisten kera.

Tapani liikkua, elehtiä, ilmeillä jne. ovat myös kokeneet latistumisen. Tänään olen kehonkieleltäni kuin suolapatsas, kasvoni ovat eleettömät, ilmeettömät. En osaa edes hymyillä. Katseesta puhumattakaan, en osaa katsoa ihmistä silmiin, yritän kovasti ja se varmasti näyttää omituiseltä. Samoin liikkuessani katseeni painautuu maahan, kohti maata ja vaikka kuinka yritän, hetken päästä huomaan taas katselevani alaspäin.

Ennen tosiaan rakastin olla ihmisten kanssa tekemisissä, puhua ja pälpättää niitä näitä. Nykyisin olen täysin hiljaa, niinkauan kunnes joku kysyy jotakin. Sitä se on, kun on oppinut puhumaan vain luvan kanssa ja vain silloin kun kysytään. "ole hiljaa ämmä, sinulla ei ole lupaa puhua!" Ohjeeksi sain jokainen kerta käydessämme jossakin, etten saa puhua kenellekään, jos epäonnistuin, kotona odotti sitten kurinpalautus tavalla tai toisella.

Alisteisessa suhteessa eläminen on siis tuhonnut minun kykyni toimia ihmisten kanssa. Hän onnistui alistamaan minut täysin, ihan jokaisessa asiassa mitä elämään tulee. Tuo ajatus saa minut kovin surulliseksi, koska elämäni on käytännössä katsoen mennyt täysin hukkaan. Minulla ei ole ollut mahdollista rakentaa minkäänlaisia ihmissuhteita kehenkään, ex kontrolloi jopa suhdettani lapsiini ja sitä, miten ja missä ja milloin sain puhua puhua lapsille hänen läsnäollessaan ja lopputulos olikin se, että en puhunut edes lapsilleni isänsä ollessa kotona.

Oma ongelmani tänään on se, että minulla ei ole mahdollisuuksia vuorovaikutukseen oikeastaan kenenkään kanssa. Miesystäväni keskittyy omiin juttuihinsa ja hän ei oikeastaan ole kiinnostunut siitä, mitä puhun, hän ei kuuntele. Äitini puhuu omista huolistaan ja vaikka hän kysyykin jotakin lapsista, hän ei kuuntele lausetta pidemmälle, ennenkuin alkaa se oma huolien jakaminen uudelleen. Sisaruksien kanssa vuorovaikutus on myös väkinäistä ja sellaista ikäänkuin pakonsanelemaa vaivautunutta juttelua. Kateus pilkistää jokaisesta meistä esiin ja pahan puhuminen ja arvostelu selän takana jatkuu pitkään tapaamisten jälkeen, jos olemme samaan aikaan sattumalta onnistuneet äidin luokse.

Ja niitä ystäviä ei ole. Eikä muita sukulaisiakaan. Tai onhan niitä, mutta minä ja perheeni olemme ulkopuolisia. Siitä syystä, että exä kielsi minua pitämästä yhteyttä sukulaisiini. Hän tosiaan vahti puhelintani, poisti viestit ja esti puhelut. Samoin poisti numeroita puhelimestani, etten voinut pitää kehenkään yhteyttä itse. Ex myös kielsi minua sukuloimasta, alkuun kieltäytyi lähtemästä kesälomalla sukulaisiin ja myöhemmin ei päästänyt minua itsekseni lasten kanssa sukuloimaan. Joten, parikymmentä vuotta riittää kyllä unohdukseen ja siihen, ettei enää tunne olevansa tervetullut.

Oma analysointi tämän asian suhteen ei hirmuisesti vie tilannetta eteen, ei se myöskään mitään auta. Minusta ei ole yksin tekemään asioita, minusta ei ole yksin menemään paikkoihin, joissa ihmisiä voisi tavata. Joten, ainoaksi vaihtoehdoksi on jäänyt tämä ikuinen kotona olo.

Itse tiedän, että vika minussa ei ole pelkästään omaa syytäni, parikymmentä vuotta todellakin teki tehtävänsä, jätti jälkensä minuun ja niitä jälkiä ei varmaan koskaan voi poistaa. Voin toki opetella esittämään, nayttelemään mutta sekin on raskasta ja ei kovin uskottavaa kuitenkaan. Sitten jos olenkin täysin oma itseni, niin jään yksin.