Jännä fiilis, tuo lamaantuminen. Se tulee näköjään edelleenkin, tietyssä tilanteessa tietyn ihmisen mukana.

Voi miten inhoankaan sitä voimattomuuden kokemusta, sitä peiteltyä pelkoa. Tilanteet, joissa tämä saa alkunsa, ovat muutoinkin ilkeitä, koen jotenkin epäreiluutta. Ja kuitenkin, tiedän järjellä, että kaikki on juuri niin reilua, kuin lait ja asetukset antavat myöden.

Kuitenkin, se tunne tulee halusin tai en. Kun oikein tunnen, miten menen jonkinlaiseen selviytymistilaan, kun ei ole mahdollista taistella, kun on vain pakko sietää, pakko kestää, pakko alistua ja sen jälkeinen vitutus, jonkinlainen viha olematta vihaa.

Kun kaikki on ikäänkuin riisuttu, pakotettu riisumaan vapaa-ehtoisesti tietäen kuitenkin, ettei se ole vapaa-ehtoista, uhka leijuu ilmoilla, kuin savuna ilmassa. Kun et voi tehdä mitään, et yhtään mitään ja sitä sitten mietin, suutun, ahdistun, koen ristiriitaa. Puren hammasta yhteen, hillitsen itseni.

Se ääni päässä, joka sanoo minulle, etten jaksa, en kestä. Olen mitätön, hyödytön, täysin paska ihmiseksi, se, kun minusta ei ole mihinkään, minusta ei tule koskaan mitään. Minun ei kuuluisi olla olemassa, olen täysi nolla. Tunnen kaiken edellisen nahoissani, nuo äänet kietovat minut, niitä olen kuunnellut vuosia päivästä toiseen ja sisäistänyt ne hyvin. Ja aina ne tulevat esiin tuoden mukanaan sen,  etten jaksa.

Ihminen, joka sai minut uskomaan kaiken tuon edellisen, onnistuu tänäpäivänäkin pelkällä olemassa-olollaan saamaan minut pois raiteiltani.

Usko itseeni häviää yhdessä sekunnissa. Kaikki muu unohtuu ja tilalle astuu kynnysmattominä, se jonka päältä on käveltävä, johon on syljettävä oma paha olo ja kaikki saasta. Syyllisyys jo pelkästä omasta olemassa-olosta, siitä että edes hengitän samaa ilmaa.

Tuo ihminen onnistui pirstomaan minuuteni niin hyvin, etten näköjään koskaan toivu siitä. Tuo ihminen onnistui tekemään minusta sätkynuken, joka näköjään edelleen sätkii, jokin lanka on vielä katkomatta. En vain ymmärrä mikä?

Tiedän onneksi tämän menevän ohi, mutta raskasta tämä on silti. Kun joudun katumaan sitä sisimmässäni, että jäin henkiin. Kun juuri nyt ei tunnu ollenkaan siltä, että kannatti pyristellä irti, kun elämä olisi päättynyt jo aiemmin.

Eilen vitsailin sillä, että kun aikani oli aikoinaan, minun huonolla tuurillani viikatemies vain nauroi ja tuumasi, että jääpä vielä henkiin, ihan kiusallaan ei korjannut minua pois, vaan päätti jättää minut elämään. Se on sitä minun tuuriani.

Olen ollut valmis kuolemaan jo niin kauan. Aina en odota kuolemaa, vain kun minusta alkaa tuntua siltä, ettei elämälläni ole mitään tarkoitusta, kun koen elämältäni putoavan pohjan pois. Kun koen, että minut nöyryytetään ja alistetaan aina uudelleen. Juuri silloin, kun koen, etten ole mitään, en yhtään mitään tai olen likasanko.

Kun toinen pelaa omaa peliään, omilla säännöillään ja taivuttaa muutkin näihin sääntöihin. Pelin säännöt muuttuvat alati, aina sen mukaan, miten tuo toinen hyötyy itse eniten, muista viis.

Ja aina oma häviö on varma. Aina tulee noyryytys, sapiskaa ja kylmää vettä niskaan. Se ei ole reilua.

Ja mitä minä teen? Alistun, otan kiltisti vastaan kaiken, leikin tyhmää ja ymmärtämätöntä, koska niin pääsee helpoimmalla. En aiheuta uhkaa millään tasolla.

Ja kuitenkin sisimpäni huutaa, että kaikki menee ihan väärin. Ja minä yritän selittää, että mitä sitten? En jaksa välittää tai olla onnellinen olemassaolostani. Mitä järkeä, kun kaikki on kuitenkin ihan persiistä, kun missään ei ole loppujen lopuksi mitään iloa, vain yhtä selviytymistä jokaikinen päivä.

En halua pelkästään selviytyä, en halua en! Haluan elää, ja todellisuus on sitten toinen. Kun en voi elää, en niin kuin toivoisin, en niinkuin olisin halunnut.

Katkeruus myrkyttää mieltäni, olen siitäkin vihainen. En saa olla katkera. se on väärin. Minun pitää tyytyä osaani ja olla tyytyväinen siitä, että minulla katto pään päällä, lämmin koti jne. En saa haikailla omien toiveiden perään. Se on itsekästä ja itsekkyys on väärää.

Onneksi tänään ymmärrän, mistä nämä takaumat tulevat, tiedän niiden tulevan ja menevän. Kuitenkin, niitä on raskas kestää, koska loppupeleissä viimeinen ajatus, johtopäätös on aina sama: Kuolema. Minun pitäisi olla kuollut, tai kuolla viimeistään heti, juuri sillä sekunnilla.

En pelkää enää näitä aatoksiani, ne eivät enää varsinaisesti edes ahdista. Illalla jo mietin, että olenpa todella itsekäs miettiessäni omaa kuolemaani. Tiedän, että lapseni jäisivät kaipaamaan, he eivät koskaan kykenisi ymmärtämään. Tiedän myös miesystäväni jäisi kaipaamaan. Täytänhän hänen elämänsä tyhjän kolon. Kodin kokoisen kolon, ei minusta itsestäni vissiin ole niin väliä, mutta jokin tyhjiö hänen elämässään täyttyy minun avulla.

Seuraavaksi vuoroon tuleekin sitten suunnaton suru. Suru menetyksistä ihmissuhteissa, suru kulissien päättymisestä. suru siitä, etten ollutkaan tarpeeksi hyvä edes kynnysmattona. Meneehän sekin joskus likaiseksi, kun tarpeeksi yli kävellään. Suri kokonaisen elämän päättymisestä, suru unelmien tuhoutumisesta.

Suru kaikesta siitä, mitä olisi voinut olla? Suru siitä, että olen hengissä, suru siitä, että olen rikottu ihminen ilman tulevaisuutta. Suru siitä totuudesta, minkä tänään tiedän.

Surun mukana tulee ahdistus, suunnaton möykky rintaa puristamaan. Ahdistus siitä tietoisuudesta, ettei mikään ole muuttunut, kaikki jatkuu edelleenkin samoin.

Kaiken kukkuraksi tiedän, että kaikki on valhetta. Epämääräistä uskottelua itselle, totuus on toinen. Ja kuitenkin haluan uskoa siihen kynnysmattoon, siihen mikä olin, ja siihet, että minua edelleen pidetään sellaisena.

Kaikki kärsivät vuokseni, sen vuoksi olen ehkäpä tiedostamattani alkanut aikoinani karsia ihmisiä luotani pois. Moni on varmaan hävinnyt luotani aiheuttaessani kärsimystä heille.

Suru kokemuksesta, ettei minulla ole edes oikeutta olla surullinen, en saa olla vihainen, en katkera.

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Se totuus, mikä on hahmottunut edellisten vuosien aikana, on julma. Koen julmuudeksi sen, että minulta on pimitetty niin paljon, minulle on valehdeltu päin naamaa, minulta on kyselty elämästäni. Olen ollut totuuden jäljillä, aavistamatta kuitenkaan, kuinka valheessa elin aikoinaan. Minulle vihjailtiin, naurettiin seläntakana minun sinisilmäisyyttäni, minun lammasmaista hyväuskoisuutta.

Enkö muka saa olla vihainen?

Tänään tiedän monien niiden ihmisten, joita ystäviksikin luulin olevan vain susia lampaiden joukossa. Minä tyhmä en silloin osannut edes epäillä mitään. Miksi olisinkaan, olinhan luottavainen.

Toisaalta säälin niitä ihmisiä, heillä ei pokka riittänyt totuuden sanomiseen, ei koska olivat lojaaleja toisaalle. Minä olin oman elämäni keskiössä vain tietolähde. Olin se petetty puoliso, tietämättäni sitä. Kaikki muut tiesivät.

Tänään tiedän ja sillä ei ole enää merkitystä. Tuolloin tietämättömyyteni suojasi minua ja oikeastaan hyvä niin. Nyt on vain hieman vaikeaa karistaa pois totuuteen liittyviä ajatuksia, tunteita.

Oman elämän rakentaminen tyhjästä on ollut vaikeaa, jokapäiväinen selviytyminen on ollut joksenkin yhtä taistelua oman itseni kanssa. Ja mitä elämäni on nyt?

Kannan mukanani tietoisuutta menneisuudestäni. Kannan mukanani jonkinlaista häpeää omasta hyväuskoisuudestani. Tiedän, etten voinut silloin tietää, en edes aavistaa. Silti minusta tuntuu epämääräisen inhottavalta ajatus siitä, että toiset naiset ovat rikkoneet sen, mitä itse pidin pyhänä ja koskemattomana. Avioliitto, parisuhde.

Kaikki edellinen on ollutta ja mennyttä, olen opetellut elämään uudelleen, edelleen yritän rakentaa omaa elämääni. Kuljen askel kerrallaan miettimättä, koska miettiminen tuo mukanaan aina häpeän, häpeän omasta vanhasta elämästä. Siitä, miten yritin kaikkeni omalta osaltani ja ihan turhaan.

Tänään olen selviytynyt tähän asti, kivikkoista polkua. Ja en enää jaksaisi selvityä. Mietin, miltähän mahtaisi maistua elämä, ilman jokapäiväistä selviytymistä? Juuri nyt kaikki on periaatteessa hyvin, paremmin kuin hyvin. Vain luottamukseni ihmisiin ja ihmisyyteen on kadonnut, ehkä lopullisesti.

Tänään tiedän ihmisten olevan kieroja ja julmia toinen toisilleen. Tänään tiedän ihmisten kykenevän valehteluun. Tiedän ihmisten olevan itsekkäitä.

Olen miettinyt, osaisinko minä olla samanlainen ja pelata omaan pussiini yhtä itsekkästi kuin olen nähnyt ja kokenut toistenkin tekevän? Pitäisikö minun alkaa opettelemaan toimimaan yhtä kierosti, asettaen jonkin tavoitteen ja muita ihmisiä hyväksikäyttäen myös saada mitä haluan? Niin nämä menneisyyteni ihmiset ovat toimineet, miksi en itsekin opettelisi? 

Ottaisin sen, minkä haluaisin toisilta ja toisten ihmisten kautta? Niin tämä maailma toimii, on toiminut ilmeisesti aina. Hyvyys onkin vain kovin ulkokultainen käsite, jotakin mikä palvelee ihmisten omia tarkoitusperiä sekin.

Olen omaa peliäni pelannut reilusti, aina. Olen noudattanut sääntöjä, kunnioittanut muita. Ja aina olen hävinnyt. Olen jäänyt toisten jalkoihin muiden rynnistäessä yli, toimien röyhkeästi.

Pitääkö minun unohtaa säännöt ja alkaa toimimaan niinkuin muutkin? Välittämästä muista ihmisistä, välittämättä siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Opetellen olemaan itsekäs, oman edun tavoittelija?

Toisaalta tiedän, ettei minusta olisi siihen. Mutta kaipa omantunnon voi jotenkin hiljentää? Olen kokenut omakohtaisesti sen, ettei hyvällä saa kuin paskaa käteen, aina jäät nuolemaan näppejäsi. Oikeus ei voita koskaan, vain se ratkaisee, kuinka kierosti ja salakavalasti osaat peliä pelata.

Olisiko minusta siihen? Kestäisinkö sen tulematta hulluksi?