Yksittäiset hetket saavat minut ymmärtämään sen, miten todellakin seison oman elämäni raunioilla! Niin juuri, oman elämäni raunioilla! Tekee mieli huutaa, itkeä, raivota, kiljua, ihan mitä vaan.

Kuitenkin istahdan tähän ja kirjoitan, itku kurkussa. Yksin.

Ymmärrän, että olen vain kyennyt selviytymään erosta, en ole vielä edes ajatuksen tasolla onnistunut käsittelemään sitä, en missään laajuudessa. En kykene siihen. En kykene ajattelemaan saati kestämään sitä suunnatonta surua, jonka ero minussa aiheuttaa. Erosta on aikaa jo vuosia ja silti olen ikäänkuin jämähtänyt paikoilleni. Yksin on kovin vaikea käsitellä niitä tunteita, joita itse pelkään. Se tuska on jotain ihan käsittämätöntä, kaiken sen menetyksen tajuaminen on raskasta.

Olen onnistunut sivuuttamaan eronkin käsittelyn, kuten jokaisen tapahtuman elämäni aikana, olen kyennyt pitämään ajatukseni niin hyvin kasassa ja niin poissa mielestä, ettei ole tarvinnut miettiä. Olen vain pyrkinyt jatkamaan elämästä selviytymistä, en kohtaamaan tunteitani. Oikeastaan olenkin paennut omia tunteitani koko ikäni.

Ja nyt koin jälleen ikävän muistuksen asiasta, erosta ja käsittelemättömistä tunteistani siihen liittyen. Järjellä jälleen tiedän, että minun pitäisi, mutten kykene. En ikäänkuin osaa antaa itselleni lupaa surra menetystä, en halua kokea vihaa, vaikka se kytee sisälläni.

Olen onnistunut uskottelemaan itselleni, että saan olla tyytyväinen, kunhan vain saan elää ja olla rauhassa ilman mielipuolen häirintää. Kuitenkin, menetys on aina menetys.

Kirjoittaminen tuntuu olevan ainoa keino itselleni purkautua, edes vähän. Tiedän, ettei tämä riitä kuitenkaan purkamaan kaikkea sitä sisäistä pahaa oloa, joka tuntuu nyt vain kasautuvan. Epätoivoisesti yritän miettiä kaikenlaista muuta, vaikka minun pitäisi pystyä kohtaamaan nyt itseni ja omat tunteeni. En vain tiedä keinoa ja minusta on jotenkin väärin surra jotakin itsestäänselvää, eroa huonosta liitosta. Eikö minun pitäisi olla vain ja ainostaan kiitollinen siitä, että olen ylipäänsä hengissä?

Ei, tuossa yhtälössä on jokin ristiriita, jota aivoni eivät käsitä, jota en itse käsitä.

Minun pitäisi kyetä suremaan menetettyä avioliittoa ja kaikkea siihen liittyvää, en vain pysty. Hetkittäin tulee suru, jonka sitten hylkään järjettömänä ja koen syyllisyyttä siitä, että moinen ajatus/tunne edes tulee kohdalleni.

Oikeastaan minun pitäisi kyetä suremaan kaikkia niitä menetyksiä, joita olen kohdannut koko elämäni aikana. Koskaan en ole kuitenkaan oppinut sitä, miten surra. En ole koskaan nähnyt, miten tai missä. Koskaan en ole saanut lupaa omille tunteilleni, vaan aina minun tunteeni on mitätöity ja lytätty. Ja loppujen lopuksi olen kasvanut siihen niin, että myös minä itse teen itselleni samaa oppien olemaan kohtaamatta edes tuntojani.

Koen syyllisyyttä, kun yritän miesystävälle kertoilla tunteistani ja hän ensimmäisessä lauseessaan saa minut vihaiseksi sanomalla, että jollakin on asiat vielä huonommin. Joo, niin on ja tiedänkin sen, mutta eikö minulla ole oikeutta tuntea näin? Enkö saa tuntea, kuten tunnen?

Tekeekö jonkun toisen vielä kurjempi kurjuus minun kokemastani kurjuudesta jotenkin parempaa ja paremmin siedettävämpää? En ole vastuussa toisten kokemista kurjuuksista tietääkseni? En ole tietääkseni ollut aiheuttamassa yhdenkään suomalaisen lapsen kokemaa nälkää vanhempien alkoholismin vuoksi? Jos näin olisi, kai olisin jo aikaa sitten tehnyt kaiken voitavani tuon lapsen ja perheen eteen?

Meillä ei nähdä nälkää, ei kärsitä kylmyydestä, ei ole väkivaltaa, ei henkistä kiusaamista ja päällisin puolin köyhyyttä lukuunottamatta kaikki onkin kunnossa. Joten ei miesystävä voi ymmärtää minua ja tätä minun sisäistä kokemusta, jossa on todellakin kerääntynyt koko elämän mittainen tunneskaala. Onhan hänkin oppinut näkemään minut vahvana ihmisenä, joka ei ihan pienestä lannistu tai lyhisty kokoon.

Niin, onneksi näitä synkkiä päiviä on harvoin, hyvin harvoin ja tiedän itsekin niiden menevän yhtä nopeasti ohi, kuin ne tulivatkin. Kun unohdan ne alkuperäiset asiat, jotka ylipäänsä minua muistuttivat kaikista niistä menneisyyden menetyksistä ja kaikista niistä tulevaisuuden mahdollisuuksista, palaudun jälleen siihen normieloon, oloon.

Suotakoon minulle nyt edes ne muutamat päivät synkistelyä, se tekee oikeasti vain hyvää sukeltaa pohjalle ja nousta sitten ylös. Viimepäivinä on vain ollut ympäristössä niin paljon sellaista, joka on muistuttanut minua kaikista käsittelemättömistä tunteista ja niiden pilkahdukset ovat aina yhtä vaikeita kestää. Edelleen ne ikäänkuin murtavat minut.

Asioiden hyväksyminen sellaisenaan on todellakin eri asia, kuin niiden juttujen läpikäyminen tunteen tasolla. Joskus pääsen ehkä kurkistamaan itseeni myös tunnepuoleen, mutta sen aika ei ole vielä.

Huomenna on jälleen uusi päivä, uskoisin, että kovin samanlainen kuin tänään, eilen, viimeviikolla jne. Mutta huomenna kestän sen taas. Kestän vääjäämättömän yksinäisyyteni ja nämä ikuiset kotityöt, joilla saan päiväni jotenkin kulumaan. Huomenna kestän jälleen opitun tekohymyn, jonka vedän päälleni välttääkseni ikävät kysymykset ja syyllisyyden surusta, joka peittyy naamion taakse.

Minun suruani eivät toiset kestä. Eivät kyllä iloakaan. Joten parasta on vain pysyä neutraalina, ilmeettömänä ja rauhallisena tehden kotityötä, josta en enää pidä sitten yhtään, muttei ole muutakaan.

Joten, ympyrä sulkeutuu ja sama kehän kierros jatkuu, jatkuu, loputtomiin.

Elämäni rauniot, tässä se on. Yksin.