Jos ei muuta hyvää tälle päivälle, niin ainakin aurinko paistaa. Tuo kultainen rengas, kuten nimikin kertoo eli AU=kulta, Ring=rengas eli aurinko.

Kohta eletään puoliväliä kesää, ja en voi olla kysymättä, että mikä kesä? Ilmat ovat olleet jokseenkin kylmät ja sateiset ja kesäsäästä ei ole meillä ainakaan ollut tietoa. Eilinen oli kylmä, 10 astetta ja todella kylmä tuuli puhalsi jostain pohjoisesta. Myöhään illalla sitten viimeiset auringon säteet värjäsivät taivaan punaiseksi, ennen mailleen painumista.

Toivun edelleen taudista, pikkuhiljaa. Olo on kuitenkin kehno ja en jaksa oikeastaan mitään fyysisesti kuormittavaa. Vaikka pitäisi jaksaa. No, aikaa menee taas toipumiseen ja voin olla hyvilläni myös siitä, että olen lomalla. Työkuntoni ei olisi missään nimessä normaali.

Osalla lapsia on ohjelmaa kesälle, osalla ei ole yhtään mitään. Kun ei ole niitä läheisiä sukulaisiakaan, jonne olisi lapset voinut laittaa lomailemaan. Oma taloudellinen tilanne on juuri niin huonoilla kantimilla, ettemme pääse edes juhannukseksi pois kotiympyröistä. Se harmittaa minua itseäni niin vietävästi. Samoin kun se, että taas joudun säästämään suurimman säästön ruokakustannuksista ja autolla on turha ajella minneen uimarannoille, huvipuistoista puhumattakaan.

No, tämähän on vain sitä minun tyypillistä huonoa tuuriani. Vielä parisen kuukautta sitten kesän suunnitelmat olivat ihan toisenlaiset, ja kaikki romuttuivat muutaman hiton laskun takia. Myös kaikki ne arjen säästöt valuvat tyhjiin vuokrankorotuksien muodossa, asumistukeni tarkistettiin ja nyt se on pienempi, vaikka vuokra nousikin. samoin vesilaskuun tuli korotus. Joten, kaikki ne säästöt, mistä ehdin iloita, valuivat kankkulan kaivoon. Olisihan se pitänyt arvata.

En voi kuin ihmetellä, mistä tämä ainainen huono tuuri oikein kumpuaa. Kuinka kauan minun pitää jaksaa näitä epämukavia pettymyksiä elämässä. Ihan kuin koko elämäni olisi jo ollut yhtä suurta pettymystä, niin aina pitää olla kulman takana jo uusi odottamassa. Elämässä harvoin mikään onnistuu, niin se vaan on. Se, että minustakin on tullut kovin kyyninen kaikkien asioiden suhteen, on ihan elämällä koettua epäonnea. Pystyn hyvin kohauttamaan olkapäitäni ja toteamaan, että ihan sama.

Joku voisi tuumata, että on vain asennekysymys ja niinhän se onkin useimmiten. Mutta, kun omistaa tällaisen huonon ja epäonnisen elämän, niin se se vasta asennetta vaatiikin. Kun oikeastaan mikään elämässä ei mene silleen niinkuin normaalisti, tai niinkuin yleensä muilla ihmisillä menee.

Yksinäisyyteni pomppaa jälleen silmille, vietän aikani suurimmaksi osaksi kotona, neljän seinän sisällä. Yksin ei ole mukava tehdä oikeastaan mitään. Joskus kaipaan sitä,että olisi olemassa ihminen, jolle soittaa, ja jonka kanssa vaikka vaan kahvitella. Mutta, ei ole.

Olen jonkinverran miettinyt kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat olleet hetkittäin elämässäni mukana. Kukaan ei ole jäänyt pysyväisesti elämääni ja minua ei ole huolittu heidän elämäänsä. Ajatus tuntuu kurjalta. Se saa minut miettimään aina vaan uudelleen sitä, kuinka huono olenkaan ihmisenä. En kelpaa kelleen. En ystävänä, en ihmisenä.

En ole koskaan oppinut tai tule oppimaan sosiaalisuutta. Nykyisellään pakenen ja välttelen ihmisiä, koska en kestä sitä, että tutustutaan ja sitten homma jää siihen. Se on jotenkin nöyryyttävää itselleni, että toinen ikäänkuin esittää kiinnostunutta ja muka haluaa tutustua ja sitten se vain jää.

Tähän ikään mennessä on jo sitäpaitsi ne ystävyydet ja tuttavuudet luotu. Ei kellään ole aikaa enää alkaa tutustumaan tai rakentamaan uutta. Ymmärrän sen. Ja niinpä olenkin hyväksynyt oman yksinäisyyteni, sen, etten ole sovelias toisten seuraan.

Mietin näitä juttuja, koska ajoittain lapset ovat ihmeissään sosiaalisten suhteidensa kanssa. Näen heissä itseni, sen miten itse lapsena olin vain oma itseni, tietämättä sosiaalisuudesta tuon taivaallista. Kaikki se on valjennut itselleni vasta viimevuosina, jolloin oli jo liian myöhäistä. Kun en lapsena saanut tukea tai apua kaverisuhteiden luomiseen ja niiden ylläpitämiseen, kun minulta evättiin tämä osa elämää täysin kielloin ja rajoituksin. Kun minut oikeastaan eristettiin ikätovereistani. Opin jonkinlaisen sosiaalisuuden sitten kaduilla, kulmilla, jonne hakeuduin kun minua ei päästetty harrastamaan, ei kyläilemään koulukavereilla. Mutta se oppi, minkä kaduilta saa, ei päde samanlaisena normielämässä. En siis koskaan ole päässyt tai saanut tilaisuutta oppia esimerkiksi naisten tyypillistä tapaa hoitaa suhteitaan. Muistan jo tuolloin, miten yhden kaduilla vietetyn kesän jälkeen aloin inhoamaan luokan tyttöjä ja heidän niinsanottua tekonauruaan, kikatteluaan ja sitä ah niin ihanaa viatonta elämää, jossa pojat olivat salaisuuksia ja seurusteluille naurettiin jne. Sekä kaikki se ulkönäkökeskeisyys. Kaikki nuo jutut olivat itseltäni saavuttamattomissa. En kuulunut joukkoon, en edes päässyt joukkoon. Ainoa paikka, jonne olin tervetullut, oli tupakkapaikka koulun kentän laidalla. Välitunnit olivat yksinäiselle minälle kauhistus. Samoin ruokatunnit.

Nykyisellään minua ei kiinnosta, en halua olla ihmisten kanssa juurikaan tekemisissä. Koska itseltäni puuttuvat kaikki normaalit taidot. Ja olen jokseenkin ihmeissäni omien lasten kanssa ja heidän kokemustensa kanssa. En tiedä, miten ne lasten sosiaaliset kuviot oikein muodostuvat. Sen olen jo oppinut, että vahvemman laki pätee, se joka on härskein ja kehtaa kovimmin pitää itsestään ääntä, on se suosituin. Se, joka puhuu ja kohtelee toisia kaikkein väärin, on se suosituin ja hän saa anteeksi typerimmätkin lotkautukset. Sitten on ne perässähiihtäjät, jotka myötäilevät muutamia ja sitten jonon hännillä on ne, jotka joutuvat kiusaamisen kohteeksi tai muutoin syrjityiksi, koska eivät uskalla tai halua kulkea muutaman tyypin perässä.

Sama nokkapokka jatkuu sitten valitettavasti koko aikuisiän. Eräällä kahvitauolla ollessani töissä, eräs työtoveri ilmaisi hyvin piikikkäällä tavalla, että minun pitää olla hiljaa, kun en mistään mitään tiedä. Siis kahdesti, juuri ne ainoat kerrat, kun yritin osallistua keskusteluun ja tuoda esiin oman tietämykseni aiheesta. Tuo toinen ei näköjään voinut sietää, että joku muukin puhuu kahvipöydässä, kuin hän itse ja hänen lähimmät työtoverinsa. Hän teki minulle selväksi, etten minä ole sovelias osallistumaan kahvipöytäkeskusteluun nolaamalla minut kaikkien edessä, näpäyttämällä minulle takaisin ilkeästi ja olevinaan tietävinään asian paremmin kuin minä. Olen ennenkin törmännyt tuollaiseen ihmistyyppiin, jolle tulee pidemmän päälle oikea tarve alkaa piikittelemään ja kiusaamaan heikompiaan. kuin hänen sanansa olisi ollut se viimeinen sana, ihan kuin hän olisi ollut ainoa ihminen, jolla saa olla tietoa.

No, tuollaiset tilanteet ovat itselleni omiaan todistamaan sen, että olen oikeasti sosiaalisesti tyhmä. En ymmärrä nokkimisjärjestystä, en sitä kuka saa milloinkin puhua ja kenen oletetaan olevan hiljaa omissa oloissaan. En ymmärrä siten alkuunkaan sosiaalista marssijärjestystä, en sitä kuka on ns. joukon pomo ja ketkä hännystelijöitä. Olen niin monesti onnistunut tahattomasti astumaan monissa työyhteisöissä toisten varpaille, olen onnistunut ärsyttämään muita. Ja niinpä olenkin mieluummin yksin, kuin pahoitan omaa mieltäni. Kun ei osaa, kun ei ymmärrä.