Mikä ihme siinä onkaan, että kun tietoisesti yritän ottaa positiivista asennetta, yritän oikein tosissani, niin johan alkaa kaikenmaailman ongelmat ja vastoinkäymiset.

Jos olisin taas aamulla tiennyt, millainen helvetillinen vastoinkäymisten päivä tästä päivästä muodostuukaan, niin? Niin, mitä sitten?

Kun jokin asia tai tapahtuma on riippuvainen toisista ihmisistä, niin kohdallamme juuri nämä asiat eivät koskaan onnistu, ei kerralla, ei toisellakaan. Nämä asiat ovat juuri niitä, joihin minä itse tai muutkaan perheenjäsenet emme olisi voineet vaikuttaa millään lailla, vaan "valta" asioista on toisten ihmisten.

Kuten nyt aamusta peruuntunut lapsen odotettu, ensimmäinen kauneudenhoitoaika. Oli suuri työ saada ylipäänsä lapsi hereille aikaisin aamusta ja sitten juuri lähtiessä tulikin peruutusviesti ja uuden ajan sopimusehdotus. Valitettavasti meille ei sovi kuin tämä päivä ja lapsen onneksi ajan sai vielä samalle päivälle. Kyseessä on vieläpä lapsen syntymäpäivälahja, jota on joutunut hyvin pitkään jo odottamaan.

Sitten monista juhlista johtuen osa lapsista on saanut juhlapuvun, johon luonnollisesti joutuu korjauksia tekemään istuvuuden takaamiseksi. No, sovituksessa yksi lapsi pettyi ja selvästi myös ompelija itse. Pukua ei saatu mukaan ja minulla ei ole yhtään ylimääräistä, jotta olisin voinut saada uuden siihen hätään jota lapsi koki sovittaessa pukuaan. Joten, juhlapäivänä tiedossa kiukkua, koska puku. Mutta ei ole muutakaan, kuin mennä sillä puvulla, mikä sieltä tulee sitten.

Erään lapsen puhelin meni rikki ja yllättäen takuu kuulemma raukeaa, koska näytössä on halkeama. Ensin olisi pitänyt maksaa näytön korjaus, joka maksaa siis yhtä paljon kuin sama puhelin uutena ja siltikään ei olisi ollut varma asia, olisiko puhelimen varsinainen vika mennyt takuuseen. Joten, pettymys oli suuren suuri, kun jouduin sanomaan, ettei minulla ole varaa maksaa epävarmasta. Harmi juttu lapsenkin puolesta, koska hän käytti puhelimeensa omat rahansa. Ymmärrän tämän asian niin, että takuu on nykyisin vain pelkkää sananhelinää, koska korjaukset tulevat maksamaan jokatapauksessa ja aina löytyy se syy, miksi takuu ei olekaan voimassa. Aina syy ja vika löytyy puhelimen käyttäjästä. Kyllähän minullekin tarjottiin sitä kuukausimaksullista takuuta, joka koskisi nimenomaan näyttöä jne. Mutta eihän minulla todellakaan ole varaa maksaa kuukausi yli kymmentä euroa ylimääräistä. Joten, mitä me opimme tästä? Uudella puhelimella ei ole takuuta, kokemuksesta oppineena käytettyjen kanssa ei kannata pelleillä. Eli puhelin on vain kertakäyttökamaa, valitettavasti. Joten jatkossa, kunhan lapsi saa säästettyä, halvin mahdollinen ja se siitä.

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Eilinen siis oli täynnä epäonnistuneita hetkiä, joskin myös onnistumisia. Mutta, miksi ei asiat voisi mennä kerralla oikein? Miksi aina, jokaisessa asiassa on se mutta, jos jne? Aina jokin epävarmuustekijä?

Sivusta seurailen yhden perheen hajoamista, en voi kuin toivoa asioiden järjestyvän parhain päin ja auttaa ihmisiä sen mukaan, mihin omat rahkeeni riittävät. Kun ihminen lähtee hakemaan jännitystä ja muutosta elämäänsä yksin, ominpäin jättäen muun perheen oman onnensa nojaan, tuntuu näin sivullisena ihan kamalalta. Mietin, että millaiset ihmiset kykenevät olemaan niin itsekkäitä, että voivat toimia toisista välittämättä ja vieläpä pahimmillaan syyttää omaa perhettään omasta pahasta olostaan. Jokin sairaus, masennus tietysti saa ihmisen tekemään hätiköityjä ja lyhytaikaisia pakenemisia omasta elämästään? No, jokainen elää elämäänsä ja tekee niitä omia ratkaisujaan vastaten seurauksista myös ihan itse.

Itse olen kokenut sen, miten parisuhteessa toinen pettää, vuosikausia. En tosin itse osannut edes epäillä, en ennenkuin jäi sitten kiinni ja joutui myöntämään Siinä oli kaiken päälle yksi syy lisää eroomme aikoinaan.

Mitä sitten tänään? Illalla ymmärsin sen, miten paljon olemme etääntyneet miesystävän kanssa. Emme puhu, emme näe toinen toistamme. Olen itse kohta siinä tilanteessa, että tukehdun tähän tällaiseen. Olen yrittänyt itse monin eri tavoin näyttää, kertoa, sanoa suoraan, vihjailla, puhua, mutta mikään ei mene perille, mikään ei muutu olemattomassa parisuhteessamme.

Minullakin on tarpeeni. Kaikkein eniten tarvitsisin kohtaamista juuri tuon ihmisen kanssa, kokemusta siitä, että olen hänelle tärkeä, rakas. Mutta, suhteemme on ajautunut siihen pisteeseen, etten ole olemassa hänelle. Tai siltä minusta tuntuu. Kärsin hänen seurassaan. Kaikki, mitä ikinä keksinkin yrittää suhteemme eteen, hän viittaa kintaalla ja pahimmillaan loukkaa minua itse sitä tietämättään. Koen jälleen, että olen itse yrittänyt, mutta niin se vain on, että yksin on ihan turha pitää parisuhdetta pystyssä. Jos toinen on ääliö, minkä minä sille teen.

Kaipaisin itsekin syliä, huolenpitoa, välittämistä. Menen niin rikki hänen kylmästä olemuksestaan minua kohtaan. Tai siitä, ettei hän näe minua. Kaikki ei ole parisuhteessa silloin kunnossa, jos joutuu olemaan mustasukkainen jopa työlle, mihin miesystävä intohimoisesti suhtautuu. Ja sitten minulle kehtaa vielä tulla itkemään väsymystään, mutta levätäkään hän ei voi, ei osaa. Ikäänkuin hän pakenisi töihinsä, niin pakonomainen minusta näyttää hänellä olevan sinne suuntaan.

En tiedä, olen vähän hukassa ja en tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Miesystävän nukkuminen ärsyttää minua siinä määrin, että olen jo useampaan kertaan ehdottanut, että menisi kotiinsa, tai pysyisi sitten siellä työmaalla. Olen sanonut, etten jaksa, enkä halua katsella kotonani tuollaista käytöstä, että vain nukutaan ja syödään täällä. Tänäänkin hän lähti jo ennen seitsemää aamulla, ja yleensä tulee vasta illalla, siinä kahdeksan aikaan eli 13 tuntia. Koskaan ei aiemmin. On ihan sama, onko viikonloppu tai arki, hänen rytminsä on ja pysyy. Tuo,, ettei hän ymmärrä minua ja minun näkökulmaani tuntuu minusta kovin ilkeältä. Tänäänkin tuo ihminen sanoi, ettei mene myöhään ja taas ei edes vastaa puhelimeen. Myöhään meni ja kovin selitysten kera kotiutuikin.

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Tämä kuluva viikko on ollut täynnä siis vastoinkäymisiä, mutta myös samojen asioiden onnellisia loppuja. Kiitos siitä.

Itse olen jotenkin henkisesti väsynyt tähän kaikkeen, uuvun nopeammin kuin ennen ja huomaan, etten kestä yhden ainutta pettymystä. Niitä kun elämässäni on ollut ihan lapsesta asti ja voin jopa sanoa, että ihan liikaa. Liikaa kaikenlaista, niin isoa kuin pientäkin. Sen olen oppinut, että nokka kohti uusia pettymyksiä, niin se vain tuntuu aina menevän.

Milloin olisi minun aikani kokea sitä ehdotonta ja varauksetonta iloa, onnea, kaikkien asioiden sujumista nappiin ilman mitään epävarmuustekijöitä tai sitä, että jokin asia on riippuvainen toisista ihmisistä ja itse ei voi vaikuttaa mitenkään?

Koko elämäni on ollut jokseenkin kestämistä, sietämistä. Sitä tunnetta, etten kykene tai voi vaikuttaa itse mihinkään. Paitsi omaan suhtautumiseen ja asenteeseen. Mutta, kun aina on sekin koetuksella, aina vaan koetellaan juuri tuota omaa sietokykyä, oli asia mikä tahansa. Se käy raskaaksi kestää.

Vaikka olenkin oppinut luottamaan siihen, että asiat aina järjestyvät, siltikin koen väliin sietämätöntä tunnetta juuri niinä hetkinä, kun ongelmia ilmaantuu. Tähän asti kaikki on selvinnyt, järjestynyt aina jotenkin. Mutta aina sen raskaimman ja vaikeimman kautta. Miksi, kysyn aina joskus? Tiedän kyllä itsekin vastauksen.

Olen viimeaikoina monesti pohtinut sitä, kuinka olen ollut aina se, joka huolehtii ja hoitaa muita ihmisiä, kannustaen ja luoden uskoa tulevaan. Sitä olen ollut koko ikäni. Ymmärrän kovin pinnallisesti, etten ole itse koskaan saanut olla huolehdittavana, en ole kokenut itse hellää huolenpitoa kenenkään taholta. Sen tajuaminen tuntuu kovin kurjalta ja vielä vasta tässä iässä.

Minulta todellakin puuttuu kokemus olla se, josta pidetään huolta. Sitä taidan kaivata juuri nyt. Kokemusta, että olisi maailmassa olemassa edes yksi ihminen, joka kantaisi minuakin, silloin kun en itse jaksa. Tosin, olenhan tähänkin asti jaksanut, joten mistä moinen ajatus edes?

Haaveilen jonkinsortin lomasta, mutta perustuuko se kuitenkin siihen kuvitelmaan, että lomalla voisinkin olla toisten passattavana, huolehdittavana? Täysihoidolla? Haaveilenko kuitenkin vain kahdenkeskisestä ajasta miesystävän kanssa, jossakin muualla kuin kotiympyröissä?

Tämä arki on niin tätä, en sano, ettenkö pääosin pidä elämästäni, mutta ihminen minäkin olen ja kaipaan vaihtelua. Ihan kuten muutkin ihmiset. Olen ollut pelkästään tässä asunnossa kaiken vapaa-aikani. Tähän kotiin tulen aina vaan. Oli loma tai ei ollut. Kun ei ole varaa matkailla, ei käydä oikeastaan missään. Ja kun ei ole ystäviä, ei tuttuja, ei elämään tule edes sitä kautta mielenkiintoa. Ja lähimmät sukulaisetkin ovat hylänneet minut.

Kiltisti olen viettänyt ja elänyt tämännäköistä elämää jo vuosia. Kirjaimellisesti neljän seinän sisällä. Olen rakentanut tietoisesti omaa elämääni, elänyt myös omaa elämääni. Pitkään mottoni olikin, että mieluummin yksin, kuin huonossa seurassa ja edelleen minun ei tarvitse kuin muistella historiaani ja tuumaan jatkavani elämääni samoin.

Olen senverran saanut siipeeni muiden ihmisten taholta, etten enää edes halua kokea vastaavaa. On ihan sama, kuka tai millainen ihminen, aina se olen minä, joka olen saanut jäädä nuolemaan haavojani, ilman, että olisin voinut edes vaikuttaa milläänlailla kokemuksiini toisten ihmisten seurassa. Sen vuoksi välttelen ihmisiä nykyisin. Ja kohtaamiset, joihin pakostakin joskus joudun, pidän etäisyyttä, välimatkaa. Minusta ei edes enää ole kenenkään tutuksi tai ystäväksi. Minusta on tullut erakko näiden vuosien aikana.