Tänään olen miettinyt sitä, miksen oikein uskalla unelmoida ja vaalia kaikkea sitä jo olemassa olevaa hyvää elämässäni.

Onko syynä se, että todellakin tiedän saavani kaiken sen, minkä haluan ja toivon? Vaiko sitten kyseessä onkin oma pelkoni. juuri sen vuoksi, että tiedän saavani?

Vai, onko syynä kenties se, että edelleen kuvittelen haluamisen, toiveet itselle itsekkääksi ja siis tuomittavaksi? Sainhan lapsuudessa useinkin moitetta omista unelmista ja omista toiveista ja niiden vuoksi minua määriteltiin itsekkääksi. Ja siis, normaalistihan lapsi on kovin itsekäs, ennenkuin oppii siitä pois kehittyen kohti epäitsekkyyttä. Minun kohdallani valitettavasti myös se ns. terve itsekkyys karisi pois.

 

Miksi pelkään? Pelkäänkö itsekyyttä ja sitä, että muuttuisin jotenkin itsekkääksi? Miksi minulle on muodostunut niin negatiivinen mielikuva myös siitä normaalista ja terveestä itsekkyydestä? Kai siksi, koska sain aikoinani niin paljon moitetta myös siitä, että yritin lastenkodissa pitää puoliani, tuloksetta.

Mitä sitten, vaikka olisinkin itsekäs? Mikä muuttuisi minussa? Paitsi se, että olisin todennäköisesti enemmän hyvinvoiva?

Jotenkin olen jo ihan tarpeeksi kulkenut elämää kärsimyksen teitä pitkin, joten voisinko poiketa polulta, muodostaa tienristeyksen ja valita kulkuni vaihteeksi toisin. Niin, että voisin kokea olevani onnellinen ja hyvinvoiva ja voisin tätä kaikkea myös opettaa ja jakaa myös lähipiiriini?

Olen koko elämäni ajan kokenut pääsääntöisesti vain kurjia ja negatiivisia asioita, ihan riittämiin ja ihan tarpeeksi. Kärsimystä, tuskaa, menetyksiä.

Tahtoisin todellakin kokea hyviä ja positiivisia asioita. Saamisia, elämän helppoutta ja iloa ja rakkautta.

Mutta, minua estää pelko. En ymmärrä, miksi pelkään kaikkea edellistä? Tai ymmärrän, kaikki uusi on vierasta ja pelottavaa. Ja positiiviset asiat ovat minulle kovin vieraita asioita. Niin vieraita, etten kykene kuvittelemaan edes. Koska ei ole kokemusta, ei näkemystä.

Jos se ei olekaan itsekästä haluta omaan elämäänsä iloa, positiivisia asioita? Mitä jos olenkin kasvanut kieroon ja väärään luuloon tuon asian kanssa? Ajatella, jos ilo ja positiiviset asiat eivät olekaan väärin, kuten olen ollut luullut?

Voiko ollakin niin, että rakkaus,ilo, ja kaikki sellainen onkin elämässä oikeasti tavoiteltavia asioita?

Mitä jos vain tuumaan, että nyt minulle riitti ja ravistan itseni hereille tästä painajaismaisesta elämäntiestä? Voisinko tosiaankin tehdä niin? Mikä muu kuin omat ajatukseni ja pelko estävät minua?

Miksi pelkään itsekkyyttä niin paljon? Onko se juurikin se minun heikko kohta, se johon tulen ns. lankeamaan ja sen vuoksi suojelen itse itseäni niin voimakkaasti? Onko negatiivinen itsekkyys sittenkin se minun piirre, joka on voitettava ja opittava tuhoamaan oikealla tavalla? Tuleeko minusta ylpeä, mikäli elämä menee kaikin puolin onnellisesti?  En osaa tätä nyt kirjoittaa oikein tai niin, että kukaan ymmärtää, mitä tarkoitan, riittää että tämä jääkin itselleni tuonne päähän hautumaan.

Mikä sai minut pohtimaan taasen tätä aihetta? No yllätykset, joita yhtenä päivänä koin ja kun omat pienen pienet huokaukset toteutuivat.  Moni asia yhdessä rytäkässä ja sain olla hetken jopa ihmeissäni, koska kaikki kävi niin helposti ja itsestään. Ja tälläkin kertaa selitin asian itselleni hyvällä tuurilla ja voihan sen niinkin sanoa :)

Tulisiko minusta mahdoton ihmisenä, jos voisin elää iloista ja myönteistä elämää? Unohtuisiko elämän opettama nöyryys juuri sillä hetkellä, kun huomaisin elämän olevan onnellista ja mukavaa ja kaikin puolin helppoa? Sitäkö pelkäänkin?

Yritänkö jotenkin suojella itseäni niiltä seurauksilta, joita positiivinen elämä toisi tullessaan? Luulen, että seuraukset olisivat negatiivisia minussa, kun taasen negatiivinen elämä tuo tullessaan positiivisia seurauksia?

Pelkäänkö siis itseni negatiivisia puolia niin paljon, etten uskalla antaa itselleni mahdollisuutta elämän iloon? Vaan ryven mielummin mudassa ja kaikessa negatiivisuudessa?

Tiedän olevani vahva ihminen, niin vahva että toiset pelkäävät minua ja minusta huokuvaa vahvuutta. Samaan aikaan olen kuitenkin heikko ja arka. Tätä ominaisuutta toiset ihmiset ovat käyttäneet minussa hyväkseen. Itse olen saanut pettyä liian monta kertaa omaan sinisilmäisyyteeni ja luottamukseeni ihmisiin. Olen myös onnistunut kuvittelmaan ja uskottelemaan itselleni ihmisten omaavan pääosin hyvyyttä, ihan kuten kaikissa saduissa on ollut onnellinen loppu ja hyvä on voittanut pahan.

Kuitenkin tasapaino on tärkeintä jokaisessa asiassa. Tänään en luota ihmisiin, tänään tiedän, että kuka tahansa ihminen voi olla luonteeltaan ilkeä ja pahansuopa, tahtoen toisille vain kaikkea pahaa ja epäonnea. Tänään en ole avoin, olen oppinut piilottamaan itseni tietoisesti muilta. Sinisilmäinen olen joskus edelleenkin, haluan tietoisesti kuitenkin antaa ihmisille mahdollisuuden, haluan uskoa ihmisen hyvyyteen, kunnes toisin koen ja näen. Edellenkin minussa on osa, joka kieltää minkäänlaisen pahuuden olemassaolon ihmisissä.

Mitä jos antaisin itselleni mahdollisuuden iloon, rakkauteen, runsauteen ja kaikkeen positiiviseen? Mitä jos antaisin kaikelle hyvälle mahdollisuuden ja luvan tulla osaksi elämääni? Voinko tosiaan niin tehdä?