Onneksi stressi helpottaa aina hetkeksi. Siitähän seuraa sitten ensin mahdoton ylikierroksilla käyminen, siis se, ettei osaa lopettaa hommia, vaikka olisi kuinka väsy. Sitten väsymyksen kanssa toimien, kun ei ole enää ajatus mukana, selkärangasta niin ikään tekee kaikki pakolliset jutut.

No, väsykin on taltutettu, viimeyönä nukuinkin 12 tuntia ihan putkeen, kertaakaan heräämättä. Uusi viikko tuo toivottavasti hyviäkin asioita tullessaan. Onnistumisia? Parempaa mieltä? Uusia ajatuksia? Uutta tekemistä? 

Meille on tullut mahdollisuus saunomiseen ihan oikeassa puulämmitteisessä saunassa, jossa myös vedet pitää lämmitellä puilla. Olemme muutaman kerran nyt päässeet lämmittelemään saunaa ja kivahan se on vaihteeksi saunoa hieman toisellakin tapaa, myös lapset ovat tykänneet siitä touhusta. Eli vähän vaihtelua tähän ainaiseen kodin ja neljän seinän sisällä olemiseen.

Yhtä asiaa en taasen ymmärrä. Paljon ylimääräistä vaivaa, kun Kela lähettää selvityspyyntöjä ja todistuspyyntöjä asioista, jotka on jo tosiaankin kertaalleen selvitetty. Ihan kuin eivät osaisi kerrallaan tehdä päätöksiä. Kaikki on jo sähköisessä muodossa, niin jokatapauksessa joudun jokaista asiaa kohden näköjään lähettämään samat tiedot ja todennukset. Ja vielä niin, että ensin tulee postissa päätös, jonka mukaan kaikki asiat ovat ok. Sitten menen kelan sähköiseen järjestelmään, jossa onkin jo pari viikkoa vanha selvityspyyntö asiasta, joka piti olla jo siis ratkaistu ja selvä homma. En ymmärrä, en. Ja taasen samaa asiaa varten ne samat asiat todistan uudelleen. Ei ne siitä ole kuukaudessa mihinkään muuttuneet. Ihme homma. Mietin jo, onko mahdollista, että on päivämäärissä jotakin häikkää, mutta tein sitten kiltisti, kuten pyydettiin, ja toimittelin niitä todistuksia ja palkkahistoriaa uudemman kerran. Myöhässä tosin, koska asiasta oli jo tullut aiemmin päätös kirjeitse kotiin, ja siinä ei sanallakaan mainittu, että olisi vielä jotain epäselvää asian suhteen. No, ilmeisestikin kohdalleni on sattunut niin, että kaksi toisistaan tietämätöntä kelan virkailijaa hoitaa ja on hoitanut samaa asiaa. Muulla en keksi selittää tätä ylimääräistä vaivaa ja asioideni vatkaamista ja ikäänkuin kyykytystä, jolta se tuntuu. On kamalaa olla tilivelvollinen jollekin taholle hyvinkin yksityisistä asioista, mutta sellaista se byrokratia vaan on. Köyhällä ei ole oikein oikeuksia, kamalasti vaan velvollisuuksia ja ilmoitusvelvollisuuksia sinne ja tänne. Mutta sellaista se on.

En hirmuisesti hyötynyt taloudellisesti kevään töistä, mutta kokemusta sitäkin enemmän. Ammatillinen osaamiseni sai vahvistusta ja tavallaan olen päässyt kokeilemaan myös omaa työkykyisyyttäni, joka sekin tuntui olevan kysymysmerkillä. Niin, no tiettyihin työtehtäviin omassa laajassa työtehtävien skaalassa en enää pysty. Se on jo alusta alkaen ollutkin ihan selvää. Jos pystyisin, en olisikaan tässä tilanteessa, eli ajoittain työttömänä, vaan töitä kyllä riittäisi niin paljon, kuin jaksaisin tehdä. Mutta, se tie kuljettiin loppuun silloin aikoinaan. Paluuta ei ole.

Kaikki tämä, mitä olen viimeisen parin vuoden aikana työkseni tehnyt, on se suunnitelma C. Se on se vihoviimeinen vaihtoehto ja sitä olen sitten pyrkinyt toteuttamaan. Enää ei ole sitten vaihtoehtoista reittiä, ei suunnitelmaa. Kaikki korttini olen katsonut. Hmm, aikaa on kulunut noin kymmenen vuotta? Eli ei mikään hidas tahti elämän suunnan muuttamiseen.

Huomaan, että nyt alkaisi olla uuden elämänsuunnitelman päivittämisen paikka. Olisi tehtävä niitä pidemmän aikavälin tavoitteita koko elämän saralle, miettiä, mitä kohden lähteä jälleen kulkemaan ja miten. Alkuperäinen tavoitteeni oli tulla vapaaksi. Kaupunkiympäristössä vapaudesta on turha haaveilla. Ja aina tulen myös todennäköisesti olemaan rahan orja, se on nyt niin nähty ja koettu, ettei tätä elämää enää voi omavaraisena tai ilmaiseksi elää. Se on ollut asia, mikä minun on pitänyt oppia ihan kantapään kautta. Omavaraisuudesta on tehty laitonta jokaisessa asiassa.

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Vähän jo toipuneena viikonlopusta ja mieli on iloisempi. Sama tylsyys palautuu pikkuhiljaa ja samalla mielenperukoilla kummittelee jo tuleva reissu ihan toiselle puolen Suomea. Melkein lappiin asti. Tosin epävirallinen työmatka, mutta silti. Pääsenkin pois tästä jo niin uuvuttavasta arjesta edes hetkeksi, melkein viikoksi ja saan ihan muuta mietittävää, katseltavaa ja koettavaa. Samalla saan sen kaivatun hengähdystauon myös parisuhteesta ja molemmilla onkin hyvää aikaa maksimaalisen etäisyyden turvin miettiä, mikä onkaan tärkeää ja millaisen parisuhteen pitää olla ja mitä kumpikin oikein loppujen lopuksi halua? Vai haluaako sittenkään mitään, kaveruutta kummempaa kenties?

Etäisyys kaikkeen ja kaikkiin on ihan tervetullutta. Uskoisin, että tuon reissun jälkeen olen hieman taas viisaampi oman elämäni suhteen. Uskoisin, että kokemuksena siitä tulee ihan antoisa ja hauskakin. Niin toivon. Saa nyt nähdä, miten osaan edes pakata tavararoita ja juttuja mukaan, koska edellisestä reissusta on aikaa melkein kymmenen vuotta, en ihan tarkkaan muista vuotta, milloin viimeksi, mutta pitkä aika kuitenkin.

Onneksi sain sähköpostissa jonkinmoisen muistilistan ja hieman tietoja tulevasta "koitoksesta". Helpottaa hieman omaa pakkaamista ja sen mukanaan tuomaa omaa stressiä. Tosin, sen minkä unohdan, saa vallan hyvin kaupastakin haettua. Niin uskoisin. Ja toki toivon, etten unohda mitään kovin oleellista, vaan muistan kaiken.

Lapset pääsivät uimaan, tosi myöhään ajankohtaan nähden. Kelit on olleet niin kylmät ja tänäänkin itselläni oli hyvin kylmää istuskella tuulisella rannalla, villatakkiin kääriytyneenä. Sinne ne mukulat kuitenkin uskaltautuivat, kun kerrankin pääsivät rannalle uimaan. Pienin ei olisi millään malttanut lopettaa ja ihan väsyksissä viimein tuli pois vedestä iloinen ilme kasvoillaan ja huulet aivan sinisinä. Voi sitä iloa lasten kasvoilla. Paljoa se ei nykyisellään vaadi, ainakaan pienemmiltä. Isommilla lapsilla on jo sitten ne isompien ilot ja minä en välttämättä ole enää se tyyppi, joka saa olla todistamassa niitä ilon hetkiä heidän omissa elämissään. Toki kotona jotakin pientä, mutta vähiin käypi ne hetket.

Osa lapsista jaksaa aina vaan näyttää hapanta naamaa ja olenkin opetellut sanomaan siitä ihan suoraan. En ymmärrä, mitä pahaa olen tehnyt, että minä aina saan ne ikävät kiukunhetket olla todistamassa ja ottamassa vastaan epämääräistä pahaa oloa, jonka syytä en voi ymmärtää sitten millään, kun eivät puhu. Tiuskivat vain ja suuttuvat. Kovin on epäonnistunut olo äitinä tuollaisina hetkinä ja sitä vaan itsekseen ja joskus ääneenkin mietin,että mitä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä, kun oma kokemukseni on se, että olen todellakin tehnyt kaiken parhaani lasten eteen, kaiken sen, mitä olen kyennyt. osannut, jne.

Mutta, aika näyttää ja elämä opettaa sitten sen, mitä en ole itse osaannut, hoksannut tai eivät ole ottaneet neuvoista vaaria. Moni asia pitää kuitenkin oppia kantapään kautta, vaikka pääsivät niin paljon helpommalla uskomalla ja kuuntelemalla vanhempiaan.

Olemme opetelleet koko perheenä toisten kunnioittamista, joka on ollut hakusessaan ja isällään ollessaan sekin vähä, mitä oppivat unohtuu tyystin. Nyt kuitenkin alkaa kehitystä olla näkyvissä ja seuraava ongelma onkin sitten se yksinkertainen vuorovaikutus ihmisten kanssa. Tiuskiminen, ylimielisyys ja puhumattomuus sekä ajoittainen valehtelu ovat isänsä perintöä, josta minäkin pääsen osalliseksi edelleen lasteni kautta ja nyt minulla alkaa olla itselläni mitta täynnä lasten sisäänpäinkääntyneisyyttä, jos se nyt on edes oikea sana kuvaamaan tätä yhdensuuntaista vuorovaikutusta. Ja jos jotakin lapset kommunikoivat, yleensä, siis ei aina, se on kovin negatiivissävytteistä arvostelua joko toisiinsa nähden tai sitten minuun. Jokainen lapsista on kovin kova vaatimaan kaikkea, haluamaan kaikkea, mutta sitten kun se pitäisi jotenkin myös "tienata", ei kiinnosta, vaan olettavat, että kiukulla sitten tai mielenpahoittamisella ja minua syyllistämällä saisivat sen, mitä haluavatkin. He ovat oppineet, että kaikki muut ovat syyllisiä, heissä itsessään ei ole koskaan mitään "vikaa", vaan aina se vika löytyy jonkun muun päästä tai jostakin muusta, itsestä erillisestä asiasta.

Yhdellä lapsella oli yökylässä kaveri, tämä teini lähentelee siis jo aikuisikää ja suunnittelee omaan kotiin muuttamista jossakin vaiheessa. No, pyysin, että vaihtaa puhtaat petivaatteet, kaksi päivää tätä pyysin. Yökyläkaveri tuli ja mitä lapseni tekikään? Odotti koko päivän, että minä hoidan homman.  Pisti kaverin nukkumaan omissa vaihtamattomissa petivaatteissa. Tästä suivaantuneena minä perustelin kaikin mahdollisin tavoin, miksi vieraalle vaihdetaan aina puhtaat ja johan lapsi niistä perusteluista keksi, ettei ole hänen vikansa, jos ovat likaiset. Siis mitä helvettiä? Ei lapseni ymmärtänyt pointtia, ei sitä, että vieraalle tarjotaan parasta, puhdasta jne. Koska se asia nyt vain on niin, että toista ihmistä pitää kunnioittaa. Siinä ei ole mitään vastaanvänkäämistä. Mietin, että olen niin täydelleen epäonnistunut. Lapsi odotti viimeiseen asti, että minä hoitaisin tuon petivaatehomman hänen puolestaan. Ja alkoi syyttelemään, kun vaadin häntä ottamaan vastuuta itsestään, mutta myös kaveristaan. Lapseni jaksoi kiukutella minulle, vieläpä kaverin kuullen ja minua nolotti oman lapseni käytös. Niin itsekästä ja ala-arvoista kuin olla ja voi. Mutta, minkä teen sille, että isänsä käyttäytyy aivan samoin, samoin kohtelee kaikkia ihmisiä, jotka ovat tarpeeksi läheisiä ja joista ei ole hyötyä hänelle kodin seinien sisäpuolella. Mutta se, että lapsi oli täysin 100 varma, etten minä äitinä kehtaa päästää kaveria nukkumaan lapsen lakanoihin ja vaihdan ne sitten viimenään, on pöyristyttävää. Mietin, kuinka laiska ja itsekäs tuo lapsi onkaan, koska kyse ei ole edes siitä, etteikö osaisi hommaa tehdä, vaan ihan laiskuutta ja sitä, ettei ymmärrä toisen ihmisen parasta. Sanoinkin, ettei tuolla käytöksellä olla vielä valmiita muuttamaan omilleen, vaikka niin kuvittelee pärjäävänsä. Ja tämä oli lapsen mielestä minulta loukkaus häntä kohtaan ja oikeutti sillä sitten tiuskimisen ja kaiken muun ylimielisyyden minua kohtaan.

Kaiken tuon jälkeen aloin miettiä, että meillä on todellakin ongelma vuorovaikutuksen kanssa. Minä ilmeisesti vain vaadin, pyydän lapsilta omaan tapaani. Lapseni eivät välttämättä korvaansa lotkauta minun sanomisille ja siirtävät yhdessä sovitut asiat ja tekemiset jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Sitten kuitenkin minä san haukut, jos kieltäydyn heidän pyynnöistään ja vaatimuksistaan vedoten heidän omiin tekemättömiin asioihin ja minä olen sitten ihan hirveä sanansyöjä ja lupauksien pettäjä, vaikken ole edes mitään lapsille luvannut. He vain kuvittelvat, että minun lupaus on se, että sanon, katsotaan ja mietitään sitä myöhemmin. Ehdot eivät toimi lapsillamme. He ehdollistavat takaisin kierolla tavalla. Ja sitten olen taas huono ihminen, kun sanon asiani suoraan ja kiertelemättä. Mikään ei ole heille oikein tai hyvin, joka asiasta he saavat aikaan minulle moiteryöpyn ja kuvittelevat sanoillaan saavan minut muutettua mieleisekseen. Tai saavat tekosyyn olla tekemättä sovittuja asioita. Ihan kuten isänsä aikoinaan.

Yhdellä lapsella oli taannoin tärkeä meno. Lähdöt ovat aina olleet todella hankalia, kiukuttelua ja muuta raivoamista. Samoin sitten sitä, että kieltäytyvät lähtemästä. Kuten isänsäkin tekee edelleen samaa ja teki sitä minullekin. Juuri kun lapsen kyyti oli pihassa, lapsi laittoi laukkunsa lattialle ja sanoin, ettei lähde. Hän ei lähtisi, koska ei huvita. Silloin karjaisin, sanoin, että jos ei nyt saa vipinää kinttuihinsa, minä kannan hänet niskasta autoon ja kaikki jo sovitut asiat peruuntuvat. Lapsi alkoi minua syyttämään ja syyllistämään minun suuttumisestä hänen käytökseensä. Ja lapsi marssi niskat naksuen ulos minut haukkuen. Ihan kuten isänsä, mutta sillä erotuksella, että isänsä jäi todellakin makaamaan sänkyyn, sillä ei ollut väliä, mikä oli menon kohteena, mutta kun hän ärsyyntyi ja päätti olla lähtemättä, hänen päätään ei mikään enää kääntänyt ja lapsen malli käytökselle on selvä. 

Lapset siis kukin pyrkivät, siis yrittävät hallinnoida minua ja päästä niskan päälle. Kiukku syntyy sitten siitä, kun he huomaavat asian turhaksi ja syylistäminen alkaa siinä sitten samassa viimeisenä keinona saada haluamansa. Näissä tilanteissa olen vahvistunut huomattavasti, mutta edelleen joudun olemaan tarkkana, etten itse romahda. Olinhan lasten isän sätkynukke kymmeniä vuosia ja sen lapset tosiaan muistavat.

Eteenpäin ollaan menty kuitenkin. Koko ajan ihan piirun verran parempaan päin ja elämä on jokseenkin jo normaalia ja ne normaalit käytösmallit on meillä, siis minun luona jokseenkin hallinnassa. Isällään toimii edelleen viidakon lait ja vain nopein, vahvin ja viekkain selviää hengissä siellä. Tämä on se ikävä, eikä ainut ristiriita, joiden parissa lapset joutuvat sopeutumaan. Ja aina väliin joudun, siis jokaviikko muistuttamaan näistä eroavaisuuksista, se mikä on isällä normaalia, ei ole meillä ja se miten isällä toimii ilkeä ja negatiivinen vuorovaikutus, ei toimi meillä.