Ihmisten edessä, ihmisten kanssa huomaan ikävällä tavalla sen, miten olen muuttunut. Olen ikäänkuin jakanut mielessäni elämäni kolmeen osaan. Aikaan ennen avioliittoa ja seurustelua lasten isän kanssa, ja aikaan eron jälkeen. Keskelle jää parikymmentä vuotta minun persoonani tuhoutumisen aikaa, ja se aika on pitkä.

Muistelen sitä minää, joka olin ennen. Iloinen, eläväinen ja sosiaalinen ja jopa miesten seurassa toimeentuleva ihminen. Mitä sitten tapahtuikaan?

Jo seurustelun alkuvaiheilla lasten isä oli mustasukkainen minusta. En saanut jutella kaupungilla vastaan tuleville tutuille, miespuolisista puhumattakaan. Jos joskus erehdyinkin edes moikkaamaan ohimennen toisen sukupuolen edustajaa, sain siitä kuulla järjettömiä syytöksiä, epäilujä ja luuloja. Niinpä opin jokseenkin nopeasti olemaan kaupungilla laput silmillä, niin etten nähnyt tai kuullut mitään. Miehen mustasukkaisuus muuttui sairaaksi ja hän tarkkaili minua ollessamme yhdessä liikkeellä ja jos vahingossa katseeni kiinnittyi johonkin miespuoleiseen, sain siitäkin moitetta ja tuntikausia kestävän ristikuulustelun.

Opin siis välttelemään kaikenlaisia mahdottomiakin tilanteita erityisesti vastakkaisen sukupuolen kanssa. Siis ihan normaaleja perusjuttuja mitä nyt tavallisessa vuorovaikutuksessa tulee. Opin olemaan puhumatta,välttelemään katsekontaktia ja poistumaan paikalta.

Samaan aikaan vuosien henkinen ja joskus fyysinen kaltoinkohtelu ja kidutus ovat jättäneet minuun jälkensä. Ikäänkuin koko olemukseni väistyy pois tieltä joutuessani olemaan tekemisissä miesten kanssa. En siis tänäpäivänä kykene ja en osaa enää olla vuorovaikutuksessa miesten kanssa.

Vuosikausien kestävä pyyntö pitää turpa kiinni on todellakin tehonnut.

Olen nyt kokenut ja huomannut sen, miten koko persoonallisuuteni on poissa. Minusta ei todellakaan ole mitään jäljellä. JOkainen miespuoleinen ihminen on vaikea kohdattava minulle. Naiset eivät aiheuta samanlaista "uhkaa" ja samankaltaista kokemusta.

Järjellä toki tiedän, etteivät kaikki ihmiset, kaikki miespuoleiset ole samanlaisia kuin ex. Silti juuri se suhde muovasi minusta tällaisen hiljaisen ja mitäänsanomattoman ihmisen. Siis sen, etten enää osaa normaalia vuorovaikutusta.

Kärsin siitä, että olen kuin tyhjä ämpäri, en osaa ja en tiedä miten pitää yllä normaalia keskustelua saatika etten osaa olla luontevasti sellaisessa porukassa, jossa on miehiä. Epämääräinen syyllisyyden tunne tulee samointein. Ikäänkuin siinä olisi jotain väärää edes puhua vastakkaisen sukupuolen kanssa. Se on ihan hirveää.

En viitsi edes ajatella, mitä toiset minusta ajattelevat. Yritän, yritän ihan tosissani olla vuorovaikutuksessa ja yritykseni ovat noloja, häpeää aiheuttavia tilanteita, ainakin omasta mielestäni. Kömpelösti yrittäen epäonnistun omassa ulosannissani. Ihmiset ymmärtävät minut väärin ja minä väärinymmärrän heidät. Kaikki sosiaaliset taitoni ovat kadonneet.

Olen kuin deletoitu mikrosiru. Lukittu sellainen.

Oma opittu tapani olla mahdollisimman huomaamaton miesten edessä on jäänne avioliiton ajalta. Samoin puhumattomuus ja kaikki muu, mikä vaan liittyy jollaikin lailla normaaliin kanssakäymiseen. Se on kokemuksena jotenkin noloa, varsinkin kun vastapuoli ei voi käsittää ja luulen, että yhdistettynä yrityksiini opetella normaalia vuorovaikutusta koko olemukseeni, toiset saavat minusta sen kuvan, että olen järjettömän tyhmä ja vajaa ihminen.

Se, että koen olevani syyllinen suureenkin rikokseen keskustellessani vastakkaisen sukupuolen kanssa, vaikuttaa minun ulosantiini. Syyllisyyden taakka on iskostunut selkärankaani, vaikken ole koskaan edes ajatellut pettäväni exää. Hän ajatteli ajatteli minun puolestani tuonkin asian ja teki omalla toimillaan minulle selväksi, että jo pelkkä vastakkaiseen sukupuoleen katsominen on rikoksista pahinta. Puhumisesta puhumattakaan.

Viimepäivien aikana olisin tarvinnut hyviä puhelahjoja, ihan sitä normaalia vuorovaikutustaitoa. Tein pelkällä olemassaolollani toisille kovin kiusaantuneen olon, koska en osannut muuta kuin olla hiljaa. Kysyttäessä toki osaan vastata, mutta en osaa muuta. Ja jos jotain osaan puhua, se koskee ainoastaan asioita itsestäni ja lapsistani.

Jopa mielipiteeni ja oma kyky ajatella tilanteiden mukaisesti on poissa. Pidän etäisyyttä ihmisiin, normaalia enemmän. Ja kun kyse ei ole edes siitä, ettenkö pitäisi ihmisistä, noin yleisesti ottaen. Vaan kyse on minusta ja siitä, etten tiedä miten olla ihmisten seurassa. Kaikkinainen seurallisuus on minusta karissut pois.

Mietin jo ihan tosissani, että olenkin tyhmä, siis jollain lailla kehitysvammainen tai jotain. Minussa on jotain perustavaalaatua olevaa vikaa, jota en itse ymmärrä tai näe. Tahtomattani minusta on tullut epäsosiaalinen erakko, joka ei puhu eikä pukahda. Ja kun suuni avaan, saan itse olla häpeissäni, koska vastapuoli ei ymmärrä, mitä yritän sanoa.

Mutta, jokatapauksessa olen nyt ottanut itse sen ensimmäisen askeleen kohti uutta kasvamista ihmisenä, eheytymistä. sain todellakin nähdä itsessäni sen, mitkä kaikki asiat minusta on kadonneet.

Koko minuuteni on todellakin poissa. Minusta ei todellakaan ole mitään jäljellä ja luulen, että sen kanssa on vain opittava elämään. Olen ihmisenä niin tyhjä, kuin vain olla. Ja en tiedä, miten tästä eteenpäin?

Miten oppia jotakin uudelleen, joka ei koskaan oikeastaan päässyt edes kehittymään? Minuus on kuitenkin koko ihmisen oma kokemus itsestä ja jos koko minuus on pois pyyhitty, miten sitä edes voi elää?

Ymmärrän nyt, miten sosiaalisten tilanteiden pelko onkin toiminut ikäänkuin suojamuurina omalla kohdallani. Kun en ole osannut, enkä osaa edelleenkään hoitaa sosiaalisia tilanteita mallikelpoisesti, en edes välttävästi, onkin syytä pelätä.

Lapsuudessa ja nuoruudessa yleensä opitaan ne perustaidot, itse en välttämättä ole edes niitä aikani oppinut? En voitietää, koska samaan aikaan ex tosiaan alkoi kouluttaa minusta mieleistään omien mustasukkaisuuksiensa saattelemana. Millainen olisinkaan nyt, jos en oliskaan ollut naimisissa "hullun"kanssa? En tiedä, totuus on se, ettei minusta ihmisenä ole oikein mitään jäljellä.

Ajatuksena tuntuu ihan kamalalta huomata käytännössä se, minkä olenkin jo vuosia tiennyt.

Voiko kukaan edes ymmärtää, miten ihminen muuttuu parinkymmenen vuoden mielen manipuloinnin seurauksena? En usko? Ja on suuren ihme, että olen ylipäänsä edes hengissä? Mutta onko tämä nyt sitten sen arvoista, olla outolintu muiden seurassa?