Elämä on, onnistuin jälleen ryssimään unohtamalla tärkeän tapaamisen, olisi ollut ehkäpä työpaikka tiedossa. Mutta, unohdin. Voi helvetin helvetti tätä minun päätäni ja taitoani unohtaa kaikki, mikä ei ole kissankokoisilla kirjaimilla kirjoitettu suoraan silmien eteen. Tilaisuus meni ohi ja thats it. Ei voi mitään, enää.

Samalla lailla olen vuosien aikana onnistunut unohtamaan kaikenlaisia ennalta sovittuja aikoja, tapaamisia. Kun ei vaan muista, ei muista. Kalenterista puhelimessa ei ole mitään hyötyä. jos muistutus tulee ja häviää ennenaikojaan. Seinälle kalenteriin pitää muistaa myös laittaa ja sitä kalenteria pitäisi myös muistaa katsella aika ajoin. Mutta, jos en jotain asiaa tee heti, niin unohdan. Ja tässä tapauksessa en päässyt seinäkalenteriin laittamaan tapaamista ylös, joten unohdin koko asian ja kyllä nyt harmittaa niin vietävästi.

No, yleensä elämässäni kaikilla epäonnisiltakin tuntuvista asioista on ollut jokin tarkoitus. Ehkäpä myös tälläkin unohduksella on suurempi merkitys, kuin pelkkä oma kyrsiintyminen omaan heikkooon muistiini, johon en voi luottaa pätkän vertaa. Kaikilla tapahtumilla on aina ollut jokin tarkoituksensa ja yritän nyt lohduttautua tuolla ajatuksella, että näin tämän pitikin mennä?

Tarkoituksen ymmärrän vasta myöhemmin, sitten kun sen aika on. Niin ollut ennenkin, joten miksi tämäkään olisi poikkeus?

Hävettää vaan niin vietävästi, minä, aikuinen ihminen unohtelen tärkeitä juttuja ja saan soimata itseäni niistä sitten pitkään. Eikä tämä unohdus nyt yhtään auta muutoinkaan surkeaan mielialaan, kun mieli tekisi mennä vaan sänkyyn ja odottaa kuolemaa.

Juuri nyt koen, miten surkea ja epäonnistunut olenkaan ihmisenä. Kun asiat eivät voi parhaalla tahdollakaan mennä edes lähellekään oikeaa tai sujua hyvin. Niin on ollut koko elämäni ajan. Jollen itse onnistu jotenkin ryssimään, niin kyllä joku toinen onnistuu sitten vaikeuttamaan elämää huomattavan negatiivisella tavalla.

Oikeastaan olen jo niin tottunut tähänkin, ettei mikään asia voi mennä kerralla oikein, ei hyvin. Aina jokaisessa asiassa eteen tulee se kuuluisa mutta ja jokin epäonnistuminen. Tällä kertaa voin syyttää vain itse itseäni. Omaa muistamattomuuttani. On todella noloa, en vaan muistanut. Tänään muistin selatessani puhelimen kalenteria ja ihmettelin, mikä ihmeen merkintä olikaan eiliselle päivälle ja voi itku sitä tunnetta, mikä tuli siinä kohtaa kun avasin eilisen merkinnän. Sanoinkuvaamaton pettymys ja itseviha, miksi en voinut muistaa? Myöhäistä se on tänään enää itkeä, paskat on jo housuissa ja se siitä. Menetetty mahdollisuus.

Lapset kasvavat myös, se onkin hyvä asia. Hyvä asia on myös se, että tahtovat omilleen heti kun se on mahdollista. Omassa elämässä se tuo lisää muutoksia, kun yhdessä ryppäässä useampi muuttaa, joudun itsekin muuttamaan pienempään kotiin. Jos olisinkin vakituisessa työssä, minun ei tarvitsisi muuttaa, mutta niinkauan, kun teen näitä pätkätöitä ja epämääräisiä ajanjaksoja työssä, olen yhteiskunnan armoilla ainakin asumistuen kanssa, joka taas määrittää enimmäisasumisneliöt jne. Tiukkaa on jo nyt tehnyt taloudellisesti saatika tulevaisuudessa, siis ellen jostakin onnistuisi löytämään sitä vakityötä ja säännöllistä kuukausipalkkaa.

On edelleen harmi, ettei lapsilla voi olla kahta osoitetta, koska jokatapauksessa lapset tarvitsevat oman tilansa molempien vanhempien luona, ihan kuten "normaalissakin" perheessä, sillä erotuksella vain, että lapsilla nyt vain sattuu olemaan kaksi kotia, joissa viettävät yhtä paljon aikaa ja silloin myös olosuhteet pitää olla samanlaiset molemmissa kodeissa.

Meidänkin tapauksessa rahalla saa, rahalla voisin toki pitää tämän kodin ja säilyttää olosuhteet samanlaisina riippumatta siitä, kuka lapsista muuttaa omilleen. Mutta ilman yhteiskunnan taloudellista tukea en voi tässä asua, vaikka kävisinkin töissä. Tai voisin, mutta palkkani menisi kokonaisuudessaan vuokraan. Ikävä tilanne koko perheen kannalta. Toivottavasti tämä yhtälö edes saisi jonkin positiivisen ratkaisun tulevaisuudessa.

Kun on muutoinkin murheen murtama, ei jaksaisi enää mitään ylimääräistä säätöä elämässä. Sitä vaan yritän selviytyä hetkestä hetkeen, miettimättä liikoja. Oma murheellinen olo syö energiaa nyt ihan liikaa, todellakin tunnen, miten en jaksaisi edes hengittää, mutta pakkohan se on. Sille ei ole vaihtoehtoja.

Tähän ikään menessä en voi kun todeta, että elämä on aina vaan yhtä kärsimystä, joko itse aiheutettua tai sitten jonkin muun kautta tulevaa suunnatonta tuskaa. Ihan sama, miten yrität selviytyä, taistelua joka tapauksessa. Ei riitä, että itse yrität kaikkesi, jos mikään muu ei tue yrityksiä. Saavutuksetkaan eivät tunnu miltään, kun yksin ne kokee, ilman toisia ihmisä. Ja on ihan turha edes yrittää mitään, kun ei ole ketään ihmistä tukemassa, ei kannustamassa yrityksiä. Kun ei ole ketään, kehen nojata ja huilahtaa hetki keräten voimia taas seuraavaan koitokseen. Niin on elämässäni aina ollut. Yksin olen saanut selviytyä kaikista haasteista, kaikista epäonnistumista ja nekin harvat ilon hetket ovat muuttuneet suruksi, koska olen ollut yksin todistamassa omia onnen hetkiäni ja tajunnut aina juuri sillä hetkellä, miten yksin todellakin olen ja elän elämääni.

Yksin olen aina kantanut murheeni, suruni saamatta minkäänlaista mahdollisuutta jakaa niitä kenellekään. Samoin kaikkien iloisten asioiden kanssa. Yksin. Nykyisellään ei paljoa vaadita, että romahdan. Pieni pettymys, pieni vastoinkäyminen elämässä saa suhteettoman suuret mittasuhteet. Koska en vain jaksa enää.

Hölmönä sitä aina odottaa, että joskus se aurinko paistaa risukasaankin, mutta kun sitä hetkeä ei tule, eikä ole näkyvissäkään, alkaa oma usko horjua parempaan. Olen jo niin monesti ennenkin hyväksynyt tämän oman elämäni tällaisena kakkaläjänä ja yrittänyt elää sen mukaisesti ja olen tosiaan yrittänyt itse muuttaa itsessäni kaiken sen, minkä voin, olen yrittänyt tehdä eri tavoin elämästäni elämisen arvoista onnistumatta siinä kuitenkaan. Aina eteen tulee vastoinkäyminen, pettymys, huoli tai jokin murhe, joka sitten varjostaa liikaa ja saa minut ymmärtämään, ettei edes kannata yrittää mitään, kun mikään ei onnistu kuitenkaan.

Vain yksi pieni kuolema olisi helpotus. Tämä elämä ei tästä muutu, vaikka kuinka toivoo, vaikka kuinka yrittää, vaikka kuinka luopuu kaikista ja kaikesta. Mikään ei muutu. Yksinäisyys ei katoa, ainoa, joka häviää, on toivo.

Se, että toivottomana kulkee laahustaen päivästä toiseen, ei ole sekään herkkua. Kun kaikki ajatukset, koko elämä on ikäänkuin pyyhkiytynyt pois ja kuljen kuin haamuna päivästä toiseen. Oikeastaan millään asialla ei ole enää merkitystä, kaikki tuntuu niin merkityksettömältä, koska ei ole jäljellä enää mitään. Olen tosiaankin vain tyhjä kuori, kaikki on kadonnut. En saa, enkä edes halua saada otetta mistään asiasta. Elämä vain lipuu ohitse, en jaksa enää edes sivusta seurata sen lipumista. En halua elää, mutta hengitän edelleen, syön edelleen ja hoidan velvollisuuteni edelleen. Kaikki tulee suoraan selkärangasta, ilman että pitää miettiä.

En enää jaksa välittää muista, ei kukaan ole välittänyt minustakaan tähän mennessä. Minusta tuntuu, että on ihan sama, mitä ympärilläni tapahtuu, en jaksa välittää. Vajoan hiljaa yhä syvemmälle, yksin.