Löysin itsestäni melkoisen turhamaisen puolen. Mietin, mistä ihmeestä se on peräisin ja miksi juuri nyt?

Katselin tai oikeammin kuuntelin sivusilmällä erästä ohjelmaa, ulkonäöstä ja aloin pohtia omaa menneisyyttäni ja omaa ikääntymistäni, paremminkin rupsahtamista. Asia on aina sillointällöin käynyt mielessäni ja olen jättänyt pohtimisen hamaan tulevaisuuteen, koska en ole halunnut kuitenkaan miettiä sen enempää omaa ulkonäköäni. Olen ollut jokseenkin tyytyväinen siihen, mitä olen ollut.

Ja nyt se sitten tulee, kriisi. Peilistä katsoo vanha nainen, vaikka ikä ei riitä vielä vanhan määritelmään. Muistin mietteeni vuosien takaa, ajalta jolloin olin imettänyt kaikki lapseni ja eräänä iltana suihkussa rinnassani tunsin patin, kasvaimen. Samoin tein olin valmis luopumaan rinnoistani, ne olivat tehtävänsä jo tehneet, sen luonnollisen. En kokenut tarvitsevani niitä enää mihinkään. Olihan naiseuteni kadonnut  haukkuihin raskauksien ja väsymyksen myötä, ja kroppani ei ollut enää viehättävä. Ja ainoa identiteetti oli tuolloin olla äiti, ja äitihän ei rintojaan enää tarvi imetyksen jälkeen. Onneksi kasvain osoittautui hyvänlaatuiseksi "rasva"patiksi, joka oli suurehko, mutta sille ei tarvinnut tehdä mitään, ellei vaivaisi mitenkään. Olin kuitenkin mielessäni ehtinyt jo varautua syöpään ja rintojen poistoon ja hyväksyä koko asian. Enhän siis tehnyt rinnoillani mitään, eikä niistä siis ollut kellekään enää mitään hyötyä. Silloinen mieheni puristeli ja ihaili tosiaan minun tietämättäni toisten naisten rintoja.

Joskus leikittelin ajatuksella, mitä jos minullakin olisi naisen rinnat. Ei roikkuvia pusseja, kuten tänään ja tuolloin pohtiessani rintojen poistomahdollisuutta. Varsinaisia rintoja ainakaan kokonsa puolesta minulla ei koskaan ole ollutkaan, paitsi tosiaan imettäessä, odottaessa lapsia. Muistan sen tunteen, vieläkin. Kun oli liiveihin jotakin täytettä.

Jokusen vuoden olen käyttänyt topattuja liivejä, mutta sekin on huijaamista. Mutta naisten vaatteet istuvat paremmin, paidat ja mekot, eivätkä roiku ikävästi täytteen puuttuessa. Nykyisin inhoan koko kehoani. Pullataikina mahaa, kaikkia raskausarpia, huonoa ihoa jne.

Mietin, olisinko yhtään onnellisempi tai itsevarmempi jos kehoni olisi toisenlainen? En tiedä. Laihtuessani huomaan, miten iho ei palaudu samoin kuin nuorempana. Raskausarvet tulevat uudelleen näkyviin vaaleina läiskinä, olivatkin vain piilossa venyneen ihon muodossa. Sitä mukaa, kun paino tippuu, myös rinnat häviävät.

Joskus vastustin kiivaasti keinotekoisia täytteitä silikonien muodossa rintoihin. Entinen mieheni olisi maksanut minulle rintojen korjausleikkauksen, mutta kiivaan sanasodan jälkeen ja samoihin aikoihin löytyneen patin ansioista päätin luopua rinnoistani kokonaan, mikäli joutuisin leikkaukseen. Tuolloin olin vakaasti sitä mieltä, että ihmisen pitää tyytyä siihen, millainen luonnostaan on ja sitä luonnollisuutta ei pidä ronkkia millään muotoa. Tänään olen toista mieltä. Koska tänään ainakin minun oma luonnollisuus on jo suorastaan rumaa, ellei oksettavan näköistä. Ja se aiheuttaa suurta häpeää minulle itselleni. Ymmärrän, ettei miesystäväni halua olla kanssani petipuuhissa ulkomuotoni vuoksi, en ole kaunista katseltavaa.

Raskausarvista en pääse koskaan eroon, ne ovat aina iholla todistamassa. Kaikki muukin kulkee mukanani, todistaen vuosien vierimistä eteenpäin. Järjellä tiedän kaiken olevan luonnollista, mutta kuka tahtoo olla ruma tänä päivänä, kun se ulkomuoto ja näkö on loppujen lopuksi niin ratkaiseva tekijä monissa asioissa.

Yhtenä päivänä katselin erästä pariskuntaa ja en voinut olla miettimättä sitä, kuinka paljon kuukausittain katselemani nainen käyttääkään pitääkseen sen ulkonäön, jonka näin. Mietin, kuinka paljon kuukaudessa hänellä menee rahaa fitnes-harrastukseen, syömisiin, välineisiin, vaatteisiin ja ennenkaikkea ihon hoitoon. Meikit, kynnet, hiukset, ripset, huulet jne. Jokainen edellinen vaatii oman tekijänsä, ammattilaisen laittamaan jokainen yksityiskohta kuntoon ja kaikenmaailman huollot siihen päälle. Sitten mietin itseäni. Minulla ei mene centtiäkään kuukausikaupalla ulkonäkööni, tulen ulkonäöllisesti todella halvaksi. Jos joskus, pari kertaa vuodessa ostan halvan hiusvärin, se on siinä ja töihin on minun pakko peittää kasvoni värivirheet värivoiteella. Muutoin ulkönäköni ei maksa.

Olen köyhä, minulla ei ole varaa laittaa itseeni rahaa. Edes hammashoitoon ei varani riitä ja en hymyile, koska se on ruman näköistä, koska hampaani ovat myös vanhentuneet. Olen siirtynyt ikäänkuin syrjään, astunut takavasemmalle. Koen, että aikani on todellakin ohitse. Tämä tunne ei ole mukava tunne. Luopumista kaikesta siitä, mikä on tämän paivän normaalia naiselle. Nuorekkaalle naiselle iästä huolimatta.

Olen tahtomattani myös selibaatissa, sekään ei tunnu kivalta ja entisestään saa aikaan itseinhoa. Se tunne, kun vierellä on mies, joka ei ymmärrä, että minusta olisi mukava kokea olla nainen. Tai ehkä pikemminkin opetella olemaan nainen. Hyppasin tyttöydestä suoraan äidiksi. Se naisena oleminen jäi kokonaan välistä. Ja nyt en voi kokea sitäkään. Minun on vain hyväksyttävä se, että seuraavaksi minua odottaa mummoutuminen, vaikken kovin mielelläni haluaisi ihan vielä mummoutua seniiliksi höppänäksi.

Tämä on yllättävän kipeä aihe itselleni pohtia. Pohtia taas ihan yksin. Tänäänkin tarvitsisin ystävän, joka ehkä saisi minulle luotua toisenlaistakin näkemystä, kuin tämä omani pelkästään. Huokaan, suljen koneen ja menen maate. Aamulla on työpäivä ja on jaksettava siellä. Tänään menikin kaikki energia äitini luona, tänään, kun olin ajatellut siivota kodin ja levätä. Mutta, taas viimeaikoina mikään ei ole mennyt, niinkuin olin ajatellut tai niinkuin on pitänyt.

Iloitsemani taloudellinen säästö valui sormien välistä liian suureen yllätyslaskuun ja toinen mokoma on vielä edessä. Tämän siitä saa, kun luottaa ihmisiin sokeasti. Kun luottaa siihen, mitä luvataan ja toimitaan ohjeiden mukaisesti ja sitten yllättäen vedetään matto jalkojen alta. Onnekseni en ollut ehtinyt iloita lapsille mahdollisesta lomasta, joka nyt jää pois noiden laskujen vuoksi.

Koen tulleeni huiputetuksi, mutta en jaksa lähteä hakemaan oikeutta. Helpommalla pääsen maksaessani laskut ja asia on sitten sillä selvä. Tiedänpähän jatkossa, en mihin en ainakaan rahojani jatkossa edes vahingossa erehdy "sijoittamaan". Ja tiedänpähän sen, miten tässä maassa sitä oikeutta jaellaan mielivaltaisesti niille, jotka sitä eivät edes tarvitse ja otetaan niiltä, jotka ovat kaikkein heikoimmassa asemessa.

Ei pidä koskaan olla iloinen, ei saa koskaan iloita mistään asiasta. Sillä jos iloitset, se otetaan sinulta pois. se on taas todistettu monen asian kohdalla. Tuo yläkerran tyyppi taitaa itse olla jonkinsortin sadisti, ei itse kestä pienen ihmisen iloa ja onnea ja tuhoaa kaiken yhdellä sormien napsautuksella.

Pitääkin tarkoin jatkossa miettiä, kuka onkaan oikeasti se "hyvä" tyyppi ja kuka taasen uskottelee olevansa tuolla yläilmoissa?

Oma mieleni on ollut koetuksella koko kuukauden. Jo selvinneet asiat ovatkin heittäneet häränpyllyä, kaikki taas sellaista, johon en voi itse vaikuttaa millään lailla ja silti pitää kestää. Purra hammasta yhteen ja hymyillä. Vaikka ei olisi yhtään hymyn aihetta ja sitten itseni tuntien mieli alkaa vaipua synkkyyteen. Niistä pienistä, ikävistä pettymyksistä, joita en jaksa sitten enää yhtään. Kun koko elämäni on ollut yhtä pettymystä, lapsuudesta asti. Sitä vain miettii yhä usemmin, ettei tämä elämä ole minua varten, en jaksa koko aikaa olla kärsimässä. Mietin, kuinka olisi vaan helpompaa kuolla pois, kuin jaksaa kitua tätä elämää. Kaikki se positiivisuus oli vain jotakin huijausta, joka kesti sen hetken. Kuin satu tuhkimosta.

Joo, olen väsynyt. Fyysisesti. Yöunet ovat olleet vajaita ja sitten vielä raskasta fyysistä "työtä" raskaan työn päälle. Sekä sitten tietysti se ostoskeskuskäynti, joka aina saa minut masentuneeksi. Ymmärrän kyllä, mitä ihmiset tuijottavat. He tuijottavat köyhyyttä ja sekin saa oman mieleni masentuneeksi. Häpeää on taas raskas kantaa ja itsestäni en todellakaan pääse eroon ja ristiriitaa syventää vielä se, etten edes kykene tekemään itselleni mitään, en omalle ulkonäölleni. Köyhällä ei ole varaa moiseen, ei edes perusnaisellisuuteen tai edes uusiin vaatteisiin.

m%C3%B6rk%C3%B6.jpg