Olen aina ollut se ihminen, jolta on poimittu parhaimmat ideat, esimerkit ihmisten elämään. Miettiessäni vanhoja juttuja, yrittäen samalla ymmärtää näitä ihmisiä, joiden kanssa aikoinani olin enemmän tai vähemmän tekemisissä.

Jo lapsena se alkoi. Saatoin kertoa kaverille omista haaveistani, siitä miten olisi joskus ihanaa saada vaikkapa jokin lelu ja seuraavana päivänä tuo samainen kaveri oli jo käynyt sen hakemassa. Minä tyydyin haaveiluun, koska perheelläni ei ollut tapana toteuttaa lasten toiveita. Leluja minulla oli jokseenkin paljon, ihmettelen näin jälkeenpäin sitä, mutta ne eivät olleet samanlaisia kuin toisilla lapsilla. Heillä oli hienot nuket, nukkekodit, legoja, kaikkea sellaista vielä tänäpäivänäkin luksusleluihin luokiteltavaa. Itselläni oli joitakin juttuja, hiekkalelut, nuket ja muovinen kahviastiasto ja pikkuautoja sekä puisia leluja, kuten palikat. Ei mitään hienoja, sellaisia kuin muilla. En tosin osannut olla kovin kateellinen, koska olin omiinikin ihan tyytyväinen, aina siihen asti, kun nuo toiset kaverit sitten aina saivat ne asiat, joista itse haaveilin.

Olen koko ikäni oikeastaan kärsinyt toisten matkimisesta. Muistan ensimmäisen luokan piirustuskilpailun, johon yritin epätoivoisesti muistella erästä eläintä. Vieressäni istunut tyttö sitten piirsi samanlaisen ja paremman ilmeisesti, koska se sitten voitti sen kilpailun.

Vaatteiden ja ulkonäön kanssa on aina ollut sama juttu, Olen monien asioiden suhteen ollut aina kovin omaperäinen, johtuen varmaankin köyhästä taustastani ja siitä, että olen yrittänyt pärjätä aina sillä mitä on, eikä ensimmäisenä ole mieleeni tullut etsiä edes asioita valmiina. Teininä muistan hakeneeni sitä jotakin omaa, en kokenut kuuluvani toisten joukkoon millään tavoin, siis siihen perusnormilaumaan, vaikken sitä silloin tällä tavoin edes ajatellut. Tein vain sen mukaan, miten minusta tuntui kivalta ja näytti hyvältä. Ja lopulta myös miltä minusta tuntui, välittyi hyvin koko ulkoisesta olemuksestani.

Muistan kuinka koin valtavaa ärsyyntymistä siitä, kun joku alkoi matkia minua, tehdä samoin ja yleensä sitten rahalla sai ja hevoisella pääsi eli lopputulos oli paljon tyylitellympi, kauniinpi ja parempi kuin se, minkä olin itse tehnyt ja nähnyt kovin vaivaa jonkin asian eteen. Joskus joitain asioita sai kalliilla kaupasta suoraan ostettuna ja sitten nämä muut ihailivat tätä matkijaa. Minua ei siis harmittanut se, että minua ei huomattu vaan se, että toiset kyllä huomasivat jonkun muun kaverin päällä ne samat jutut ja minua korkeintaan katsottiin kieroon aina jonkin uuden jutun kanssa.

Muistan miten en periaatteesta kuunnellut edes samaa musiikkia kuin toiset, en kyllä edes pitänyt sellaisesta musiikista mutta silti, sitten jonkin ajan perästä nämä samat tyypit olivat kuitenkin ihan innoissaan ja itse taas periaatteesta jätin sitten omat mielenkiintoni, koska se oli inhottavaa, kun toiset ikäänkuin omivat niitä minun juttujani ja matkivat.

Mutta siis itse asiaan, kaikkein kamalinta oli aina, siis ihan jäädä kolmanneksi pyöräksi. Niin, että aina kaksi alkoivat hengaamaan keskenään ja minä jäin yksin. Jo teini-ikään mennessä olin oppinut, että jos minulla on joku kaveri, ja toinenkin ja he tutustuvat keskenään, jään yksin. Ja niinhän siinä aina kävi. Sama juttu sitten myös nuorena aikuisena työyhteisössä. Jos ehdinkin tutustumaan toiseen ihmiseen niin, että myös vapaa-ajalla saatoin tavata, tuli joku työtoveri siihen ikäänkuin väliin ja minä jäin pois kuvioista ja useamman kuin kerran olin sitten todistamassa ystävyyden taikaa ihan silmieni edessä. Sama juttu leikkikentällä, perhekerhoissa, muutamien muiden tuttujen osalta. Koen olleeni välikappaleena yhdistämässä ihmisiä toisiinsa jääden itse pois kuvioista.

Nykyisin olen jo oppinut, etten edes halua tutustua uusiin ihmisiin. Niin monet tutustumani ihmiset ovat alkaneet ystävystyä minun kauttani ja jokainen taka-alalle jättäminen on aina tuntunut yhtä pahalta.

Olen kuvitellut näihin päiviin asti, että ihminen muuttuu lapsesta aikuiseksi. Siis niin, että ne lapsen kotkotukset ja ikävät ajattelemattomat temput jäisivät pois ihmissuhteista, niin että tilalle olisi astunut toisen kunnioitus, toisen arvostus ja ymmärrys ja hyväksyntä. Se, että mun äiti on parempi kuin sun-jutut olisi jääneet pois tai se esittäminen päin naamaa kivaa ja sitten heti tilaisuuden tullen haukutaan ja juorutaan pystyyn. Tai se kamala arvostelu asiasta kuin asiasta.

Ja vihoviimeisenä tuo matkiminen.

Mutta, eihän se ole mihinkään jäänyt. Edelleen matkitaan jopa sitä, mitä lasten kanssa teen tai vaikkapa ihan hiustyyliä, kampauksia. Ja minä en seuraa todellakaan viimeisintä muotia sitten missään asiassa, vaan aina olen tehnyt ja teen vain sen, mikä hyvältä näyttää tai tuntuu.

Ihan kuin ihmisillä ei olisi omia aivoja ollenkaan. Ihan kuin vetäisin perässäni näkymätöntä määrää muita, jotka odottavat kuin kuuta nousevaa, milloin tulee taas jokin uusi juttu, jonka voivat kopioida. Uusi idea jota lähteä toteuttamaan.

Paras esimerkki varmaankin oli se, kun aikoinani suunnittelin ääneen silloisen ystävän kuullen omia opintojani ja työntekoa jossain määrin kotona, ja eipä mennyt vuottakaan, kun tämä samainen ihminen opiskeli, suunnitteli ja myöhemmin toteutti omalla kohdallaan näitä minun aatoksia perässäni srvostellen samalla kuitenkin minun ratkaisuja ja toimenpiteitä oman elämäni suhteen.

Moni ihminen menneisyydessäni on nenäänsä nyrpistellen ikäänkuin tuomiten kuunnellut ja katsellut minun juttujani, ja sitten heti perään onkin ollut itse toteuttamassa samaa. ei ollut väliä, oliko kyseessä lasten harrastukset, omat sisustusjutut, jokin tietty merkki, ruokavalio tai ihan mikä tahansa. Ja siis, asiassahan ei olisi mitään ihmeellistä, mutta kun aina, jokaikisissä asioissa on matkittu, on käännetty kelkka vasta sitten, kun jostakin asiasta onkin tullut trendikästä ja se huutaa otsikoissa.

Pahinta oli taannoin huomata, että joku ihminen on yrittänyt matkia ihan kaikkea elämästäni, jopa vienyt asian niin pitkälle, että on hankkinut samat kaverit itselleen, kuin mitä itselläni oli ennenkuin ymmärsin vaieta kaikista ja esimerkiksi piilottaa sosiaalisen median kaverilistat.

Olen jokseenkin ihmeissäni ihmisistä. Siitä, että minua kohtaan aina oltu naamat vastakkain niin mukavaa ja kivaa ja sitten tuomittu, haukuttu seläntakana ja vähän myöhemmin haksahdettu itse samaan vieden asian vielä astetta paremmaksi.

Vielä aikuisiällä olen ollut todistamassa sitä, että olen kertoillut suunnitelmista aikoinaan vaikkapa hankkia lemmikki joskus tulevaisuudessa ja johan on tullut kiire toisille hankkimaan samaa lajia, tai olen kertonut silloisista suunnitelmista pihan suhteen ja johan on toisetkin alkaneet tekemällä tekemään samoja juttuja. Olen monesti jäänyt suu auki ollessani kaverin kanssa, että ai, sähän tuon toteutitkin, no kiva, enhän mä nyt sitten itse viitsi alkaa samanlaista tekemäänkään, kun kehtaa matkia, vaikka idea ja suunnitelmani oli omani.

Olen josskin eron jälkeen katkonut kaikki tällaiset ihmissuhteet, kaiken yhteydenpidon näihin ihmisiin, koska en vain aina jaksanut hämmästyä negatiivisesti tavatessani heitä. Silloin en myöskään täjunnut tätä matkimista ollenkaan, toisten mielikuvituksettomuutta.

Olinhan itse siinä luulossa, että ihmiset kasvavat aikuisiksi ja se sellainen lapsellinen käytös jää pois aikuisten välissä ystävyyksissä. Mutta eihän ihmiset kasva, sama lastentarhameno jatkuu vanhuuteen asti. Yritetään olla parempia kuin toiset, hienompia ja osaavampia.

Olen ollut peilin edessä niin monesti, monien eri asoiden kanssa ja uskoisin päässeeni yli jopa itselleni tavaksi tulleesta epämääräisestä tunteesta muiden ihmisten vuoksi. Olen itse aina ollut ihminen ihmiselle, en ole koskaan osannut edes juoruilla toisten ihmisten elämistä tai asioista vain juoruilun ja seläntakana puhumisen vuoksi. Olen saattanut kysyttäessä kertoa jonkun toisen pinnalliset kuulumiset, en sen enempää ja usein olen olen myös kysyjää kehoittanut ottamaan itse yhteyttä, juurikin sen vuoksi, etten pidä toisten asioiden puhumisesta muille.

Olen aina itse ollut reilu ja rehellinen toisille ihmisille. Olen ollut jokseenkin avoin kaiken suhteen. Olen luottanut ihmisiin. Ja nyt tiedän sen tosiasian, ettei minulle ole ole oltu rehellisiä, ei reiluja. Minulle ei ole ole oltu avoimia. Itse olen aina arvostanut ihmisiä pelkästään jo ihmisyyden vuoksi, olen ollut välittämättä pahasta ja yrittänyt nähdä kaikissa asioissa ne valoisatkin puolet sekä olen yrittänyt ymmärtää ihmistä asiassa kuin asiassa. Ja se tuntuu ja on aina tuntunut hirmuisen pahalta, kun minua kohtaan ei ole oltu samanlaisia. Vaikka olen koko ikäni pitänyt ohjeenani sitä, että kohtelee muita, kuten haluaisin itseäni kohdeltavan. Se ei vaan pidä käytännössä paikkaansa. Sinua pidetään hulluna, jos käännät sen ensimmäisenkin posken lyötäväksi.

Huomaan olevani pettynyt ihmisiin ihan yleensäkin. Huomaan, miten oikeudenmukaisuus ei toimi kuin yhteen suuntaan, minusta poispäin. Pitkään uskottelin itselleni, että olen ollut väin väärässä seurassa, ympärilläni oli vain niitä "huonoja" ihmisiä. Mutta, tänään voin todeta, ettei ole kuin huonoja ja pahatapaisia ihmisiä, jotka osaavat oman edun vuoksi näytellä kilttiä ja hyvää ystävää.

Tiedostan, että minun edes ihan turha alkaa haikailla ystävyyksien perään, koska kaikki ihmiset loppujen lopuksi ovat samanlaisia ilkimyksiä .

En enää halua missään tilanteessa se kolmas pyörä, ylimääräinen. En se, jolle saa tehdä mitä huvittaa ja miten huvittaa. Minun ei ole pakko suostua sellaiseen. Ei enää.

Todellakin, on parempi yksin kuin huonossa seurassa.

Viimeiset ainakin viisi vuotta olen elänyt ikäänkuin piilossa maailmalta. Piilossa ja erakoituneena omassa kodissani. Kyllästyin niin totaalisesti ihmisen pahuuteen, ihmisen keskeneräisyyteen monissa asioissa. En kestänyt enempää, en myöskään ymmärtänyt ja en vieläkään ymmärrä, miksi minua kohdeltu toisten taholta, kuten on kohdeltu.

Tiedän, että osa kokemistani on ihan puhtaasti omaa asenne-ongelmaani, sitä lapsenomaista suhtautumista ympäröivään maailmaan. Se on se minun todennäköinen sokea pisteeni, asia, jota muiden ihmisten on helppo käyttää hyväkseen ollessaan kanssani tekemisissä. Minä näen jotenkin sitten vain matkimisena ja koen sen ikävästi, vaikka voisin ihan yhtä hyvin olla tyytyväinen ja ylpeä siitä, että toisillekin kelpaavat minun ideani ja aatokseni. Ongelmahan onkin aina ollut siinä, etten ole itse ikinä ehtinyt toteuttaa yhtäkään omaa järkevää ideaani itse. Aina on joku muu ehtinyt ensin.

Joten, jos on jokin hyvä aatos, sitä ei missään nimessä pidä jakaa toisille, jos jotakin teet, teet sen ensin vain itsellesi ja itsesi kanssa. Sen jälkeen muut voivat kopioida ideaa mielin määrin.

Pettymykseni ihmisiin ei kuitenkaan mene pois. Se, että olen joskus sokeasti luottanut muihin on tuonut vain suuria pettymyksiä lisää muiden taholta. Se, että olen uskonut hyvään ihmisyyteen on karissut pois, ihan omien kokemusteni kautta. Kohdallani ei ole vielä tullut sitä hyvää ihmistä.

Olen tavannut vain itsekkäitä, oman edun tavoittelijoita niin vapaalla kuin työssäkin. Ongelmien ilmaantuessa piiloudutaan jonnekin, kadotaan näkyvistä, poistutaan maisemista ja jätetään toinen täysin ulapalle, yksin selviämään miten parhaaiten taitaa ja ideat ollaan sitten kuitenkin edelleen valmiita noukkimaan.