Ihanaa, tosin ei saa hehkuttaa. Pienen pienestä minunkin mieli kevenee. Kroppa alkaa osoittaa palautumisen merkkejä ja oma olo kohenee huomattavasti. Perhana, koskaan en enää anna itsestäni muille, kyllä se vähäinenkin energia on saatava kotona käytettyä, ei vieraisilla hyväntekeväisyytenä. Kamalaa, jos olisin ollut töissä? En olisi kyennyt työmaalle ollenkaan näiden edellisten päivien aikana, onneksi olen lomalla. Samaa tuumasi myös miesystäväni, kun jo neljättä, vaiko jo viidettä päivää toivun fyysisestä, muutamien tuntien työstä. Ja olen vieläkin toipilaana siitä hiton taudista, jonka sain kesälomani alkajaisiksi.

Jännä juttu tuo, miten kehon laittaessa hanttiin menee myös mieli ihan matalalle. Kun syntyy ristiriita kaikesta siitä, mitä pitäisi tehdä ja ei vaan kroppa toimi normaalisti ja on vaan yksinkertaisesti levättävä.

Tänään jo on parempi mieli, koska kehollinen tuntemus on jo parempaan päin. Illalla tosin jo raahasin itseni ja puunasin saniteettitilat ja aiemmasta oppineena lämmitinkin saunan, jonne pujahdin homman päätteeksi ja toivoin kovin lihasten rentoutuvan edes vähän. Ja oikeassa olin. Pieni lämpö olikin hyväksi. On myös kausia, jolloin ei saunominen ei huvita sitten yhtään, pelkkä ajatus saa minut melkein voimaan pahoin.

Tänään on jo peräti toiveikas olo, ehkäpä jo iloisempikin mieli ja ehkä maailmani ei olekaan niin kamala paikka olla ja elää. Ennen riitti yhden päivän täydellinen huili, nyt niitä päiviä on jo jokseenkin monta peräkkäin ja koen, ettei se ole reilua. Mutta, minkäs teet? Asiaan ei ole ihmelääkettä, ei mitään, joka helpottaisi. Vain täydellinen lepo.

Elämä on.

Mitäpä sitten tänään? Pikkuhiljaa koneisto käyntiin ja jos vaikka vaihtaisi järjestystä juhannuksen kunniaksi, kun ei lomastakaan tullut mitään. Huomaan, että eloni kulkee vuodesta toiseen näitä samoja ratoja pitkin, mikään ei ole sen kummemmin muuttunut arjessani, muttei myöskään niissä harvoissa juhlapäivissäkään.

On siis aika muutoksen? Tasaista tallaamista on elämäni ollut jo pitkään ja en kaipaakaan mitään radikaalia hektisyyttä vaan jotakin ihan pientä ja hyvää tai miksei jotain suurempaakin juttua. En vain saata tietää, mitä tai mikä tuo juttu olisi?

Tänään ei taas yksinäisyytenikään häiritse, koska puuhastelen näitä omia pieniä juttujani kodin parissa ja se riittää minulle vallan mainioisti. Aika kuluu huomaamatta, koska voin täysin keskeytyksettä tehdä kotiaskareitani. Edes puhelin ei pirise, saati että lapset olisivat mukana touhuissa.

Edelleen mietin taloudellisia juttuja ja sitä, jos minulla olisi varaa tehdä sitä tai tätä, en istuisi todellakaan tässä kirjoittamassa, vaan eläisin hieman toisenlaista elämää ja rahan turvin minulla olisi mahdollisuus poistua tästä kodista muuallekin kuin ruokaa ostamaan. Voisin täyttää päiväni, viikkoni käymällä shoppailemassa, istumassa kampaajalla, kosmetologilla, erilaisissa hieronnoissa. Kävisin hienosti ravintolassa syömässä, kahveella ja matkustelisin?

Kun ei tarvitsisi jokainen päivä miettiä, ostaako lihaa vai kanaa, kun molempiin ei ole varaa, Unohtaen tyystin kaiken muun ylimääräisenä humpuukina. Illalla katselin vanhoja kenkiäni, ne ovat palvelleet minua jo yli 15- vuotta. Mietin, tohtisinko heittää ne menemään, mutta kokemuksestani tiedän, ettei se kannata. Syksyn tullen niitä jalkoja on taasen monet, jotka tarvitsevat kipeämmin kuin minä kenkiä ja tuskailen ja arvon mielessäni, kenellä lapsista on sitten kaikkein akuutein tarve kengille. Ja jos nyt heittäisin omani pois, saisin tepastella todennäköisesti jonkun lapseni vanhoissa, risaisissa, vain koska olisin omani heittänyt pois siinä toivossa, että saisin joskus uudet.

Jos olisi rahaa, minun ei tarvitsisi perusasioiden kanssa taiteilla, ei arpoa sitä, kuka lapsista tarvitsee eniten. Voisin vaan mennä ja ostaa, sellaiset kuin tarve on ja lapsi haluaa. Elämäni on ikuista säästämistä, ihan perusasioita, kuten vaatteita varten ja vain lapsille. Itselleni ei rahkeet enää riitä mihinkään, ei uuteen, ei myöskään vanhaan.

Säälin itseäni ja tässä tilanteessa en olisi taloudellisesti, jos ja jos ja jos. Mutta, jossittelu ei tunnetusti auta mihinkään asiaan ja en voi kuin enää toivoa ihmettä, että taloudellinen tilanne kohenee. Koen, että olen kaikkeni kaikkeni yrittänyt ja teen edelleenkin parhaani, mutta siltikin. Vuosikausien vyön kiristäminen alkaa käydä omille hermoille ja vaikka kuinka yritän olla välittämättä omasta köyhyydestä, siltikin se puskee pinnalle ja alkaa ärsyttämään.

Monet mahdollisuudet on minulla vielä edessä. On paljon valintojen edessä seisomista, puntarointia omien periaatteiden ja käytännön kanssa. Myöskin se, kuinka vapaa tai kädet sidottuina haluan olla ja elää elämääni. Työ on pakollinen keino saada sitä rahaa ja rahalla saa sen, mitä haluaa.

Tällä hetkellä olisin onnellinen, jos minulla olisi paljon rahaa ja sen myötä vapaus elää elämääni kuten haluan. Mietin, olinko silloin onnellinen, kun asiat olivat noin? Olisin ollut, jos ex olisi ollut toisenlainen ihmisenä. Mutta, täydellistä elämää ei taida olla olemassakaan. On vain hauraita kompromissejä, vain valintoja ja se totuus, ettei kahta voi saada kolmannesta puhumattakaan.

Tai oikeastaan edellinen on omaa luuloani, tiedän, että kaiken voi saada, mikäli tarpeeksi jotakin asiaa haluaa. Se on mahdollista. Köyhänä voi olla onnellinen perusasioiden pyöriessä mielessä, ja yrittäessä toteuttaa perustarpeita. Mutta myös taloudellisesti rikkaana voi olla onnellinen, astetta parempien tarpeiden pyöriessä mielessä ja toteuttaessa niitä perustarpeiden täyttyessä kuin itsestään.

Noh, jahka elän tämän päivän, se riittää näin alkuun taasen.

piirrosaurinko.jpg