Näinä mieleni synkinpinä hetkinä toivoisin olevani kuollut. Niin on ollut aina, aina siitä lähtien kun ymmärsin, ettei elämä ole elämisen arvoista ollenkaan. Siis jo hyvin pienestä asti olen taistellut oman kuolemantoiveeni kanssa.

Teininä opin hallitsemaan itsetuhoisuuteni, niin etten satuta itseäni, vaikka mieli joskus niin tekisikin. Kun olo on sellainen itseinhoinen, kun oman itsen inho nousee äärimmilleen. Kun omat toiveet elämästä ja todellisuus eivät kohtaa. Silloin kun olen yrittänyt kaikkeni, kun mikään ei muutu kuitenkaan. Kun omat voimat ehtyvät ja energiaa ei saa mistään. Silloin toivon olevani kuollut. Kun minusta tuntuu, että olen vain kävelevä haamu, ilman elämää.

Synnyin köyhään perheeseen, tai oikeastaan köyhyys oli vain seurausta alkoholismin värittämästä elämästä. Köyhyys syventyi ja tuli erittäin näkyväksi lastenkodissa, jossa ymmärsin kantapään kautta rahattomuuden merkityksen ja köyhyyden eriarvoistavan vaikutuksen erityisesti lapsen elämässä. Nuoruus oli kamalaa taistelua erityisesti itseni kanssa ja kaikesta huolimatta minussa nousi kuitenkin tahto elämään. Kykenin asettamaan omat tavoitteeni ja kulkemaan sitä polkua, jota sitten viimein halusinkin. Sain kaiken sen, mitä olinkin toivonut. Köyhyyteni vaihtui pitkälti oman työn ansioista vaurauteen ja näennäiseen onneen kulisseissa.

Heräsin ja aloin kaivata yksinkertaisempaa elämää, kuvittelin köyhyyden tuovan onnen. Mutta, kun oli rahaa, oli niitä näennäisiä ystäviä, perässähiihtäjiä ja onnenonkijoita matkassa mukana. Nyt olen ollut köyhä jo vuosia uudelleen ja onnenonkijat ja näennäiset ystävät ovat jääneet pois elämästäni. Rahattomuuden mukana tuli yksinäisyys. Toimettomuus. Henkinen tyhjyys. Materialismi toi sisältöä elämään.

Kuvittelin tosissani kykeneväni olemaan aidosti onnellinen erotessani ihmisestä, joka kohteli minua huonosti. En kadu eroani, mutta kadun sitä, etten kyennyt pitämään puoliani taloudellisessa erossa. Jos olisin kyennyt pitämään puoleni, en todennäköisesti istuisi tässä näin kirjoittamassa, vaan elämäni olisi toisenlaista.

Mutta, tilanne erotessa oli niin hirveä, että minulle riitti se, että pääsin lähtemään ehjin nahoin pois yhteisestä kodista.

Tänään tiedän, että olen kaikesta huolimatta materialisti. Niin paljon, että kaipaan rahan tuomaa elämää. Rahalla tiedän saavani sitä sosiaalista elämää, lomamatkoja, elämän helpoutta. Kaikkea hyvää.

Ilman rahaa elämä on todellakin syvältä. Nykyisessä yhteiskunnassa kaikki on saavutettavissa rahalla, jopa onnellisuus. Niin se vain on. Rahalla saisin juurikin sellaisen elämän kuin haluaisin, juuri niin helpon ja mukavan kuin euroja riittäisi.

Eron aikoihin haaveilin omavaraisuudesta. Nopeasti ymmärsin, että omavaraisuuteenkin tarvitaan rahaa ja hyvin hienoja ratkaisuja, jotta kykenee tässä yhteiskunnassa elämään "normaalisti". Omavaraisuuden haave on hävinnyt sitä mukaa, kun jokaiseen ratkaisuun tarvitaan rahaa, rahaa ja rahaa. Jos ei muuten, niin jostain perämetsästä kouluun menemiseen tarvitaan auto, ja siihen polttoainetta. Elämää ei tarvitse tietentahtoen hankaloittaa, kun kaiken voi tosiaan hoitaa helpommallakin. Asumalla siinä koulun lähistöllä. jne.

Oman rahattomuuteni vuoksi joudun hylkäämään paljon haaveitani, jokainen hylätty unelma ja haave satuttaa ja mielen todella synkäksi. Jokainen luopuminen, vaikkakin vaan haaveesta sattuu. Mutta, niin olen joutunut tekemään lähestulkoon koko ikäni. Ja sitten vielä kokonaisen elämän hylkääminen, siitä luopuminen. Kulissien kaataminen ja lasten elämän särkyminen.

Tänään tilanne on ihan toinen. Kärsin. Yksinäisyydestä, köyhyydestä. Tietoisuudesta, että minulla oli joskus kaikki. Ja nyt ei ole mitään. Minulla on vain tämä hetki, kun istun tässä kirjoittamassa ja en edes arvosta itse itseäni, en juuri nyt. En jaksa. En halua. Juuri nyt ei ole mitään, miksi arvostaisin. Kun kokemus on jaka päivä sama. En kelpaa kelleen. En ole kenellekään minkään arvoinen.

Eilen illalla toivoin, että tänään jo olisi kaikki toisin, jaksaisin tehdä edes niitä kotitöitä, mutta ei. Kroppa ei ole vieläkään kunnossa. Minun on vaikea hyväksyä tätä pitkää palautumisaikaa. Kaikkeni olen sen suhteen yrittänyt, kokeillut ja tänään ymmärrän, että rahalla varmaan saisin kropankin kuntoon. Olisi varaa mennä lääkäriin.

Mutta ei ole niin ole. Olen köyhä mitätön yksinäinen paskaläjä, jonka oikeampi paikka olisi tuhkana taivaantuulissa.