Eilen alkoi vihani nousta, yksi pikkuinen sattuma laukaisi tuon tunteen. Viha itseäni kohtaan. Viha muita asioita kohtaan, kuten omaa yksinäisyyttäni. Viha omaa elämääni kohtaan.

Voi että, miten puhdas tuo tunne on. Se kuluttaa, väsyttää ja tuntuu kuin olisin sairastumassa. Yöllä heräilin, jos edes nukahdin kunnolla. Tänään juuri ja juuri jaksan pysyä pystyssä, saada ruuan lapsille. Huomasin, ettei ruoka maistu, kiitos eilisen sattuman.

Tuo eilinen ajoi minut takaisin kuoreeni, pakenin omaan kuplaani, omaan maailmaani. Pieni tapahtuma, joka kuitenkin avasi minussa jotain, jonkin. JOka nyt tihkuu ulos, vähän kerrallaan.

Juuri nyt tarpeeni olla yksin on suurimmillaan. Minusta ei ole iloa kenellekään ja samaan aikaan kaipaan olkapäätä, ihmistä joka sanoo, että kaikki on hyvin.

Koin suuren epäonnistumisen, jälleen. Sinänsä ei mitään uutta ja on pelkästään ollut hyvää tuuria, ettei vastaavaa ole jo aiemmin tapahtunut. Olenhan syntynyt epäonnisten tähtien alla.

Ja kuitenkin tiedän, että kaikella on jokin tarkoituksensa. Niin oli myös tuolla eilisellä tapahtumalla. Tänään tiedän, että siihen sisältyy paljon enemmän, kuin vain tuo yksi sattuma. Jotenkin uskon, että sillä on oma laajempi merkityksensä, koska mitään ei tapahdu kuitenkaan "sattumalta". Jotenkin näen, että jokin kauaskantoinen tapahtumasarja sai eilistä alkunsa, vaikkei omassa elämässäni, niin jonkun toisen kuitenkin.

Sitä ihmettelen, että miksi sitten tämä oma vihani, joksi nyt luulen omaa tunnetilaani. Niin luulen, en ole sittenkään ihan varma siitä, mikä tämä tunne on?

Ajatuksissa on kuitenkin joka käänteessä se, kuinka paljon vihaan omaa elämääni. Tätä, että olen aina vaan tässä. Tätä, että yritän olla onnellinen arjesta, elämän pienistä asioista.

Vihaan itseäni, koska en aina jaksa. Vihaan itsessäni tätä väsymistä, joka on sitten niin raivostuttavaa. Vihaan sitä, että olen yksin tämänkin asian kanssa. Tiedän, että kun väsy iskee, en voi sille mitään, kukaan ei voi sille mitään. Mutta se, etten sitten jaksa tehdä niitä kotiaskareita alta pois, on raivostuttavaa.

Kun on ajatus juhlasta, ajatus pääsiäisestä ja olen kuitenkin tottunut siihen, että koti on juhlakunnossa, ei tarvitse tehdä kuin viettää aikaa lasten kanssa ja syödä vähän paremmin. Niin nyt, pääsiäinen ensinnäkin pääsi yllättämään, eilisen tapahtuman vuoksi meni omat pasmat aivan sekaisin, koko kotipaletti hajosi ikäänkuin käsiin. Kaikki hommat jäi tekemättä ja tänään olen koko aamun katsellut kotiani ja voivotellut, kun harmikseni tänään pitää siivota, pitää pestä pyykkiä, pitää laittaa ruokaa, pitää sitä ja tätä ja kun en vaan jaksaisi sitten millään.

Kun itsekin tahtoisin olla ja pitää vapaapäivää. Vapaapäivää myös kotitöistä. Mutta, vihaan itseäni, koska en kestä sotkuista kotia, en pesemättömiä pyykkejä viikon varrelta.

Vihaan sitä, etten voi tehdä mitään ns. ylimääräistä ennenkuin kotityöt on tehty. Olin suunnitellut leipovani lasten kanssa, heidän toiveestaan jotakin ja nyt se leipominen on poissuljettu, siihen asti kunnes koti on kiillotettu. Ja siihen en tiedä tällä väsyn määrällä, kuinka kauan tuohon viikkosiivoukseen menee aikaa? Tämä päivä, vaiko viellä huominenkin? Sitten olenkin taas liian väsynyt leipomaan. Vihaan niin paljon itseäni, kun en jaksa normaalisti tehdä asioita.

Kun edes joskus toivoisin saavani apua, mutten sitä saa. Vihaan olla tämän kehon vanki, joka ei jaksa. Mielessäni mietin usein, kuinka olisi kivaa tehdä sitä tai tätä, mutta omat voimat kropassa eivät riitä. Ja vihaan sitä, etten edes voi kysyä keneltään apua, ei ole ketään keltä kysyä.

Oma kuolemani olisi helpotus ja mikä parasta. Kukaan ei jäisi kaipaamaan. Ei kukaan. Vain lapseni, mutta heillekin olen enemmän hyödyke, ainakin minusta siltä kovin usein tuntuu.

Miesystävä ei taaskaan piittaa yhteisestä ajasta. Nyt kun minulla on vapaapäivä, hän menee tänäänkin, pyhällä mieluummin työmaalleen kuin on kanssamme. Sitäkin vihaan.

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Pääsiäisenä oli hyvä vihata omaa itseä ja omaa elämää.

Yritän vihata vähän vielä lisää, se antaa jotenkin sisäisesti uutta puhtia omaan eloon. Ja luo omalla tavallaan tavoitteita niistä asioista, joihin voisi saada parannusta aikaan.

Vihaan tätä kotiani tai näitä seiniä jonka sisällä jatkuvasti olen. Vihaan sitä, että olen aina vaan kotona, vihaan kun en jaksa fyysisesti mitään ylimääräistä. Vihaan siis tätä ruumistani, joka on pilalla.

Vihaan tätä armotonta arkeani, vihaan yksinäisyyttäni. Vihaan sitä, että olen niin epäsosiaalinen ihminen, pelkään muita ja heidän reaktioitaan, heidän sanomisiaan ja tekemisiään ja tekemättä jättämisiä.

Vihaan sitä, että jatkuvasti, minusta itsestäni riippumattomista syistä joudun lepäämään, huilaamaan potien milloin mitäkin. Vihaan päänsärkyjäni, vihaan jännittynyttä kehoani, jota uni ei piristä, vihaan kipuja, joita sietämään milloin missäkin kehon osassa. Ne vain tulevat ja menevät. Ilmoittamatta etukäteen ja poistuvat kun poistuvat.

Vihaan sitä ajatusta, että tahtoisin tehdä sitä ja tätä ja kun en vain pysty, aina eteen tulee jotkin tai jokin joka sitten saa unohtamaan aikomani, suunnittelemani. Vihaan edes ajatella enää mitä tahtoisin, jos voisin. Kun en kuitenkaan...

Vihaan kehoani, sitä kun se sanoo sopimuksen irti, ilmoittaa väsyvänsä jo niin pienistä asioista ja toipumiseen menee monta päivää.

Vihaan kaikkea ylimääräistä, koska en vain ehdi, en jaksa yksin kaikkea. Ja koskaan en saa apua mistään. Sitä on se minun yksinäisyys. En voi edes keskustella kenenkään kanssa, en sitten iloista, en suruista. Vihaan kantaa kaikkea yksin.

Vihaan tehdä kaikki yksin.