Kodin siivous, sekö on minun elämäni tällä hetkellä? Kyllä. Vieläkin kärsin tietyistä ajatusmalleista, joita rakensin itselleni niinä tuskaisina vuosina avioliitossa ja lasten ollessa pieniä.

Eli, vuosien aikana lasten tarpeet sekä koti ja pyykit pitivät olla tiptop, ennenkuin "pääsin" tekemään hetken jotakin omaa ja vielä niin, ettei ex ollut kotona ja huutamassa minulle, etten saisi lukea, tehdä käsitöitä jne ja myöhemmin kirjoittaa ja maalata.

Nykyiselläänkin en osaa tehdä mitään ns. omia juttuja, ellen ole laittanut kotia viimeisen päälle, pyykkejä pois päiväjärjestyksestä, ruokaa jne. Se on hassua, ja olen yrittänyt opetella pois tuosta omituisesta vaatimuksestani, vaikeaa se on ja monesti huomaan sitten olevani ikäänkuin tyhjän päällä, koska aikaa olisi tehdä kaikenlaista, muttei tavallaan voi, koska jokin kotihomma on tekemättä.

Fyysinen väsy kulkee koko ajan mukanani, sille on omat syynsä ja en oikein voi kuin opetella hyväksymään ne syyt. Niitä ei saa pois, ei vaikka haluaisinkin. Fyysistä väsyä on vain siedettävä ja sen mukanaan tuomia rajoituksia. Voin toki yrittää kotosalla kokeilla ja olenkin kokeillut kaikenlaista poppaskonstia, joista on apua tai sitten ei ole. Osa väsymyksestä on myös psyykkistä kuormitusta ja suoranaista kyllästymistä ja haluttomuutta aina vaan tarttua samoihin juttuihin yksin, tässä kotosalla.

Lasten ollessa tässä kotosalla edellisiä ongelmia ei ole, koska lapset on se minun normiarki ollut ensimmäisen lapsen synnyttyä asti.

Vielä kun oppisin elämään täyteläistä elämää myös niinä päivinä, kun lapset ovat isällään. Olen vain niin kasvanut siihen huolehtimiseen ja siihen, että omat ihan perustarpeet tulevat siinä lasten hoidon sivussa tyydytetyiksi. Ihmettelen edelleen sitä, miten ikäänkuin koko elämäni pysähtyy siihen hetkeen, kun lapset vaihtavat kotia. Edelleen, vaikka erostakin on jo vuosia aikaa. Tätä se varmaan on myös niillä, joiden lapset lentävät kodista omilleen ja yhenäkin onkin koti kovin tyhjä ja hiljainen. No, olen saanut siihenkin asiaan pehmeän laskun, pystyn hyvin mielin ikäänkuin luopumaan lapsistani, kun sen aika koittaa ja tosiaan, se hetki lähenee ollen jo kovin lähellä itseasiassa. Niin se aika vaan kuluu ja lapset kasvavat isoiksi.

Eron jälkeen olen yrittänyt elvyttää omia harrastuksiani, kuten lukemista ja käsitöitä. Ikäväkseni olen kuitenkin huomannut, etten kykene niihinkään enää. Käsitöissä en pääse alkua pidemmälle, lukeminen ei maistu ollenkaan, ja kaikki maalaukseni olen tuhonnut jälkeenpäin ihan itse, koska niistä en ole saanut sellaisia, kuin olen halunnut ja nykyisellään en viitsi enää edes yrittää aloittaa. Valokuvausta en voi harrastaa puuttuvien välineiden vuoksi ja sen vuoksi, ettei kuvista sitten loppupeleissä ole mitään iloa, kelleen.

Kaikki on ikäänkuin pysähdyksissä, koko elämä. Ollut erosta asti oikeastaan. Vaikka avioliitossa elämä oli mitä oli, se kuitenkin soljui eteenpäin vähän kerrallaan ja tiesin koko ajan, mitä kohti seuraavaksi elämä kuljettaa. Sekään ei aina lohduta, että ilman eroa viimetipassa en olisi nyt hengissä todennäköisesti. Olenko nytkään muuten kuin fyysisesti?

Kun tosiaan oma kokemus on se, että olen kuollut henkisesti. Minussa ei ole mitään jäljellä. Koen jatkuvasti sen, ettei minulla ole tulevaisuutta ja sekin, mikä häämöttäisi, on tätä samaa, mitä jo nyt elän. Eli hyvin tylsää ja hyvin tasaista perusarkea omine rajoituksineni ja tuo väsy on etenevää lajia, eli todennäköisesti se vie toimintakykyni jossakin vaiheessa lopullisesti. Näitä pahenemisvaiheita on nyt ollut melkoisen tiuhaan ja en palaudu niistä, vaikka olenkin lisävitamiinit, kivennäisaineet ja muut ravitsemukselliset asiat pitänyt kunnossa.

Ja kuitenkin olen koko ikäni ollut duracellpupu täynnä energiaa ja touhunnut koko ajan jotain. En ole osannut olla paikoillani tai olla tekemättä yhtään mitään ja nyt kaikkea edellistä olen joutunut pakon sanelemana joutunut opettelemaan.

Niin ja sitten nyt uutuutena olen saanut tuon selvän mielenkiinnottomuuden ja haluttomuuden tehdä mitään, koska kyllästyminen kaikkeen, ilman vaihtelua. Koska syvä yksinäisyys ja sen myötä myöskin haluttomuus ja kyllästyminen.

Itseäni ei oikein houkuttele ajatus vielä kiikkustuoliin vajoamisesta. Kuitenkin avioliitto jätti minuun niin syvät jäljet, etten enää kykene normaaliin sosiaaliseen kanssakaymiseen ihmisten kanssa. Asiaa ei ole myöskään auttanut se totuus, että olen ollut liian luottavainen kaikkien ihmisten suhteen elämässäni, liian sinisilmäinen ja kun totuus on tullut ilmi, se on ollut liian myöhäistä ja minulla ei ole ollut muuta vaihtoehtoa, kuin jättää kaikki ihmissuhteet elämästäni pois. Yksi ihminen kerrallaan paljastui ja jäi kiinni omista motiiveistaan, miksi uskottelivat minulle olevansa ystäviäni. Ja minä luotin, uskoin.

Niin, musiikkia kuuntelen vielä, joskus ja yhä harvemmin sitäkin. Se ei tuota enää samanlaista iloa, kuin ennen. Huomaan musiikin siivin vaipuvani sinne omaan maailmaani, niihin toteutumattomiin kuvitelmiin ja siitä en pidä ollenkaan, koska omat toiveeni ja unelmani eivät voi koskaan toteutua ja sen käsittäminen jokainen kerta sattuu aina vaan enemmän. Musiikki saa mielikuvitukseni lentoon ja se ei ole hyvä juttu olenkaan, koska loppupeleissä masennun omista ajatuksistani ja alan kiertämään kehää, joka johtaa kovin ikäviin ajatuksiin sitten. Ja tosiaan, kovin iloinen musiikki saa minut vain ärsyyntymään, samoin kaikki rakkausluritukset. Eli kohtaan musiikin avulla myös omia tunteitani, joita pidän tiukasti pois ja vältän niiden kohtaamista kestämättöminä ja kun en koe oikeastaan milloinkaan mitään positiivista tunnetta, kun ei ole mitään syytä tai elämässäni ei ole sellaisia asioita, joista voisin kokea positiivisia tunteita. Yleisesti kaikki aiheuttaa vain negatiivisia tunteita ja niiden käsittely on aina kovin raskasta.

Kuten esimerkiksi oma kateuteni, selviän ja pärjään sen kanssa ja onnistun senkin työntämään pois mielestä. Mutta se aiheuttaa sitten oman turhautumisen, koska joko en ole itse kokenut positiivisia asioita, tai tiedän, etten tule kokemaankaan. En ole itse saanut jotakin asiaa ja tiedän sen olevan mahdotonta omalla kohdallani. Ja näiden hyväksyminen vie aina aikansa. Samalla joudun hyväksymään itseni jokainen kerta ikäänkuin uudelleen.

Painin siis arjessani jatkuvien pettymysten kanssa ja niiden sietämisen, unohtamisen kanssa. Olen niin paljon niellyt pettymyksen kyyneleitä, ettei mikään oman elämäni onnistuminen tai hyvä ole riittänyt tai riitä korvaamaan sitä pettymyksen määrää, jonka olen joutunut nielemään. Pettymykset kummittelevat ja sumentavat yleensä kaiken hyvän ja sellaisenkin, mistä olen yrittänyt olla iloinen ja kiitollinen. Liika on vain liikaa.

Harvemmin olen saanut kokea yhtään mistään onnistumisia. Ja yleensä jokaista pientäkin onnistumista varjostaa jonkinlainen mentys tai pettymys. Nekin vähän onnistumisen kokemukset ovat olleet kovin lyhytikäisiä, ja yleensäkin olen myös ne joutunut kokemaan täysin yksin tai sitten niin, että minun jutut ovat olleet vain itselleni merkityksellisiä, muut eivät ole osanneet iloita kanssani ja kovin usein ne minun pienetkin onnistumiset on mitätöity ja lytätty. Niin, että olen jopa joutunut kokemaan syvää syyllisyyttä omista onnistumisista.

Tiedän sen, etten ole koskaan oppinut arvostamaan itseäni, joten minun on ihan turha edes odottaa, että joku muu osaisi arvostaa minua. Mutta, en ole koskaan kokenut sitä, millaista on, kun joku arvostaa pelkästään ihmisenä.

Olen omaa negatiivista asennettani korjaillut enemmän positiiviseksi ja siitäkin olen saanut toisten ihmisten taholta kuulla, miten sekin on väärin tai muutoin olen siitäkin joutunut kokemaan syyllisyyttä. Ikäänkuin en saisi olla edes positiivinen?

Olen tehnyt paljon itsekseni töitä hyväksyessäni elämäni sellaisena kuin se on ollut, olen todellakin yrittänyt muuttaa kaikki ne asiat, joihin voin itse vaikuttaa ja jotka olen voinut muuttaa. Työ on vielä jollain lailla kesken, tai sitten ei.

Nyt totuus on kuitenkin, etten voi enempää itse tehdä. Jokainen hetki on vain yhtä hyväksymistä asioista, tietoisuutta, etten voi tehdä enempää kuin olen jo tehnyt. Oli asia sitten mikä tahansa, kaikessa on tullut seinä vastaan. Ja niitä siipiä minulla ei ole, ei ole tikapuita tai mitään muutakaan, että voisin kiivetä tuon seinämän ylitse. Olen jo kertaalleen kiertänytkin tuon muurin, ja en ole löytänyt mitään, mistä mennä läpi.

Vain hyväksymistä, ja enää jaksa taistella vastaankaan. Kun ei ole mitään, minkä vuoksi. Kun lopputulos ei ole mitenkään yllättävä, aina saan nuolla itse omat haavani ja sitä en enää jaksa. Arpia on ihan liikaa ja ne on jo ihan liian suuret. Ei ole edes oikeastaan mitään ehjää, kaikki on jo kertaalleen revitty auki ja paikattu.

En voi kuin todeta miljoonannen kerran, että elämä on!

Elämä on se helvetti, josta raamatussa pelotellaan. Tämä on se liekkimeri, jossa ihminen kituu ja kärsii pois omia syntejään, omia itseaiheutettuja syntejään. Tämä maa on se paikka, jossa todellakin kokemukset omakohtaisesti opettavat, kasvattavat kaikkia ihmisen ihailtavia ominaisuuksia ja ennenkaikkea sietämään kärsimystä. Rakkaudesta minun on ihan turha puhua, koska siitä en ole saanut kokemusta. Tiedän, etten osaa rakastaa, en sillätavoin kuin ihminen, joka on elänyt yltäkylläisessä rakkauden piirissä koko ikänsä. Olen yrittänyt itse parhaani rakastaa muita, mutta se ei ilmeisestikään ole riittänyt,ainakaan sen puolesta, mitä olen itse kokenut ja saanut takaisinpäin. Pelkkää vihaa, kiukkua, arvostelua, hylkäämistä, haukkumista jne. kaikkea ikävää.