Miten elämäni jatkuu taas tästä eteenpäin?

Asioilla on tapansa järjestyä, sen jo tiedänkin. Tiedän myös, ettei mitään kamalaa ole tapahtunut, ei mitään mitä en tietäisi jo itsekin. Ilmeisesti haen nyt uutta tapaa suhtautua ihmisiin, asioihin ja elämään yleensä.

Kun en taistele vastaan tuntemuksiani, ne häviävät yhtä nopeasti kuin tulivatkin. Jäljelle jää vain tietoisuus asioiden olemassa-olosta. Siitä, että tietyt asiat vain ovat tapahtuneet, en olisi voinut itse tehdä mitään.

Pystynkö työntämään totuuden pois tietoisuudestani? Pystynkö elämään kaiken sen tiedon kanssa, joka varjosti elämääni jo ennen eroa, vuosia ja taas vuosia? Pakkohan se on, se on mennyttä nyt. Niillä asioilla ei pitäisi olla merkitystä tähän hetkeen, ei tähän päivään.

Miksi sitten palaan ajoittain märehtimään mennyttä? Miksi joskus huomaan miettiväni, mitä jos- leikkiä? Kun tiedän, ettei miettiminen muuta mitään. Olen rakentanut ihan omaa elämääni, omannäköistä, ihan yksin ja yhdessä lasten kanssa.

Tänään tiedän, ettei ihmisiin ole luottaminen. Vain itseesi voi luottaa, ei kehenkään muuhun. Pitää olla varuillaan muiden kanssa, oma kokemus on opettanut, että paska valuu sormien välistä kiitoksena luottamisesta.

Suren toki sitä, että olen menettänyt ihmissuhteeni, vain sen vuoksi, että ihmiset ovat paljastuneet, näyttäneet sen todellisen motiivin olla kanssani yhteyksissä. Ja minä hölmö kuvittelin jokaisen olevan ystävä.

Ihmisten väliset verkostot ovat kovin kiintoisia, tällä pienellä paikkakunnalla kaikki tuntevat kaikki, jos ei muuten, niin ainakin jonkun tutun kautta.

Elämä itsessään huolehtii asioiden oikeudenmukaisuudesta, minun ei tarvitse sitä tehdä. Toivoisin voivani kuulla joitakin tarinoita niistä särkyneistä unelmista, toiveista joiden esteenä minä ja lapseni olemme olleet. Toivoisin voivani kuulla niitä yksittäisiä koston motiiveja, joiden kohteena olen tietämättäni ollut.

Toivoisin myös, että kaikki ne ihmiset saisivat osaltaan tietää sen, millaisen helvetin läpi minä ja lapseni olemme joutuneet kulkemaan. He voisivat maistaa edes pienen palasen sitä savunmakuista kitkerää eloa, jota elimme. Lapseni ovat syyttömiä ja kuitenkin he ovat joutuneet kaiken kokemaan omissa nahoissaan, itsestäni puhumattakaan.

Olen törmännyt vihaisiin, kateudesta vihreisiin ja kostonhimoisiin ihmisiin. Onko nämä ihmiset nyt onnellisia elämässään, kun ovat saaneet toimia, kuten ovat toimineet?

Mutta, miten taas eteenpäin? Tosiasiat alkavat olla tiedossa, yksityiskohtiin ei ole edes tarvetta. En halua tietää, ei kuulu minulle, enää. Ei ole merkitystä, ei väliä.

Minulla on oma historiani, itse tiedän oman elämäni ja sen vaiheet. Toiset ovat tienneet sen mitä ovat omin silmin nähneet ja mitä olen itse kertonut elämästäni. Kyllähän se on saattanut aiheuttaa hieman hämmennystä ja ihmetystä, varsinkin jos ovat luulleet jotakin muuta tai heille on uskoteltu muuta. Mutta, se on mennyttä.

Minä elin omaa elämääni, syytön olen ollut exmiehen tekemisiin, valheisiin. Tänään tuo mies todennäköisesti jatkaa samaa kuin teki jo avioliittomme aikana, naisten iskemistä, jännityksen hakemista ja uuden ihastuksen tuomaa suloa. Se on myös hänen asiansa ja se ei ole minun elämääni.

Joten, miksi en nyt pääse eteenpäin ajatusteni kanssa? Olen nyt jämähtänyt tähän, pyöritän samaa uudelleen ja uudelleen? Mikä on jäänyt huomaamatta?

Sekö, etten tiedä mitä pitäisi sanoa kaikille niille ihmisille, jotka olivat elämässäni jossakin roolissa ja jotka tiesivät totuuden mieheni elämästä minua paremmin? Vai sekö minua nyt jumiuttaa, koska en tiedä todellakaan sitä, miten minun pitää suhtautua niihin tuttuihin, jotka olivat suhteessa miehen kanssa?

On jokseenkin ilkeää, kun tiedän jo monta vanhaa minullekin tuttua ja suoranaisesti entistä ystävää, joilla oli suhde lasteni isän kanssa, ollen osaltaan rikkomassa liittoa.

On myös kovin ilkeä tunne, kun tietää, että kaikki muut ovat tienneet, minä en. Ja kukaan ei ole kertonut minulle. Kukaan ei uskaltanut kertoa.

Jos jonkun naisen on ollut tarkoitus kostaa minulle jotakin pelehtimällä lasten isän kanssa, se yritys epäonnistui. Ainoat kärsijät ovat olleet viattomat lapset.

Itse voin menetykset kääntää voitoksi, sain täysin uuden ja puhtaan elämän, jolta ponnistaa. Sain uuden mahdollisuuden aloittaa koko elämä alusta. Kaikki eivät sitä välttämättä saa, vaan kirvistelevät painien itsensä kanssa. Mutta, lapseni ovat jatkaneet elämäänsä jakautuen kahteen maailmaan. Tosin, ovat lapsetkin saaneet kaksi paremmin voivaa vanhempaa, tasapainoisen elämän, jossa molemmat vanhemmat ovat läsnä pitäen lapsia tärkeimpänä asiana elämässään.

Mietin, millaista näiden entisten tuttujen elämä on nyt? Ne, jotka jahtasivat exmiestäni, jäivät rannalle nekin ruikuttamaan, moniko oli täysin varma itsestään miehen suhteen, moniko hankkiutui raskaaksi kuvitellen miehen jäävän sillä tavoin elämäänsä? Kuinka moni yllättyi kuullessaan miehen olevankin naimisissa, yhä edelleen, vaikka mies olikin valehdellut muuta?

Tässä taannoin eräs vanha tuttu ilmestyi elämään, häntä kovin kiinnosti eroni vuosiluvut, milloin on mitäkin tapahtunut, kuin varmistaakseen juorujen ym. kuulopuheiden todellisuutta. Tuo ihminen oli menneisyydessä yksi linkki exän salaiseen elämään, jossa minulla tai lapsilla ei ollut sijaa. Koskahan tuo ihminen on tajunnut, että hänellä on kaksi ystävää, jotka puhuvat molemmat hänelle samasta miehestä? Kuinka hämmentynyt tuo ihminen on ollutkaan saatuaan tietää?

Entäpä pienellä paikkakunnalla sitten kaikki muut ihmiset? Minut on leimattu valehtelijaksi, koska kukaan ei ole voinut uskoa korviaan, vaikka olen vain elänyt omaa elämääni ja ollut siihen aikaan vieläpä varsin tyytyväinen. Ex on elänyt jonkinlaista kaksoiselämää, ihan omaa sellaista joidenkin toisten ihmisten kanssa.

Minä elin omaa elämääni, luotin ja uskoin exään. En koskaan osannut edes epäillä ja jos joskus asia kävikin mielessä, mies keksi jotakin, jotta saisin muuta ajateltavaa ja unohtaisin moiset epäilyt. Naisia kuitenkin riitti, jokaiselle sormelle, kuten exällä oli tapansa sanoa uhkaillessaan minua kaikenmaailman mielikuvilla.

Mutta, mennyt on mennyttä. Ihmisten mielissä mielikuvat elävät, häviävät. Koko hieno paletti on poissa. Jokainen osapuoli on jatkanut elämäänsä, miten on parhaiten osannut. Lapset kasvavat ja aikuistuvat. Peli on ohi, johon en itse ehtinyt mukaan ollenkaan. Päättyi ennenkuin ehdin itse tajuta, mistä on kyse.

Sillä ei ole merkitystä, ei enää. Mietinkin sitä, miten ihmeessä kykenen suhtautumaan näihin ihmisiin oikealla tavalla, kun mieli tekisi sanoa, että minä tiedän totuuden. Ja en sano kuitenkaan. Vihjailen, kuten hekin aikoinaan minulle. Kerron olevani juuri nyt onnellinen, kaikesta elämän tuomasta paskasta huolimatta. Hymyilen ja jään seuraamaan toisen leuan asentoa, kun loksahtaa suu auki ja hampaita purren kirskahtaa kiinni ja toinen poistuu sanaakaan sanomatta paikalta, nopeasti. Näin on jo muutaman kerran käynytkin, tilanne oli outo minulle. Ihmiset paljastavat itse itsensä, kun siihen antaa mahdollisuuden ja tietää, mistä naruista vedellä?

Mutta, edelleen elämäni jatkuu, samoin kuin eilen, samoin kuin viime viikolla, viime vuonna. Menneellä ei ole merkitystä. Vain sillä on merkitys, etten ole vielä luovuttanut etsimistä, elämäni tarkoituksen pohtimista. Kärsimistä en jaksa enää, en myöskään jatkuvaa epäonnea tai muutakaan negatiivista.

On jo vihdoin minun aika kaikkeen positiivisen. Ilman ketään kateellista ja ilkeää ihmistä perässäni lytäten ja arvostellen seläntakana minua tai elämääni. Sen vuoksi ja juuri tuosta syystä olen yksin, ilman ystävää.

En tarvitse muita ihmisiä pönkittämään omaa itseäni. En tarvitse muita heidän ongelmineen ja murheineen, vielä vähemmän iloineen. Kokemus on osoittanut minulle, ettei todellisia ystäviä ole olemassa. On vain perässä hiihtäjiä, oman egon pönkittäjiä, matkijoita, juoruämmiä, jotka eivät osaa elää omaa elämäänsä ollenkaan.

piirrosaurinko.jpg