Pitää sietää, vähän kaikkea epämukavaa oloa jne. Yksi jos toinen lapsi söisi koko ajan, olen vuosia saanut olla jääkaappivahti osalle porukkaa. Isällään lapset syövät eri aikoihin, kuka mitäkin ja milloinkin. Nopeasti lapset kuitenkin muistavat, että minun luona on ruokailuajat, joista pidetään kiinni ja syömme yhdessä pöydän ääressä, ilman viihdelaitteistoa. Ja niitä ylimääräisiä välipaloja ei haeta mistään kaapista, vaan jos ei ruoka-aikaan syödä tarpeeksi, onpahan nälkä sitten seuraavalla kerralla. Sama toisinpäin, ennen ruokaa on maltettava kokea se nälkä, eikä heti hakea jotain pientä purtavaa ja sitten ei ruualla maistu.

Lasten isä ei kiinnitä huomiota terveelliseen ruokaan, vaan syöttää lapsille jokainen ilta tukevan roskaruokailtapalan. Pizzaa, ranskalaisia, hamppareita, lihapiirakoita ja päälle limpsaa, mehua. Jäätelöä ja muita herkkuja lapset syövät isällään kilvan, niin että nopein elää eli koko paketti kerralla, oli siellä sitten mitä tahansa. Sellainen normaali on unohtunut, niin määrissä kuin laadussakin. Lapsille se ei ole terveellistä, koska jokaisella on jo geeneissään suuri taipumus lihomiseen ja isokokoisuuteen. Mutta, eihän lihava ymmärrä olevansa lihava ja niinpä lapsetkin pitää saada samankokoisiksi syöttöporsaiksi kuin lähes koko isänsä suku isää unohtamatta, koska se todellisuus hämärtyy ja ruoka-annoskootkin suurenevat ajan mittaan. Ja isällään ei ole huolta siitä edes, liikkuvatko lapset tarpeeksi. Jokainen lapsi on isällään ostettu hiljaisiksi ja näkymättömättömiksi heidän keskittyessään älylaitteisiinsa. Tuohonkin joudun minun viikoilla puuttumaan ja suorastaan käskemään lapset johonkin muuhun puuhaan, kuin älypuhelimensa kimpussa olemiseen.

Isällään tätä nykyä lapset eivät osallistu arjen askareisiin, vaikka jokaiselta voi jo vaatia osallisuutta. Kuten oman huoneen siivous. Isä siivoaa lasten huoneet ja minun luona lapset kyseenalaistavat ja oikeasti odottavat täyttä pito,-ja huonepalvelua, tosin tuloksetta. Samoin teinien kohdalla olisi heidän parhaakseen, jos he oppisivat huolehtimaan omista pyykeistään ja eritoten siisteudestä muutoinkin tulevaa ajatellen. Minä joudun omalla viikollani käymään kovaa taistelua siitä, miksi en suostu enää heidän kotipiiakseen myöskään. Eron jälkeen lapset joutuivat huolehtimaan jonkin aikaa isällään kotitöistä ja sekin oli ,väärin, silloin. Mutta nyt vuosien aikana lapsille on tullut ikää ja vastuutakin voisi jo lisätä. Olen lasten mielestä kamala äiti, kun vaadin jokaiselta ikätasoon suhteutettuna osallistumista kodin askareisiin, kun isällään voi elää tekemättä mitään tai sitten pitää vain kivaa ja hauskaa. Mutta, kun elämä ei ole aina sitä kivaa ja hauskaa, elämään kuuluu myös vastuu omista asioista ja tuota vastuuta pitää saada harjoitella ensin omassa kotona, turvallisesti aikuisen valvovan silmän alla.

Kaikkea olen kokeillut, niin etten joutuisi aina "motkottamaan" asioista. Muistuttamaan jne ja sitten lopulta pettymään, kun lapsille vain se elämän kivan hakeminen on ensisijaista, heidän todellakin odottaessa, että huonepalvelu pelaa ja elämä olisi kuin hotellissa konsanaan. Mikään ei vielä ole oikein kunnolla toiminut, ei palkitseminen, ei tavoitteen asettaminen tai muu. Nyt on rasti ruutuun- lappu keittiössä ja viikkorahan saa vasta, kun oma sarakke on täynnä. Eli keppi ja porkkana on nyt käytössä. Näyttää kuitenkin vähän siltä, ettei tämäkään systeemi toimi, vaikka olemme tämänkin yhdessä suunnitelleet ja silloin se oli kaikille ok-juttu.

Isälleen olen vuosien aikana varovasti ja isompien lasten kohdalla myös suoraan sanonut, mitä pitää jo vaatia. Joo joo ja selitykset päälle siitä, miten hänen on helpompi tehdä asiat itse. Kerran kysyin, voiko lapset sitten tuoda isälleen myös aikuisena pyykkinsä ja meneekö hän sitten siivoamaan lasten omiin huusholleihin myös, kun noin innokkaasti tekee isojen lasten puolesta. Ja tosiaan, lapset ovatkin keksineet nyt, että vievät isälleen vaatteet pyykkiin, kun minä en suostu niitä enää pesemään. Eli raahaavat likaisia kodista toiseen ja vain huutavat minulle, kun ei ole vaatetta ja lisää pitää saada. Huh, huh sanon minä. Pitkään ihmettelin, miksi lapsilla ei ole ollenkaan likaisia vaatteita, mutta eihän niitä sitten ole, jos tosiaan vievät ne isälleen pesetettäviksi täältä. Laiskuutta sellainen ja suoranaista välinpitämättömyyttä.

Lapset kasvavat ja isä ei pysy perässä. Hän ei oikeasti edes muista lasten todellisia ikiä, vaan saattaa joissakin asioissa vedota siihen, että joku lapsi on sen ja sen ikäinen ja joudun muistuttamaan, että lapsi on vanhempi jo kuin hänen hutera arvauksensa iästä. Niinä hetkinä olen onnellinen, etten ole enää naimisissa hänen kanssaan, vaan voin oikaista asian pelkäämättä saavani moiteryöpyn niskoilleni ja voin vain sulkea puhelimen.

Joskus ärsyynnyn siitä, että minusta yritetään maalailla huonoa äitiä edellisten takia. Kärsin ajoittain itsekin siitä, että se olen aina minä, joka joudun vetämään langat kireälle ja pitämään kasvatuksesta ja ohjauksesta huolen, isänsä ottaessa vain rusinat pullasta. Niinpä minä olen lastenkin mielestä joskus inhottava äiti ja saan sen sitten tuta. Erityisesti tämä asia tulee vahvasti esiin kun lapsilla esiintyy opittua halveksuntaa ihmisiä kohtaan, opittua arvostelua kohdentuen ihmisen persoonaan ja tapaan elää elämäänsä, opittua syyttelyä ja syytöksiä kohdentuen joskus jopa ihan vieraisiin ihmisiin, vaikka selvä syy olisikin omassa toiminnassa ja omassa itsessä. Olen tuolloin erityisen kurja äiti, kun joudun lasta muistuttamaan omasta vastuustaan ja esimerkiksi tekemättä jättämisistä tai siitä, että on kohdellut itse kurjasti toista ihmistä tietämättä, että sellainen on väärin ja se onkin hauskaa vain isänsä kanssa, mutta ei muiden, normaalisti tuntevien ja kokevien ihmisten kanssa.

Oikean ja väärän eron opettaminen on työlästä, hidasta ja vaatii itseltäni todella paljon henkistä kanttia ja sisua puuttua jokaiseen väärinkohteluun, johon omassa kodissani törmään. Asiat, jotka normisti opitaan jo ennen viidettä ikävuotta ja normaali ihmisen kunnioittaminen ovat lapsillamme edelleen työn alla. Eron jälkeen kävin itsekin hakemassa apua unohtuneeseen toisen ihmisen kunnioittamiseen ja sain paljon apua sekä varmistusta siitä, että olen oikealla tiellä ja että todellakin teen oikein lasteni kanssa.

Isänsä mielestä esimerkiksi hauska leikki on se, kun hän pieraisee lapsen tai aikoinaan minun kasvoilleni, siis niin, että hän käsillään ottaa lapsen pään työntäen sen jalkojen väliin ja pieraisee. Sairastahan tuollainen on ´, mutta isälleen vain hauska leikki. Tai se, että isänsä heittelee pieniä kiviä lapsiinsa, eläimiin tai aikoinaan minuun ja piti sitä hauskana leikkinä. Minä olin jo tuolloin pahis lasten isän silmissä, kun suutuin sellaisista leikeistä. Olin ilonpilaaja ja hankala ihminen hänelle.

Esimerkkejä on kymmeniä muitakin, kaikkia en voi enää muistaa ja jostain kumman syystä nuo nyt tulivat mieleeni päällimmäisenä. Nämä on niitä kokemuksia, joissa olen joutunut puolustamaan omia lapsiani isänsä mielivallalta ja jotka alkoivat olla toistuvia sekä nuo tilanteet alkoivat toistua useammin ja ne muuttuivat aina härskimmeiksi. Ihmisen mieli on suojaava ja minunkin on antanut autuaasti jo unohtaa paljon ahdistusta ja pelkoa, jota isänsä harrasti koko perhettään kohtaan.

Eiköhän tässä ole yhdelle kertaa taasen pohdittavaa itselleni. Syitä ja seurauksia.