Tapaamisia ystävien kanssa, pitkiä puhelinkeskusteluja, kanssaelämistä toinen toistensa kanssa. Yhteisiä lomamatkoja, muistoja vuosiksi eteenpäin. Suuria tunteita, iloja, naurua.

Vastapainona mukava osa-aikainen työ, ihanat lapset ja puoliso. Kaunis, helppohoitoinen koti hyvällä asuinalueella, lähellä kaikkia meidän tarvitsemia palveluita. Siis kauppaa ja kouluja.

Harrastuksia, joiden parissa aika rientää ja sielu nauttii. Yhdessä ja erikseen.

Oma ja muidenkin terveys on huippuluokkaa, siitä pitää huolen ensiluokkainen ravinto ja terveet elämäntavat.

Rahaa riittää ja sitä tulee lisää joka tuutista.

Ainahan sitä saa haaveilla, ilman että haaveilu mihinkään johtaisi. Joku voi olla kade minun elämälleni ja tavalleni suhtautua elämään. Päällisin puolinhan kaikki on hyvin, riittävän hyvin ja olen itsekin tyytyväinen elämääni suuremman osan aikaa.

Sitten on tosiaan näitä päiviä, kun mieli mustenee ja kaipaan todellakin muutosta nykyiseen elämääni. Kun tulee sellainen olo, että kaikki asiat junnaavat vain paikoillaan. Kun kyllästyy totaalisesti omaan elämään, jossa ei oikeastaan tapahdu mitään sellaista, jota kuitenkin kaipaa. Kun ei nykyisenkaltainen elämä tuo sitä tyydytystä ja iloa. Kun suurimman osan aikaa vaan harmittelee ajan kulumista ja sitä, kun huomaa illan tulleen ja mikään ei muuttunut sitten eilisen, paitsi oma mieli synkemmäksi.

Sitten yhtenä päivänä sitä huomaa, ettei vaan mikään huvita edes. Kaikki mitä tekee, on vain jonkinsortin pakkopullaa ja on todellakin helpompi vain kammeta itsensä takaisin sinne sängyn pohjlle makaamaan. Onneksi siihen on mahdollisuus, kun olen yksin kotosalla ja kukaan ei ole "vaatimassa" minua ja läsnäoloani.

En edelleenkään osaa tehdä oikestaan mitään, kun olen yksin. Vielä vuosienkin päästä minusta tuntuu, että sopeudun ja toivun erosta. Edelleen opettelen olemaan yksin, kun lapset ovat vuorollaan isänsä tykönä.

Jotenkin pitäisi jo osata toimia, osata elää itsekseen ja tehdä vaadittavat arjen askareet. Mutta ei. Minusta ei ole siihen, ei tänäänkään. Kehon väsymys on jotakin ihan sanoinkuvaamatonta. Nukuin eilisen, ihan koko päivän ja päälle vielä yöunet, pitkät sellaiset. Tänään huomaan, etten jaksa eilistä paremmin ja se ärsyttää kovin itseäni.

Olen niin kovin kyllästänyt tämännäköiseen elämääni. Koskaan en koe vaihtelua missään muodossa. Elämäni on tässä näiden seinien sisäpuolella. Kaipaisin oikeaa lomaa, päästä pois tästä kodista ja samoista iänikuisista kotiaskareista.

Samalla kaivatessani tiedän lomahaaveet mahdottomiksi. Kun ei ole rahaa, ei ole lomaakaan. Kotona, neljän seinän sisällä loma ei tunnu lomalta. Pikemminkin koen olevani vanki omassa kodissani. Minulla ei ole mitään paikkaa, mihin voisin mennä pistäytymään. Minulla ei ole ystävää, jonka voisin kutsua luokseni tai jonka kanssa voisin lähteä yhdessä jonnekin. Ei ole ketään, kenelle edes soittaa tai kuka pirauttaisi minulle.

Toisinaan en huomaa touhutessani kotona omaa yksinäisyyttäni. Sitten on tosiaan näitä päiviä, jolloin kärsin. Kun olisi aikaa ja mielenkiintoa mutta ei ketään ihmistä ympärillä. Kärsin niin kovin yksin olemisesta ja kyllästymisestä omaan tylsään elämääni, jota säännöllisesti rikkovat vain ne epäonniset tilanteet, jotka saavat mielen synkkenemään entisestään. 

Joudun monta kertaa päivässä alistumaan elämään, tässä kurjassa todellisuudessani. Kärsin, kuin jo olisin helvetissä. Jo nuorena tulin siihen tulokseen, että maanpäällinen elämä itsessään on se helvetti, josta raamatussa niin jaksetaan jauhaa. Olen monesti katunut sitä, että ylipäänsä olen syntynyt tänne. Kysyikö minulta kukaan asiasta?

Kaikki on siis hyvin, mutta silti jaksan kärsiä elämästäni. Tylsyydestä ja siitä tunteesta, että mikään ei muutu. Yksinäisyyteni ei lievity, en kuulu mihinkään ryhmään, en yhteisöön. Olen mitätön, ja koen, ettei olemassaolollani ole mitään tarkoitusta.

Soimaan itseäni, koska olen heikko fyysisesti. Kun voimani ehtyvät yhdessä päivässä ja toipumiseen menee liian paljon päiviä. Kun pitäisi ja ei vaan jaksa, ei huvita. Kun tavallaan puuttuu se syy, miksi edes tehdä mitään. En todellakaan ole oppinut välittämään itsestäni, en sen vertaa, että voisin tehdä asioita sen vuoksi, että välittäisin itsestäni ja tekisin asioita vain itselleni. Semmoinen on minusta kitketty pois jo lapsuudessa. Aina ja vaan aina pitää ottaa toiset huomioon. Itsestä ei pidä, ei saa välittää. Yhteisön etu on tärkeämpää kuin oma etu.

Ja kun olen yksin, en osaa välittää. En koskaan oppinut välittämään omasta hyvinvoinnista. Olen kuin haamu, herään eloon vasta yhteisöni, siis perheeni ollessa läsnä. Ja siihen on vielä aikaa, useita päiviä.

Yksin ollessani en osaa edes syödä, en valmistaa vain itselleni ruokaa. Keitän kuumaa teetä, juon sitä ja se muodostuu koko päivän ainoaksi ateriaksi. Tupakoin ja se vie pahimman näläntunteen pois. Yritän saada ajan kulumaan nukkuen ja hyvin se onnistuu. Keskeytyksettä, koska kukaan ei ikinä soita minulle, kukaan ei muista milläänlailla olemassaoloani. Minulla ei ole ketään, kenen kanssa olisin missään yhteydenpidossa. Edes syntymäpäivinä kukaan ei muista minua. Se tuntuu kurjalta. Ei soita, ei onnittele millään muotoa.

Elämä on.

Olen yrittänyt omasta mielestäni tehdä kaikkeni sen eteen, että elämäni olisi jokseenkin siedettävää ja onnellistakin. Vaan kun olen yksin, en osaa. En oikeastaan edes halua. Miksi? On niin kovin itsekästä elää itselleen tai toimia itsensä vuoksi.