Ihanaa, hyvällä mielellä nukkumaan, vaikka työpäivä vähän varjostaakin omaa tunnelmaa.

Niin, myönnän sen ihan suoraan, että teen työtä vain saadakseni rahaa. Se on ainoa motiivini käydä töissä. Joskus aikoinani yritin edes vähän valehdella itselleni ja osin muillekin, että työssä itsessään olisi jotakin muutakin, mutta ei ole. Niin olen persiilleni saanut entisten työtovereiden taholta, ja muutoinkin, etten voi enää sanoa sitä samaa, mitä ennen.

Ennen tosiaan yritin perustella työssäkäymistä muunmuassa sosiaalisella puolella, eli näen ja tapaan muitakin ihmisiä työni puolesta. Yritin tosissani olla yksi työyhteisön jäsen, yksi alainen muiden joukossa. Yritin myös kasvaa ammatillisesti, oppia jatkuvasti uutta ja pysyä viimeismmän tiedon perässä mitä ammattiin tulee. Valehtelin itselleni ja muille, ettei raha ollut se minun motiivi tehdä työtäni, ei sitten ollenkaan.

Vai valehtelinko sittenkään? onko itselleen uskottelu valehtelua tai se, että olin ikäänkuin aivopesty ajattelemaan niin? Tänään kuitenkin tiedän, että työni on minulle se ainoa keino tienata, muu ei ole mahdollista. Tänään tiedän, mihin asemaan raha ja sen myötä elämä sijoittuu siinä arvoasteikolla, mitä tämä tässä yhteiskunnassa elämä vaatii. Ilman rahaa ei valitettavasti pysty elämään, se oli minunkin vain ymmärrettävä. Tänään olen hakemalla hakenut sen tasapainon, sen rahamäärän, mikä mahdollistaa jokseenkin normaalin elämän lapsilleni. En siis itseni takia olen töissä, vaan sen vuoksi, että minulla on lapset, joiden elämä valitettavasti vaatii rahaa.

Mikäli minulla ei olisi lapsia, tätä "ongelmaa" ei todennäköisesti edes olisi tällä tiedolla, mikä minulla nyt on. Mutta, uskoisin, että kaipaisin sitten niitä lapsia, tekisin todennäköisesti kaikkeni, jotta voisin saada mahdollisuuden olla äiti. Joten tämänkin suhteen olen elämältä saanut sen, minkä olen joskus toivonut. Kiitos siitä.

Olen pystynyt jokseenkin yhdistämään perheen, työn, ja sitten tämän oman polkuni, jota hieman vahingossakin lähdin kulkemaan tietoisesti. Kiitos siitäkin. Ja kiitos siitä, että nyt olen löytänyt ne omat rajani monien asioiden suhteen. Kuten työn, vapaa-ajan, perheen jne. suhteen.

Ennen eroa olin täysin loppuunpalanut perheenäitinä, muistan sen tunteen jokaisen äitiysloman lopulla, kun pääsin ns. töihin lepäämään edes kahdeksaksi tunniksi. Siltä se tuntui silloin. Ex kiusasi kotona minkä kerkesi, kotityöt olivat ovella vastassa oman palkkatyöni päätteeksi ja kodin hommista ja lapsista tuli toinen työpäivä palkkatyön jälkeen. Silloin toivoin vaatimattomasti ja salaa mielessäni saada kokea edes kerran elämässä miltä tuntuisi olla viikko erossa kaikista ja kaikesta.

Jännästi sitä elämä lähtee viemään, yksi asia johtaa toiseen ja niin edelleen. Sain viikon omaa aikaa, sain oikeastaan jokatoinen viikko omaa aikaa. Opiskelin uuden ammatin, kokeilin siipiäni sillä saralla, mutta kuten aina,olen vuosia edellä ajastani ja tuo ala alkaa vetämään vasta tulevaisuudessa, joten sitä odotellessa teen sitä minkä parhaiten taidan.

Tänään minusta tuntuu, että olen pääsemässä sosiaalisen tilanteiden pelostani pois, siitä mikä muodostui exän arvostelujen, vihan, haukkumisten ja kotiin eristämisen johdosta. Mistä tiedän, koen olevani jokseenkin vapautuneempi, ihan vähän vapautuneempi ihmisten ilmoilla.

Kävimme tänään lasten kanssa kaupungilla, minua ei häirinnyt toiset ihmiset ollenkaan, en kokenut olevani kiusaantunut, hallitsin hetken paniikinomaisen häivähdyksen, joka olisi pakottanut minut aiemmin lähes juosten poistumaan paikalta. Oikeastaan nautin olostani, nautin siitä, että olin juuri siellä missä olinkin. Monille pikkujuttu, minulle tämänpäiväinen kaupunkireissu oli saavutus. Kykenin unohtamaan itseni ja keskittymään muuhun ja nauttimaan elostani. Ihan huikeaa.

Vappu meni potiessa pientä krapulaa, niin harvinaista omalla kohdallani. Sanon aina, että kerran kymmeneen vuoteen ja viikonloppuna oli se minun kertani juhlia. Tapasin henkilökohtaisesti muutamia minulle menneisyydestä tärkeisiin ihmisiin, ja oli kuin ei olisi ollut vuosia välissä ollenkaan. Ainostaan lastemme kasvu ja aikuistuminen kertoivat vuosista välissä. Itselläni oli mukavaa, en olisi koskaan arvannut, että minullakin voisi olla viihtyisää ja saisin olla ihminen ihmisten joukossa. Se tunne oli kovin omituista ja samalla uutta minulle. 

Loma on jo oven takana, sitä odotan innolla vaikkei suunnitelmia olekaan, ikkunan pesua kummempaa ja kodin perusteellista puunausta odotellen.

Jokin on muuttunut itsessäni todellakin. Koen edelleen omituista tunnetta, iloa joka on siis minulle kovin vierasta. Koen olevani jotenkin enemmän ja aidosti läsnä tässä hetkessä, koen onnea elämästä. En voi uskoa, että kirjoitan näin, koskaan aiemmin en ole saattanut noin sanoa.

Huomaan ajattelevani, että olen mikä olen, ja se riittää. Kun se riittää minulle, on sen riitettävä muillekin. Vaikka, en todellakaan tiedä millainen olen, mutta silläkään ei ole enää merkitystä. Ihan hassua, ihan outoa ja samalla jokseenkin jännittävää, koska jokainen päivä on viimeaikoina tuonut tullessaan myös jotakin hyvää ja positiivista.

Kaikki se, mitä tammikuussa tosiaan toivoin, on alkanut konkretisoitua nyt käytännössä. Työ ja vapaa-aika alkavat olla tasapainossa ja tiedän mitä jaksan, mitä en. Vapaa aikaan on tullut jotakin uutta, jotakin pientä, joka monin paikoin pakottaa minut sosiaalistumaan aiempaa enemmän. Olen kyennyt "sysäämään" työn kohtuuttoman arvostuksen sille kuuluvalle paikalle, kuten myös työn tekemiseen liittyvät lieveilmiöt ihmissuhteineen ja kaikkineen. Olen oppinut tosiaan niitä omia rajojani, asettamaan niitä ja pitämään niistä myös kiinni.

Olen ihan vähän oppinut myös itsen kunnioituksesta, itsen arvostuksesta, joka on ollut kohdallani miinus sadan luokkaa ja sehän on näkynyt ulospäin.

Viime viikko on ollut itselleni nopeaa kasvun aikaa, ehkäpä pieni siemen on alkanut itämään minussa? Saa nähdä, mutta olen iloinen käydessäni nukkumaan ja huomatessani tänäänkin, että voin hyvin. Kun voin tunnistella ja tunnustella tuota tunnetta, jolle en osaa nimeä antaa, vielä.

Ja työ, sekin hoituu hyvin. En ole siitä ollenkaan huolissani. Vaikka oma ajatus onkin, etten millään jaksaisi. Onhan se jaksettava, siihen asti kunnes voin sanoa heipat tietäessäni saavani elantoni jotenkin muuten. Mutta, minun ei tarvitse enää pingottaa, riittää kun teen oman osuuteni mahdollisimman hyvin ja voin luottaa siihen, että myös muut tekevät saman.