Päivä kerrallaan, hetki kerrallaan ja siitä se elämä sitten koostuu. Pikkuhiljaa minua alkaa pelottaa nämä omat aavistukseni, koska ne eivät ole tuoneet kuin murheita mukanaan. Harvemmin mitään hyvää.

Juurikin koen jotakin kehittyvän, jonkin asian olevan tuloillaan. Ihan kuten aiemminkin, pitää toivoa parasta. Muistan aikoinani, miten kyllästyin näihin ennakkoaavistuksiin, pyysin ja ne menivät pois. Nyt tämän kevään aikana huomaan tuon heräilevän jälleen. Se on se tunne, kun tietää jotakin tapahtuvaksi. Vielä kun oppisi jotenkin myös saamaan vihjeen tai vihjeitä siitä, mitä tuleman pitää? En tiedä, kestäisinkö sitä sitten kuitenkaan? Ja tosiaan, se mikä tapahtuu, on tapahtuakseen, ainakin ne suurimmat suunnitelmat, jotka eivät ole ollenkaan ihmisen pienissä käsissä.

Ajatella, kaikesta elämässäni tapahtuneesta negatiivisesta kuormasta huolimatta en ole antanut periksi, ellei sitten lasketa niitä yksittäisiä synkkiä hetkiä, jotka suon itselleni ikäänkuin hengähdystaukoina elämästä. Silloin todellakin toivoisin olevani kuollut, silloin olen hypännyt hyvin syviin vesiin ja vellon niissä. Silloin, kun kukaan ei näe, ei vahingossakaan pääse kuulemaan, silloin annan sen synkän minäni tulla kuorestaan ulos. Ja se on se minä puhtaimmillaan, riisuttuna, aidoimmillaan. Pelottavana ja herkkänä, liian herkkänä. Samalla kuitenkin niin vahvana, etten osaa enää pelätä. Tai muidenkaan ei tarvitsisi pelätä puolestani, jos tietäisivät.

Omaa herkkyyttäni olen opetellut tunnistamaan ja tunnustamaan. Olen myös hyvin altis kaikenlaatuisille häiriöille, ainakin mitä toisiin ihmisiin tulee. Tunnen niin herkästi toisten tunnetilat ja ennen en osannut sulkea itseäni ja kärsin kovin epämääräisistä olotiloista ollessani paikoissa, missä oli paljon ihmisiä. Nykyisin jo jotenkin osaan kulkea "kuplassani" ja en häiriinny niin kovin toisista ja heidän olotiloistaan.

Nykyisellään koen voivani tarpeeksi hyvin ja ihmettelen suuresti sitä ahdistuksen määrää, jota kannoin lapsuudesta asti, ymmärtämättä edes, että ahdisti. Se tunne oli vaan jokin epämääräinen paha olo, jolle ei ollut nimeä. Ja sitä pahaa oloa minäkin opin ensin pakenemaan. Teininä ahdistusta tosiaan helpotti alkoholi, piti vetää pää niin täyteen, että tiedottomuutta riitti moneksi tunniksi ja samalla myös se epämääräinen paha olo meni edes hetkeksi pois. Samoihin aikoihin muistan, kuinka sitten keksin viiltelyn ja sekin vei sitä epämääräistä pahaa oloa pois. Kipu, jota sisälläni silloin tunsin, muuttui viillellessä konkreettiseksi ja näkyväksi. Onneksi sitä vaihetta ei kauaa kestänyt, ja itselläni kaikesta pahasta olosta seurasi hyvin syvä masennus.

Masennusta kesti pitkään, mutta vähän kerrallaan se sitten helpotti ja toiveeni päästä tuolloin pois lastenkodista viimein toteutui, helpotti viimeistään myös masennusta. Ne ihmiset siellä tuntuivat tekevänsä kaikkensa sen eteen, että minustakin olisi tullut yksi ikävä kriminaali muiden joukkoon. He eivät koskaan tukeneet tai kannustaneet oikeastaan ketään mihinkään hyvään ja toivottavaan, normaaliin. Lyttyyn löivät kaikki toiveet, haaveet ja suunnitelmat. Ne ihan pienetkin.

Kummasti sitä oppii lapsikin pärjäämään yksin ja yksinäisyydessä. Kummasti sitä alkaa itsekin uskomaan olevansa vain huono ja mitätön ihminen, jolla ei ole tässä maailmassa mitään merkitystä. Se on se oppi, minkä opin lastenkodista, se on se perintö, minkä olen saanut kantaakseni.

Aikuisena olen oppinut olemaan välittämättä edellämainituista asioista. Olen tietoisesti pyrkinyt eheytymään ihmisenä ja olen jopa opetellut uskottelemaan itselleni, että joskus on minunkin vuoroni onnistua elämässäni. Ja olen onnistunutkin, monissa asioissa.

Nykyisin mietin, onko tämä normaalia, että menen ikäänkuin pois raiteiltani esimerkiksi pettymysten vuoksi? Tiedän ja olen kokenut ja oppinut kohauttamaankin olkiani elämän pettymysten edessä. Edelleen, ikäänkuin en saisi kokea ja olla pettynyt, enhän saanut sitä olla lapsenakaan.

Siitä olen iloinen, että se epämääräinen ahdistukseni on poistunut elämästäni. Osaltaan juuri tämän kirjoittaminen on auttanut siihen ja se, että tarvittaessa vierelläni on ihminen, joka ei lähde matkaani mukaan niihin yksittäisiin hetkiin. Vaan saan kokea tunteeni juuri sellaisina kuin ne tulevat, turvassa ja ilman syyllisyyttä tai häpeää.

Nykyisellään jo tiedän, mikä aiheuttaa mitäkin omissa tunteissani ja tiedän myös senkin, kuinka kehoni ja mieleni reagoivat mihinkin tunteeseen. Osaan myös hillitä ja hallita ne, osaan antaa tunteiden tulla ja mennä tietäen, etten hajoa juuri siihen paikkaan. Luotan itseeni. Mutta, sen pidemmälle tai syvemmälle en itseni kanssa pääse. Tunteiden tuolle puolen ei taida olla minullakaan mitään asiaa?