Ihminen ei saa elämältä enempää, kuin minkä hän kestää, jaksaa kantaa.

Joskus tuo taakka tuntuu aivan käsittämättömän suurelta ja ylivoimaiselta. Jokaisella meistä on ne omat murheemme, huolemme ja vastaavasti siten myös ne iloiset ja positiiviset asiat elämässä. Ehkä?

Niin, itselläni ainakin kaikki ilonaiheet tuntuvat mitättömältä kiusanteolta, koska ne huolet ja murheet ylittävät moninkertaisesti ne tyhjänpäiväiset ilot. Jos asioita voi edes iloksi sanoa.

Mitä iloa on rauhasta ympärillä, jos sitä on liikaa ja siihen hukkuu? Jos kaikkeen rauhaan sisältyy yksinäisyys, tuo pohjaton kaivo, jonne vain hukkuu? Mitä iloa miesystävästä, joka huolehtii vain omista hommistaan ja jättää parisuhteen oman onnensa nojaan, en minäkään yksin ikuisuuksia jaksa ylläpitää toivoa siitä seuraavasta ja seuraavasta päivästä. En jaksa ikuisuuksia odottaa omaa vuoroani.

Saan olla iloinen, että kaikki lapseni ovat jokseenkin terveitä ja toivoni mukaan pysyvätkin. Muut huolet sitten heidän osaltaan on sitten toisenlaiset. Ja vaikken olekaan mikään ennustaja ja toivon parasta,silti pelkään pahinta. Lähinnä ajattelen jokaisen lapsen suhdetta isäänsä, tuohon murheenkryyniin, joka valitettavasti sairastaa jotakin mielensairautta ja toisinaan lapset joutuvat kärsimään. Tämän osalta pelkään lasteni puolesta, miten tuo isänsä sairaus heihin oikein vaikuttaa muutoinkin kuin henkisesti joutuvat kestämään paljon sellaista, jota ei ns. normiperheessä kuule edes pahimpien riitojen aikana ja omat lapseni joutuvat elämään sellaisessa ilmapiirissä melkoisen usein. Ja en voi suojella heitä silloin, kun he ovat isänsä luona. He joutuvat kokemaan ja kestämään paljon sellaista henkistä laiminlyöntiä, joka väistämättä jättää jälkensä. Huonona itsetuntona, itsesyytöksinä, alemmuuden ja kaiken sellaisen kehittyessä sitä mukaa, kun isän sairaus päässä ottaa vallan aina vaan uudelleen. Kaudet vaihtelevat edelleen, on niitä hyviä kausia ja sitten valitettavasti niitä huonoja. Ja tätä vaihtelua ei voi ennustaa, ei edes arvailla, koska mieli muuttuu jopa päivittäin, hetkittäin, tunneittain. Koskaan ei voi tietää ja se on kamalaa. Säälin lasten isää, säälin lapsiani, jotka joutuvat pahimmillaan kokemaan kaiken sen saman, minkä itsekin aikoinaan ja oikeastaan en voi tehdä mitään. Voin vain odottaa, milloin lapsi toisensa jälkeen alkaa oireilemaan epämääräisesti ja sen jälkeen voin ohjata lapsen toisensa jälkeen viranomaisten juttusille ja odottaa, milloin lapsi osaa yhdistää yksi yhteen ihan itse. Siihen asti en voi kuin kannustaa lapsia säilyttämään suhteensa isäänsä, pitämään kiinni sovituista vuoroviikkoasumista, kannustamaan lapsia olemaan reippaita ja kohtelemaan isäänsä asiallisesti ja olemaan poissa jaloista silloin kun on isän huonot hetket.

En voi kuin yrittää omilla viikoillani paikkailla kaikkea sitä, mitä isän viikoilla on unohtunut, kertoa yhä uudelleen jokaiselle lapselleni heidän olevan rakkaita ja tärkeitä, jokainen yhdessä ja erikseen. Kertomaan heille, että he ovat arvokkaita ja vaikkei isä osaa näyttää, hänkin rakastaa lapsia omalla tavallaan. Kumoan lasteni vastaväitteet ja selitän heille, miten kaikki ihmiset eivät osaa tuoda tunteitaan esille muutoin kuin huutaen, raivoten tai jättäen täysin epähuomiotta, jättäen yksin jne.

Huoleni lapsista on tosi. Siltikin yritän luottaa lasten isään kykenevänä aikuisena ja välittävänä vanhempana. Yritän luottaa hänen sanaansa,yritän luottaa kuten kaikki muutkin hänen kulisseihinsa, vaikka tiedän kaiken olevan vain hyvin rakennettua kulissia. Siltikin, minussa elää se ikuinen toivo, näen valoa sielläkin, missä minun ei sitä pitäisi enää nähdä.

Viha saa aikaan niin paljon pahaa, varsinkin kun se kohdistuu lapsiin. Vanhimmat lapseni miettivät nuorempia sisaruksiaan ja sitä, mitä he mahdollisesti joutuvat kokemaan kasvaessaan isommiksi. Minä mietin myös ja en todellakaan halua heille sitä samaa, mihin rääkkiin vanhimmat lapset ovat jotuneet. Vihan ja raivon kohteeksi.

Mutta, en voi itse tehdä mitään. Käteni ovat lasten suhteen sidotut. Vain lapset itse ja silloinkin heidän pitää voida todella huonosti, heidän pitää itse osata kertoa totuus. Minä en sitä voi tehdä. Voin vain tasapainoilla ja toivoa.

Joudun olemaan lasteni vuoksi vahva. Sitä olen, sitä en kiistä. Minusta on kaikki pehmeys siloteltu pois, en taivu tuulessa ja tuiskussa. Siedän kovimmankin myrskyn, repivän raekuuron. Ja vain lasteni vuoksi.

Niin hurjaa kuin se onkin, niin jos tänään minun pitäisi päättää, haluanko lapsen, vastaus olisi, etten. Tällä elämänkokemuksella ja näiden tunteiden saattelemana voisin tuumata, ettei tähän pahaan maailmaan tarvitsisi enää yhtään lasta saattaa maailmaan. Jos olisin silloin aikoinani tiennyt elämäni muodostuvan tällaiseksi, en olisi ikipäivänä saattanut yhtään lasta tähän maailmaan. Jos olisin tiennyt maailman olevan näin julma ja paha, en olisi myöskään sen vuoksi lisääntynyt.

En kadu lasten saantia. He ovat minulle melkein koko elämäni. Kadun ainoastaan sitä, etten osannut "valita" oikein lasten isää. Miksi lasteni tarvitsee kärsiä sen kaikkein lähimmän ihmisen takia, kestää sitä henkilökohtaista vihaa ja raivoa?

Oma olo on hemmetin ristiriitainen. Erosta huolimatta en ole saanut sitä rauhaa lapsilleni.

Olo on epätoivoinen, koska haluaisin niin kovin, että lapsilla olisi isä, joka välittää lapsistaan. Muutoinkin, kuin kulisseissa.

Olen näiden asioiden kanssa yksin. Onneksi en enää kauaa, eräs lapsista on kärsinyt jo toista vuotta isänsä vihanpidosta ja nyt hän ei enää kestä saamaansa kohtelua ja kynnysmattona olemista. Pelko on jokaisella lapsella ollut suuri, he eivät ole voineet raottaa kulissien takaista elämäänsä isänsä kanssa, edes minulle. Minä olen saanut olla siinä uskossa, että kaikki on jokseenkin hyvin heillä isäviikoilla ja vähän kerrallaan tuo verho on raottunut ja voi miten huolissani olenkaan lasteni vuoksi. Tiedän hyvin omasta kokemuksestani sen, mitä helvettiä kulissien takana eletään.

Tätä en halua uskoa, mutta on minun pikkuhiljaa uskottava, ettei lasten isän viha ole minneen kadonnut, se vain vaihtaa kohdettaan. Ensin olin minä, sitten yksi lapsi, sen jälkeen toinen ja niin edelleen. Se ei lopu koskaan, tiedän, että iän myötä tuo ominaisuus vain pahenee.