Huoh, ja mieli painuu matalalle. Katselen lapsiani, jotka yrittävät keksiä itselleen tekemistä, tylsää heillä on silminnähden. Jo arkena he tekevät kanssani pikkuisia juttuja, kodinaskareita. Tylsyys näkyy heidän olemuksissaan, he tosissaan yrittävät ja sitten tulee heillekin se hetki, kun alkaa ärsyttämään. Ja sitten onkin kiukkua, sisarusnälvimistä ja ärsyttämistä.

Kun ei ole suunnitelmia, kun ei rahaa mennä, tehdä yhtään mitään. Se on kurjaa, varsinkin lapsille. Jotka odottavat, että edes uimaan pääsisivät. Mutta kelit eivät anna myöden. Olen yrittänyt lapsia houkutella lukemaan, mutta se ei tunnu innostavan. Ymmärrän senkin.

Kun he kuulevat ja tätä nykyä näkevät kavereidensa somepäivityksiä kaikesta kivasta, en yhtään yhtään ihmettele omieni käytöstä. Tähän mennessä lasteni ainoat menot ovat olleet kauppareissuja, pakollisia ruoka,-ja tarvikeostoksia.

Miten tämä elämä on heittänyt meidät tähän pisteeseen? Etten voi taloudellisten syiden vuoksi järjestää lapsille kivaa kesätekemistä. Minusta tuntuu niin kurjalta lasten puolesta. Edes huvipuistoreissua en ole voinut lapsille luvata, koska rahatilanne ei anna myöden.

Toiset ovat kyselleet lapsilta, onko kivaa kesälomalla ja minun lapseni odottavat koulun alkua, silloin on ainakin tekemistä sen verran, ettei ehdi ajatella muuta kuin sitä perusarjen sujumista.

Oikeastaan säälittää lapseni. He saavat olla kanssani, olenhan onneksi itsekin lomalla, mutta kaipaisimme koko perhe edes vähän lomaa tästä arjesta. Päästä pois kodista.

Tänään joudun menemään äidilleni, vaikkei kiinnostaisi ollenkaan. Hänen kesätissuttelunsa katsominen ja kuunteleminen saa minunt voimaan pahoin, jutut on niin sieltä jostain. Pahaa pelkään, ettei hän taas ole lapsiystävällisessä kunnossa, kunhan sinne asti pääsemme. Se kun ei takaa mitään, että soitan etukäteen ja parin tunnin päästä hän voikin olla jo ihan turvat täynnä ja joudun lasten kanssa kääntymään ovelta takaisin kotiin.

Miksi mikään ei voisi mennä hyvin ja oikein tässä minun mielenkiintoisessa elämässä? Kun on ollut paljon asioita, joita olen vaan joutunut hyväksymään ja sietämään. Olen tehnyt kaiken voitavani poistaakseni elämästäni ne asiat, jotka aiheuttavat pahoinvointia ja olen myös pyrkinyt lisäämään elämääni niitä asioita, jotka saavat onnelliseksi. Mutta, kun se aurinkoinen ilma tai linnunlaulu eivät enää jokainen kerta saa omaa mieltä iloiseksi, kun tosissaan kaipaisi sitä jotain muutakin.

Pääni ei enää keksi lapsille tekemistä tässä kotona. Itse vajoan sohvan pohjalle saatuani kotihommat kuosiin. Kun kaikkeen tarvitaan rahaa, tuota helvetillistä välikappaletta. Olisihan se niin mukava mennä ja tehdä lasten kanssa, mutta ilmaiseksi ei tästä pihapiiristä pääse yhtään minnekään.

------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Tulipahan illalla vielä tuplaten pahaa oloa. Harvinaislaatuinen kohtaaminen yhden sisaruksen kanssa. Ymmärrän kyllä häntä, mutta silti minusta tuntuu niin pahalta, koska olen sivussa, unohdettu. En ollut edes kateellinen, vain suuri hämmästys ja suru, ikäänkuin en olisi enää olemassa hänelle. En kyennyt jotenkin edes olemaan iloinen ja onnellinen hänen elämänsä ainakin ulospäin näyttävästä hyvinvoinnista kaikilla elämän osa-alueilla. Koin oikeastaan häpeää hänen edessään, omasta mitättömyydestäni ja siitä, että olen itse menettänyt kaiken ja seison oman elämäni raunioilla. Minun oli pakko poistua takavasemmalle. En saanut sanaa suustani.

Kaiken jälkeen huomasin nauttineeni täysin väärää, natriumbentsoaattia sisältävää vettä saunajuomaksi ja järkyttävä migreeni iski lähestulkoon minuuteissa. Siis, kuvittelen ostavani ja juovani kivennäisvettä, mutta tarkkana pitää olla syömisten ja juomistenkin kanssa. Joten loppuilta menikin tuskaillessa. Kipu päässä on niin kovaa, ettei sitä meinaa kestää, se  on on pahempaa kuin kipu synnyttäessä ja synnytyskipu on kovaa. Onneksi jo osaan ottaa tarpeeksi suuren lääkemäärän, ettei kipu muutu ihan hallitsemattomaksi tuskaksi ja pääsinkin samointein myös nukkumaan ja herätessäni onneksi se kipu oli hellittänyt. Yleensä kipu jää päälle, kestäen kolmesta päivästä jopa yli viikkoon.

Eilen minulle tuli sellainen tunne, kuin lyötyä olisi vielä lyöty syvemmälle mutaan. Vuorovaikutus ei todellakaan pelaa minun ja sukuni välillä. Ja kyllähän suvustakin eroon pääsee näköjään, vaikka lapsellisesti olenkin ollut siinä kuvitelmassa, että ystävistä ja tutuista pääsee helposti eroon, mutta suvusta ei erotaan ihan niin vaan. Mutta, kyllä onnistuu sekin.

No, paska maku jäi itselläni kohtaamisesta, olisi saanut jäädä kohtaamatta. Olisin säästynyt niiltäkin ikäviltä tunteilta ja kun olen oppinut lukemaan ihmisiä kuin avointa kirjaa, en voinut olla huomaamatta tuon sukulaisen omahyväistä ja itsetyytyväistä olemusta, siitä, että hän koki olevansa jotenkin paremmassa asemassa suhteessa minuun. Sitä, että hänellä kerrankin menee loistavasti ja hän saa kerrankin olla itse tyytyväinen elämäänsä toisen edessä. Edellisessä ei olisi mitään pahaa, mutta se ylpeys on kaikkein pahinta, se, että katsotaan ihmistä alta kulmien ja arvostellaan mielessään salaa toista.

Elämä on, se on sellainen huokaus, joka nousee huulilleni yrittäessäni pysyä jokseenkin järjissäni tässä oman elämän epäonnessa.

Onneksi toisaalla elämässä asiat ovat järjestyneet ihan mukavasti. Lapsen harrastukseen liittyvät kysymykset ovat ratkenneet, myös tulevien juhlien kanssa asiat ovat mallillaan. Hyvä niin.

Tänään oma elämäni ei ole enää teatteria, sellaista kulissia, mitä se oli ennen eroa. Tänään onnekseni voin elää elämääni, erikseen ja yhdessä lasten kanssa. Tänään voin sanoa, että minulla on elämä. Pieni ja kapea, lattea,mutta täysin oma, omannäköinen elämäni. Minun ei tarvitse miettiä, mitäköhän muut ajattelevat, vaan olen ja elän ja teen asioita vain oman perheeni hyvinvoinnin näkökulmasta. Tosiaan, sitä opettelen edelleen, mikä on puhtaasti vain omaa hyvinvointiani. Vaikeaa se tosin on, koska minut on niin uskoteltu siihen ajatukseen, että kaikkinainen oman itsen ajattelu on itsekkyyttä ja se on väärin. Olen sisäistänyt niin selkärankaani sen, että yhteisön etu on tärkeämäpää kuin yksilön etu.

Mutta, voisihan ajatuksen kääntää niinkin, että yksilön hyvinvointi on koko yhteisön etu? Äh, en tiedä, menee taas sellaiselle alueelle, etten oikeasti jaksa ajatella.