Huh, olen taas ihan puulla päähän lyöty. Otin asian puheeksi,siis tämän parisuhteen ja ensinnäkin mies meinasi luikkia karkuun, kirjaimellisesti, mutta hänellä oli oma pakottava tarve saada kyyti minulta paikkaan a ja takaisin työmaalleen.

Puhelimessa ilmoitin, että voin käyttää häntä asioilla ja samalla voimmekin keskustella, johon hän tuumasi, että kävelee sitten mieluummin. Noh, kyyti voitti kuitenkin ja mikä olikaan keskustelun saldo?

Mies kokee paineita, kun joka puolelta joku hiillostaa häntä. Ratkaisuksi hän sitten ehdotti kovin agressiivista tapaa lyödä hanskat tiskiin ja lopettaa kaikki hommat. Aina sama laulu, tuokin on jo niin kuultu lause, joka ei ole hänelle itselleen mahdollinen vaihtoehto edes. Turhaa uhoamista.

Sitten seuraavana se tutuksi tullut selityslitania siitä, miten asiat ovat aina jonkun muun ihmisen vuoksi vaikuttaneet hänen hommiinsa, siis niin että hänellä ei muka ole osaa eikä arpaa. Kysyinkin, että joutuuko hän todellakin tekemään oman työnsä niin, että pyssynpiippu on ohimolla ja pamahtaa, jos hän ei tee kuten muut käskevät, sitäkö sen on? Tuollaisen kuvan siis sain, kun hän alkoi hänelle epätyypilliseen tapaan vihaisesti kertomaan kaikista niistä asioista, jotka muka vaikuttavat hänen olemiseensa työmaalla.

Sitten tuli jo mukaan muitakin ihmisiä ja heidän tekemisiään, ikäänkuin he olisisivat syypäitä miehen työn venymiseen ja pitkittymiseen. Sanallakaan mies ei ottanut vastuuta itse omista asioistaan. Kertaakaan ei edes miettinyt, että joskus ongelma voi olla myös omassa itsessä ja siinä, miten hoitaa hommiaan ja ottaako aina vaan lisää tehtäviä tehtävien perään? Joskus on ihan tervettä myös siirtää asioita myöhemmäksi, jos tilanne on jo entuudestaan tiukka? Eikä aina vaan sanoa joo, joo.

Mutta, huomion kiinnittämistä pois itsestä. Sitä se oli tämäkin "keskustelu". En saanut itse sanotuksi enää mitään kun mies alkoi vaahtoamaan selityksiään. En saanut tuotua esille omia huolenaiheitani ollenkaan, koska miehen selitykset. Keskeytin miehen ja sanoin, etten halua kuulla enää niitä valheilta kuulostavia iänikuisia syytöksiä, vaan olisi hyvä, että löytäisi tasapainon minun ja työnsä väliltä. Sanoin, ettei mikään ole muuttunut, aina vaan työpäivät venyvät, vapaapäiviä hänellä ei ole koskaan. Ja sanoin, että minun kärsivällisyyteni odottamisen suhteen alkaa olla täynnä. Ja taas lisää selityksiä ja sanoin, että olen kuullut ne asiat jo aina ennenkin, selityksetkään eivät ole muuttuneet mihinkään, vaan aina vika muissa.

Kotiin päästyäni mietin, että yritin taas. Kiltisti yritin tehdä jotain, yritin keskustella ja toinen teki selväksi, että nyt on parempi olla suututtamatta lisää. Joo, en tokikaan halua saada tietentahtoen toista vihaiseksi, raivon valtaan. Varsinkin kun aina sama juttu, aina kun yritän ottaa puheeksi parisuhteen, hänellä on juurikin liikaa työhuolia ja paineita. Kuten nytkin.

Minulla ei taida olla kovin montaa vaihtoehtoa jäljellä.

Jos ja kun tuo keskustelu suhteestamme ja molempien tarpeista jne. ei ota tuulta kantaakseen, en voi todellakaan odottaa enää ja hukata omaa elämääni odottaen sitä hetkeä, milloin toisella on aikaa, aikaa ylipäänsä viettää kanssani, muutoinkin kuin yöllä nukkuen, joka sekin häiritsee minua hänen voimakkaan kuorsauksen vuoksi.

Toinen epätodennäköinen vaihtoehto on, että haen ihmissuhteeni, siis parisuhteeni jostain muualta ja annan hänen loisia tässä ja annan hänen elää omannäköistä elämäänsä ja minä elän sitten omaani välittämättä hänestä.

Kolmas ja vielä epätodennäköisempi vaihtoehto on se, että jään odottamaan, annan hänen elää elämäänsä ja minä kuihdun tähän kotiin, odottaen, milloin hänellä olisi mahdollisesti aikaa minulle ja parisuhteelle ja elämälle.

Neljäs vaihtoehto olisi puhtaasti ero. Kun mikään ei muutu ja menee kokoajan vain huonommaksi vaan.

Oikeastaan kaikki vaihtoehdot johtavat eroon ennemmin tai myöhemmin. Viidenteen vaihtoehtoon en usko edes minä itse, eli mies löytäisi tasapainon työnsä ja minun väliltä, siis sikäli mikäli mies edes välittää minusta niin paljoa, että edes haluaisi vielä rakentaa kanssani toimivaa parisuhdetta? Mutta oma aikani alkaa olla vähissä. En todellakaan jaksa enää odottaa sitä, milloin olisi sopivaa aikaa, milloin voisin oikeasti kokea olevani parisuhteen toinen osapuoli. Milloin voisin tuntea, että minusta välitetään ja minä voisin välittää toisesta.

Voisin itse hakea jonkin sivusuhteen. Voisinko? En usko, koska itselläni on liian korkea moraali tuon suhteen. En ikipäivänä voi edes kuvitella pettäväni sitä ihmistä, jonka kanssa olen parisuhteessa, vaikkakin olemattomassa. En kykene tai en halua rikkoa luottamusta toiseen millään tavoin ja pettäminen on pahinta, mitä toisella ihmiselle voisi tehdä. Tietysti, jos olisi kyse avoimesta suhteesta, niin ehkäpä sitten? Olen avoimesta suhteesta maininnut miehelle, olen ehdottanut tätä ja kovin yksiselitteisesti asian tyrmäsi.

Joten, koen olevani itse puun ja kuoren välissä tässä suhteessa. Koen, ettei tämä enää johda minnekään ja pahemmaksi tuntuu menevän? Kotona mies on liian väsynyt keskustellakseen ja muulloin me emme näe, paitsi siis satunnaisesti joudun toimimaan taksina hänellekin.

Miesraukka ei vaan ei voi ymmärtää, mitä hänen toimintansa saa minussa aikaan. Pahinta on juurikin tämä turhautuminen jokaisella elämän saralla. Olen jumittunut osaksi miehen vuoksi tänne neljän seinän sisälle, koska jokainen päivä uskon miehen lupaukseen siitä, ettei tänään mene myöhään ja sitten illalla huomaan odottaneeni koko päivän. Kuuliaisesti kuin koira ikään.

Miksi en siis itsekin olisi itsekäs, ja hankkisi itselleni menoja ja tekemistä välittämättä miehen olemassaolosta? Miksi siis en hankkisi ihan omaa rinnakkaista elämää?

Turhautumisen jälkeen mielessäni kytee pettymys, ei taaskaan tänään mitään puhettakaan, ei elettäkään mistään normaaleista parisuhdeasioista, vain kuulen kuinka kuorsaus täyttää talon. Aina, kun mies on kotona. Ja jos joskus sattuukin olemaan muuten hereillä, menee elokuva tai tietokonehommat minun edelleni. Eli aina vaan odotan, edelleen kuin koira ikään isännän huomionosoituksia. Ei se niin voi mennä, se ei tunnu mukavalta, eikä edes normaalilta. Ja kun en alistu kerjäämään huomiota vaan menen mieluummin sitten pois, jos ei huomata hyvällä, niin ei sitten. Katoan vähin äänin toisaalle. Tai kun itse pyrin huomioimaan toista, takaisin ei tule mitään.

Turhautumsen ja pettymyksen tunteen jälkeen tulee viha. Sen patoan itseeni. Viha ja hylkäämisen kokemus tulevat yleensä käsikädessä. Se on kaikkein kauheinta kestää. Ja mies ei voi ymmärtää, en tosin itsekään siinä tilanteessa. Silloin tulee myös itku. Joskus potku ja harvemmin raivarit, jolloin alan siivota huushollia niin, että joskus joudun katumaan, kun olen niin raivoisasti siivonnut pois kaiken näkyvillä olevan ja sillä hetkellä ärsyttävän asian tai esineen pois silmistäni ja roskiin. Yleensä ne on omia tavaroita, sellaisia, joilla on merkitystä vain itselleni ja jotka olen hankkinut iloisena itselleni. Ei siis mitään onneksi taloudellisesti arvokasta kuitenkaan. Ikäänkuin rankaisisin itse itseäni omasta huonommuudesta, ikäänkuin en olisi ansainnut niitä asioita, joita roskiin viskon suuressa vihassani, joka kohdistuu siis itseeni.

Mies ei ymmärrä, että jokainen hylkäämisen kokemus aiheuttaa minussa jäävuoren lailla vihan itseäni kohtaan. Jokainen torjuminen aiheuttaa minuun lisää itseinhoa. Ei riitä, että vaikka itse yritän, mutta jos toinen ei jaksa, toista ei vaan huvita, niin miksi silloin edes pitää olla kuin kulississa kanssani. Mihin mies tätä parisuhdekulissia oikein tarvitsee? Miksi?

Päteekö nyt tämänkin asian suhteen se, että parempi tosiaan yksin kuin huonossa seurassa? Niin, sitten olisin ihan täysin yksin. Jos en tosiaan olisi tässä olemattomassa suhteessa, olisin aivan yksin, ilman mitään kontaktia kehenkään aikuiseen. Onko se nyt syynä, miksi en osaa luovuttaa tämän parisuhteen osalta? Pelkäänkö kuitenkin sitä kamalaa tunnetta, kun ei olisi sitten yhtään ketään ihmistä lähellä?

On tämä ja taas niin inhottavaa, olla avoin ja paljas. Häpeä nousee pintaan, enkö saisi ajatella näin? Onko väärin edes toivoa jotakin parempaa tai saada jokapäiväisiä pettymyksiä ja turhautumista vähemmälle?

Kun jokainen päivä jollain lailla törmään näihin parisuhdeaatoksiin, tiedän, että jotakin pitää tehdä ja nopeasti. Ja kun keskustelusta ei näytä monista yrityksistä huolimatta tulevan mitään, on kai se minun alettava tekemään niitä ratkaisuja, ennenkuin pääni viimein hajoaa pieniksi palasiksi.

Sitten minusta tulee esiin se saamarin luovuttamaton ja ehdoton puoli. Joka sanoo, ettei vielä kannata lopettaa, vielä kannattaa yrittää, jos kuitenkin. Tuo periksiantamattomuus on liian sitkeää lajia, kun järkikin sanoo, että pitää luovuttaa, ettei suhteesta tule kuitenkaan mitään ja samaa asiaa valittelen vielä kymmenenkin vuoden päästä ja mummoutuminen ei ole enää pysäytettävissä, kuten se olisi nyt.

Niin, tosiaan. Minusta tuntuu ihan siltä, kuin mummoutuisin pikavauhtia, ennenaikaisesti. Eikä miehen sanominen siitä, että hän haaveilee kiikkuvansa kiikkustuolissa kanssani vanhana auta asiaa yhtään. Tätä vauhtia kiikun siinä kiikkustuolissa jo hyvinkin pian. Ja en koe sitä ihan vielä ajankohtaiseksi. Olen jokseenkin nuori ja minulla on oma elämäni vielä edessä, jos elonpäiviä riittää siihen asti, kunnes nuorinkin on omillaan. Tahtoisin kokea jotakin omaa, jonkun kanssa yhdessä kenties. Äh, en tiedä.

Olen jokseenkin järkyttynyt omista aatoksistani ja siitä, että vihdoin olen saanut nämäkin kirjoitettua, ulkoistettua.

Olen saanut kiertoteitse huutaa, että minäkin olen olemassa, minäkin haluan tulla rakastetuksi, haluan näkyä ja tuntea olevani ihminen, kaikessa arvokkuudessaan. Minäkin haluan kokea hellyyttä, lämpöä, rakkautta, tulla näkyväksi jollekin, olla tärkeä jollekin. Haluan antaa ja saada rakkautta, välittämistä, huolenpitoa, sitä että toinen on toiselle tärkeä ja arvostettu. Haluan kokea kosketuksen, nautinnon. Kaikkea maan ja taivaan väliltä.Olla olemassa.