Siellä venkoilee, lymyää ja odottaa sopivaa hetkeä tulla ilmi, näkyväksi. Se syö kaiken energian ja aina en itsekään muista sen olemassaoloa. En halua ajatella sitä, koska kykenen hallitsemaan sitä. Ainakin niin kauan, kun en ajattele sitä ja minulla on muuta, mielenkiintoista tekemistä.

Masennus, tuo salakavala ja inhottava olio, joka imee itseensä kaiken. Saattaa mennä vuosiakin, etten edes käännä ajatusta tuon puoleen, en hyväksy sen olemassaoloa. En anna sille tilaa tai sijaa elämässäni. En ajattele tai mieti sitä ja se pysyy poissa.

Sitten on niitä tapahtumia tai asioita, joiden varjolla se ujuttautuu salaa, pikkuhiljaa elämääni ja tulee se päivä, kun ymmärrän tai muistan mistä olikaan kyse. Tänään on taas sellainen hetki, kun ymmärrän itse olevani vaipumassa masennuksen synkkiin vesiin. Ja en edes jaksa pistää hanttiin.

Tajusin nukkuneeni tänäänkin puoleenpäivään, muka väsyä pois. Eihän se sitä ole, vaan haluttomuutta kohdata jälleen uusi turha päivä. Kun näitä samanlaisia päiviä on jo liikaa.

Pakotan itseni kuitenkin ylös, yritän miettiä tämän päivän tekemisiä. Paljon olisi todellakin tehtävää, mutta mistä motivaatio ja mielenkiinto niihin? Aloitan jotakin, en jaksa tehdä loppuun ja samalla kaikki hommat kasautuvat. En vaan kykene tänäänkään ottamaan itseäni niskasta kiinni ja tekemään.

Päädyn takaisin sänkyyn. Selaan somen ja nukahdan. Herään. Sama toistuu, kunnes on ilta. Tämä väsymys ei ole nyt fyysistä lajia, Väsymys on ihan omassa pääkopassa.

Huomaan kyllästyneeni kaikkiin ja kaikkeen. Kaikki on sitä samaa kakkaa, jokainen päivä. Parina päivänä olen huomannut miettineeni aihetta taai teemaa, josta unelmoida. En kykene siihen, koska sisäinen minäni sanoo, ettei siihen ole koskaan kuitenkaan mahdollisuutta. Olen kyllästynyt olemaan kiitollinen, en jaksa aina tätä samaa tyhjää elämää yksin.

En tiedä, koska lakkaisin taistelemasta tätä tunnetta vastaan, se on kiellettyä. En saa olla masentunut. Minun pitää olla vahva, jaksaa hamaan loppuun saakka. Vaikken jaksaisikaan. En saa olla tarvitseva, en saa pyytää apua. Jos en yksin pärjää, ei pidä olla olemassakaan.

Apua on turha koskaan pyytää, keneltäkään. Sitä en ole koskaan saanut ja sitä en saa, en vaikka pyytäisinkin. Pitää vaan olla vahva ja jaksava. Pitää huolehtia muista, ja kuka huolehtii minusta, kun en itse jaksa? Ei kukaan. Yksinäni saan olla. Yksin pohtia näitä typeriä aivoituksia, jotka kumpuavat ulos.

Kaikkea on liikaa ja toisaalta liian vähän. Kaikki on hyvin ja kuitenkaan mikään ei ole hyvin. Pääkopassani juuri nyt mikään ei ole hyvin. Liian kauan olen pidätellyt tuota, olen tahtonut kaiken olevan hyvin ja kieltänyt oman huonovointisuuteni.

Nyt se kuitenkin kasvaa kuin saippuakupla ja tiedän sen sitten rikkoontuvan. Menenkö minäkin rikki? Häviän pisaroiksi ilmaan?

Ei jaksa, niin ei jaksa.

Viimepäivinä olen monesti halunnut siirtää kokemaani sisäistä tuskaa ulospäin, konkreettiseksi, näkyväksi. Keinoja tähän minulla ei ole. Ei sellaista, joka olisi hyväksyttävää tai toivottavaa. Mielessäni käyn kaikenlaista läpi,, mikään niistä ei ole hyväksyttävää eikä suotavaa varsinkaan aikuiselle äitiihmiselle. Minulla ei ole ketään ihmistä, joka kuuntelisi tuskaani, ei ketään, joka olisi läsnä, vain ollen siinä. Aikani pohdittuani, suljen käteni niin tiukkaan nyrkkiin, että kynteni melkein menevät ihosta läpi ja puristan itseni pieneen kasaan ja itken.

Itku ei auta mitään, ei helpota tuskaa. Päinvastoin koen kuolevani ja tukehtuvani juuri siihen paikkaan. Onnistun tyhjentämään ajatukset ja nukahdan. Yksinäisyyteen ja omaan tuskaani, joka ei mene pois. Jokaisen hetken jälkeen vajoan yhä syvemmälle, pimeämpään.

Pelkään, mitä jos pääni hajoaa lopullisesti? Sekö se onkin elämän tarkoitus minun kohdallani, seota? Lohdutan itseäni sillä, ettei kukaan menetä mitään, vaikken olisikaan joku päivä hengissä. SE tunne, kun tietää, ettei ole ketään ihmistä kaipaamassa ja tarvitsemassa on kamala totuus yksinäisyydestä.

Vielä muutama vuosi ja sitten tämä painajainen nimeltä elämä on ohi. sitten kun lapset ovat tarpeeksi isoja, pääsen lopettamaan tämän kitumisen ja kuolla pois. Kun ei ole mitään, minkä takia tätä elämää pitäisi jatkaa.

Kun ihan koko elämä on ollut yhtä tuskaa, surua ja murhetta. Vastoinkäymisiä on enemmän kuin ikävuosia ja niitä onnistumisen hetkiä ei ole kovinkaan montaa, on elämä yhtä miinusmerkkiä. Kun muutosta ei ole tiedossa ja vaikka olen kuinka yrittänyt tehdä omasta elämästäni elämisen arvoista, se ei ole riittänyt. Edelleen elämäni on jokseenkin arvotonta ja niin helvetin yksinäistä.

Ei vaan jaksa.