Juhannuksesta jouluun ja joulusta juhannukseen aika kuluu ihan törkeän nopeasti. Mitä vanhemmaksi tulee, sen nopeammin tuo aika menee, ihan silmien editse ja tuntuu, ettei ehdi perässä pysyä.

Minullakin alkoi vihdoin kesäloma ja tunnollisesti sitten sairastuin heti alkuun. Joten pedin pohjilla alkoi odotettu lomani ja toipuminen taas kestää. Olisi pitänyt käydä ehkäpä lääkärin pakeilla, mutten periaatteesta mene sinne, en. Siitä on tullut itselleni kynnys, jota en suostu ylittämään. Miksi? Koska siellä todellakin vain arvaillaan ja hoitoon pääsystä voit vain haaveilla. Jonot ovat viisi viikkoa vähintään, oli asia mikä tahansa. Päivystysaikoja ei ole enää 8.15 jälkeen antaa ja puhelimessa saa kehoituksen ottaa varsinaiseen päivystykseen yhteyttä, jossa sitten jonot ovat hoonosoomi-lääkärille 5-8 tuntia ja kipeänä päivystyksessä istumnen ei houkuttele. Joten, ainoa vaihtoehto on olla kotona ja pärjätä omineen.

Jotain hyötyä sairastamisesta on sentäään. Ruoka ei maistu ja paino putoaa itsekseen. Vielä vähän, eli kymmenisen kiloa pitää saada pois tuosta kertyneestä ylimääräisestä ja sitten voin olla jälleen omankokoiseni. Olo on jo nyt parempi, kevyempi vaikken peilistä vielä näekään tuloksia. Tai sitten ihminen vain sokeutuu omalle kuvajaiselleen?

Viimeaikoina, johtuen osaksi sairastamisesta, olen alkanut inhoamaan ruuan valmistusta. Olen niin kyllästänyt siihen touhuun ja ainaisiin samoihin ruokiin. Ja siis vaikka kuinka olenkin vaihdellut ruokia ja valmistusaineita, niin silti kyllästyttää. Ja tämä oma gluteeniton ruokavalioni kaiken päälle tekee kaikesta jotenkin hankalaa. Ja elämästä pahanmakuisen. Olen nyt maistellut gluteenitonta elämää puolisen vuotta ja en voi kuin todeta, että on pahaa. Nykyisin olen mieluummin syömättä, kuin otan sen gluteenittoman vaihtoehdon.

Kaikki hommat, mitä suunnittelin kesälomani alkuun jäivät sairauden alle. Kyllä on ollut kiukussa taas nielemistä, kun ikkunat, terassin tynkä jne. hommat on jääneet tekemättä. Mattopyykistä puhumattakaan. Omaa mieltäni on myös pahoittanut äitini, tuo ikuinen alkoholisti, jolle jano iskee aina kun hän saa vähän ylimääräistä rahaa. Ensin hän itkee, kun eläke ei meinaa riittää ja sitten kun hän joltakin saa ylimääräistä, hän ostaa sillä itselleen janojuomaa, helvetti on taas valloillaan. Pitkään hän taas sinnittelikin melkoisen kuivilla, mutta viikon sisällä ilmestynyt tyhjien tölkkien muovipussisto eteisessä kielii taas omaa karua totuuttaan.

Äitini on todella jännä persoonallisuus, en tiedä itsekään, mikä on hänen "ongelmansa". Siis tuon alkoholismin lisäksi. En ole oikein koskaan "analysoinut" häntä ulkopuolisen silmin. Olen aina vaan alistunut olemaan hänen lapsensa ja kaitsijansa. Suhteemme on aina ollut hyvin kieroutunut ja viime viikkojen hieman tiiviimmän yhteydenpidon aikana olen huomannut tuon ihmisen salakavalan kyvyn hivuttautua ihon alle ihan huomaamatta.

Äitini kommentit asiasta kuin asiasta ovat useinkin todella loukkaavia, ilman että hän edes sitä tajuaa. Hän ilmeisesti harrastaa kaksoisviestintää koko olemuksellaan, ei pelkästään puheissaan. Ja tuo kaksoisviestintä saa toisen ihmisen hämilleen, jopa niin, että tuo toinen luulee olevansa syyllinen asioihin, joissa hänellä ei siis oikeasti ole osaa eikä arpaa.

Viimeaikoina olen kiinnittänyt huomioni äitini taitavaan, ja ehkä tahattomaan tapaan syyllistää puheissaan lähimmätkin ihmiset, saatika sitten hieman vieraammat. Äitini yrittää myös kovin mielistellä puheissaan kuvitellessaan, että hän näyttäisi toisen silmissä paremmalta ihmiseltä. Se on tosi raivostuttavaa, ja monesti mietin mielessäni, ettei tuo voi olla tosissaan, ja on sitten kuitenkin.

Olen opetellut tietoisesti sivuuttamaan äitini puheet, arvostelut ja seuraavana taitaakin olla suoraan sanominen hänen loukkaavien puheiden jälkeen. Tiedän, että sitten se riemu repeää, kun toinen loukkaantuu ja saa uuden syyn vetää kaljaa kaksin käsin, mutta, itse hän tekee valintansa. Ottaako vai ei ota? En suostu enää olemaan hänen syntipukkinsa hänen ongelmilleen. Minulla on omat juttuni ja riittää, että elän niiden kanssa.

Äitini puheet ovat useinkin samaa tasoa, kuin pienellä lapsella. On paljon asioita, joissa hän joutuu elämään luulojensa varassa. Hän hyvin usein luulottelee ihan ääneen sitä, mitä muut ihmiset mahtavat ajatella tai puhua. Se on kännisen äitini ehkä rasittavin piirre.

Ärsyttävää äidissä on myös se ominaisuus, että kun hänelle antaa myöden edes piirun verran, hän alkaa hamuamaan heti kaikkea, ihan kuin olisi piru, jolle jos erehdyt antamaan pikkusormen, niin se vie käden lisäksi koko ruumiin.

En tiedä miten äitini sen tekee, että hän kipuaa niskan päälle, kuin hevosen selkään ja antaa ruoskan käydä, päästäkseen itse nopeammin, enemmän jne. Ja kun hän kokee olevansa niskan päällä, hän alkaa omalla ärsyttävällä tavallaan jakamaan ohjeita ja suoranaisia käskyjä kaikista niistä asioista, jotka on hänen mielestään hoidettava. Hän ei enää tuossa mielentilassa kysele, sopiiko jollekin asia, tai voiko joku hoitaa vaan olettaa automaattisesti, että asia hoidetaan, vaikkei hän sanoisi sanaakaan. Sitten lopuksi hän vielä onnistuu arvostelemaan tehdyn työn, hoidetun asian negatiivisesti ja kertoo suureen ääneen, miten hän olisi tehnyt asian tehnyt paljon paremmin, nopeammin jne. Eli ei ole koskaan kuitenkaan tyytyväinen saamaansa apuun tai suoranaiseen palveluun. Hän sitten haukkuu ja arvostelee lopputuloksen negatiivisesti. Ja toiset ovat kauhuissaan, miten joku voi niinkin huonosti hoitaa hommat. Ja soppa on valmis, ihan vain äitini puheiden perusteella.

Kun pitäisi ja pitäisi, on äitini lempilause. Sitten hän odottaa tuon lauseen jälkeen, että toinen osapuoli tarttuu hommiin ja alkaa tekemään puolestaan niitä, kun pitäisi-juttuja. Äitini on taitava manipuloimaan ihmisiä ja saamaan toiset tekemään puolestaan juttuja. Kuulijalle tulee pakostakin sellainen tunne, että on itse aiheuttanut äitini onnettoman tilanteen, joutuessaan tilanteeseen, että pitäisi, muttei huvita, kun pitäisi, muttei viitsi alkaa toimeen.

Kuulijalle tulee tunne syyllisyydestä, vaikkei siis olisi missään tekemissä ko. asioiden kanssa. Äitini myös onnistuu herättämään säälin itseään kohtaan ja viimeistään se pakottaa heikomman ihmisen toimimaan puolestaan. On helpompaa sanoa äidilleni, että minä teen sen ja sen, kuin poistua hiljaa paikaltaan.

Ihan kuten minä olen tällä hetkellä äitini mielestä kiittämätön kakara, kun en ole vouhottamassa hänen kodissaan ja tekemässä kaikkia niitä asioita äitini puolesta, joita hän ei itse viitsi tehdä. Kuten pihatöitä, sisällä siivousta, hänen kukkiensa laittoa, tiskejä, maton pesuja jne. Kaupassa käyttämisestä puhumattakaan.

Käydessäni äidilläni, juon kahvit pahvimukista, lapsille tarjoan vain vettä. Eipähän pääse sanomaan, että minä käyn aiheuttamassa pesueineni vain tiskiä ja syömme hänet perikatoon. Kiellän lapsia ottamasta esim. mehua juuri tuon seikan vuoksi, koska olen kuunnellut niin monesti hänen selostuksiaan sisarusteni käynneistä hänen luonaan ja sitä, miten he syövät ja juovat äitini rahat.

Noh, olihan taas mielenpäällä asiaa, äitini, joka ei ole koskaan kasvanut aikuiseksi.