Tänään sain herätä ja ymmärtää uudelleen voivani hyvin. Tunne on ihan uskomaton. Se, kun oikeasti ymmärrän voivani sisäisesti hyvin! En olisi koskaan uskonut kokevani tätä.

Ei ahdistusta, ei minkäänlaista pelkoa, ei huolta. Ihan käsittämätöntä. Siis tätäkö on on oikeasti voida hyvin?

Vihdoinkin elämä on plussan puolella, monien asioiden suhteen. Aiemmin koin saavani olla kiitollinen, nyt oikeasti olen kiitollinen monista pienistä ja isommistakin jutuista. Jokin pala on loksahtanut sisälläni kohdilleen.

Eilinen meni maistellessa tätä uutta tunnetta, tämä päivä myös ihmetellessä uudenlaista oloa.

Mietin, kuinka muutama päivä sitten olin täysin valmis vajoamaan omiin synkkyyksiini, niihin tuttuihin ja turvallisiin tunteisiin jotka sopivasti turruttivat minut pimeyteen ja sitä ei tullutkaan, ei vaikka luvan annoinkin. Se meni ohi ennenkuin ehti alkaakaan.

Viha jota tunsin, puhdisti jollain käsittämättömällä tavalla, suru jota olen kantanut aina mukanani, on poissa. Ja tyhjä en ole kuitenkaan, tunnen jotakin uutta, minulle tuntematonta rauhaa, sisäistä tyytyväisyyttä.

Apua, jos tämä tunne on jo näin hyvä, mitä on sitten ilo, onni, rakkaus? En kestä, siis positiivisesti ilmaistuna.

Mutustelin eilen tuota ajatusta, tunnetta voida hyvin. Hymy nousee ihan väkisinkin huulille, koen jonkinlaista vapautumista ikäänkuin jostain kahleista, joihin olen ollut sidottuna. Olo on jokseenkin kevyt, mieli janoaa kesää, aurinkoa. Kaikki se on niin uutta ja ennenkokematonta minulle.

Ja nyt tiedän tämän olevan jokseenkin pysyvää, en tiedä miksi tai miten, mutta tämä on tullut jäädäkseen. Ennen olisin lisännyt edelliseen lauseeseen myös toiveeni asian jatkumisesta, mutta nyt koen, ettei tarvitse. Tämä on nyt jokseenkin pysyvää, jokseenkin totta, vaikka onkin hyvää.

Tämä olo ei ole riippuvainen toisista ihmisistä, ei ulkoisista jutuista. Tämä olo tulee jostain sisältä, minusta itsestäni.

Hyvä olo. Sisäinen rauha, tasapaino. Kaikkea sitä, mikä on ollut outoa ja vierasta sanahelinää korvilleni, joille olen vain tuhahtanut, ihmetellyt mitä ne viimekädessä tarkoittavat .Nyt tiedän ja olen kiitollinen tästä.

Olen monesti ennen joutunut tukahduttamaan itseäni, muiden ja itseni vuoksi. Olen omalla tavallani pelännyt omaa itseäni, sitä mitä ajattelen, tunnen. Kaikki se negatiivisuus on ollut itsellenikin kauhistuttavaa ja olen yrittänyt piilotella sitä puolta itsessäni. Olen hallinnut sitä, olen yrittänyt pitää sen kaiken pahan olon jokseenkin kurissa ja kyllästyin jopa siihen ja annoin luvan kaiken olemassaololle, annoin kaikelle luvan tulla ja mitä sitten kävikään? Hävisi, tuosta noin vaan, vaikka valmistauduin taisteluun, viimeiseen kohtaamiseen itseni kanssa. Ja sitä ei tullutkaan. Tulikin rauha.

Aamuisella ensimmäinen ajatukseni oli huomata oma olo, se että muistin tunnustella omaa oloani ja mikä ilo olikaan huomata, että yönkin jälkeen voin hyvin. Mikään ei ollut muuttunut ja jo se sai minut hereille, sain voimaa nousta ylös ja aloittaa uuden päivän. Vain sen vuoksi, että minulla on yksi päivä, tämä päivä aikaa kokea hyvää oloa.

Tosiaan, huomisesta ei voi tietää, mennyttä ei saa takaisin, joten miksi ei voisi nauttia tästä käsillä olevasta hetkesta? Se kun on se ainut hetki. Muistan reilun kymmenen vuoden päähän, kun tuo lause iski tajuntaani,se pysäytti, kuten pysäytti moni muukin silloinen asia elämässä.

Ymmärsin tuolloin, että pohdin mennyttä liikaa ja murehdin tulevaa vieläkin pahemmin, en osannut elää käsillä olevassa hetkessä ollenkaan. Tässä hetkessä eläminen pitää oikeasti opetella, tiedostaa jutun juuri.

Tänään ymmärrän myös oman rajattomuuteni, ja sen aiheuttamat ongelmat minulle itselleni mutta myös toisille ihmisille. Rajattomuus on itsessään aiheuttanut monia negatiivisia tunteita, epävarmuutta monissa asioissa. Se on ollut syy siihen, miksi itselläni oli vaikeuksia sanoa ei. Tiedostamattani olen yrittänyt olla mieliksi muille ihmisille, taustalla se ikuinen hylkäämisen pelko, epäonnistumisen pelko. Olen uhrannut omaa elämääni toisille, ja toiset ihmiset ovat mielihyvin ottaneet vastaan ihmisen, joka on valmis tekemään mitä vain saadakseen toisten hyväksyntää. Olen ollut rakkauden kerjäläinen jo ihan lapsesta asti.

Vähän kerrallaan olen päässyt irrottautumaan kaikista edellämainituista. Todellakin, ensin pitää osata auttaa itse itseään, ennenkuin voi kuvitellakaan auttavansa muita. Ensin täytyy se oma tontti siistiä ja oppia pitämään se siistinä, ennekuin voi puuttua naapurin tontille koko kylästä puhumattakaan.

Hyvä olo tulee siitä, etten ole riippuvainen enää toisista ihmisistä, en tarvitse hakemalla hakea muiden hyväksyntää minuudelleni. Hyvä olo tulee siitä, että vihdoinkin kelpuutan itse itseni olemassa-olon, juuri tällaisena kuin olen. Ymmärrän, että jokaisella on ihan sama oikeus, muiden mielipiteellä ei ole loppujen lopuksi mitään merkitystä. Riittää, kun hyväksyn itse itseni, tässä ja nyt.

Ja sekin on niin totta, ettei ihminen voi rakastaa ketään muuta kuin itseään ensin. Se pitää opetella jossakin elämän vaiheessa. Vasta sen jälkeen voi rakastaa muita. Ensin pitää oppia huolehtimaan itse itsestään ja sitten vasta toisista. Tämän suhteen ihmiset ovat vielä lapsenkengissään opetellen ja ihmetellen ja kiinnittäen huomioitaan toisarvoisiin seikkoihin, pois itsestään.

Takanani on vuosikymmen, ellei enemmänkin tätä tietoista matkaa ylä,-ja alamäkineen. Nyt minusta vasta tuntuu, että olen ohittanut yhden etapin, sen ensimmäisen ja matka vasta oikeasti alkaa? En tiedä?

Muistan aikoinaan, kuinka päässäni pyöri vain yksi ajatus. "Minullakin on oikeus voida hyvin, olla onnellinen!" Tuo lause päässäni aloin ottamaan vastuuta omasta elämästäni, en enää jäänyt surkuttelemaan toimettomana, vaan mietin, tein paljon ratkaisuja ja monta hyppyä tuntemattomaan kun olisin yhtä hyvin voinut jatkaa elämääni näennäisesti sen tutun kaavan mukaisesti. Mutta, minua painoi tietoisuus, että en ollut enää onnellinen, tiesin, etten ollut koskaan vielä siihen mennessä voinut hyvin. Epämääräinen tietoisuus muutoksesta ja halusta siihen ajoi minua yhä enemmän tietoisuuteen ja tietoiseen toimintaan.

En saata katua mitään, olen kyennyt ottamaan tietoisen, oman vastuun omasta elämästäni, Kaikki viimevuosien ratkaisut ovat olleet omiani, ja jos pitäisi "syyllistä" hakea, tiedän mistä sen löytäisin, omasta itsestäni. Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen jokaisen ratkaisun edessä ottanut tietoisen vastuun, niin, etten ole voinut kuin "syyttää" itseäni. Tai vahtoehtoisesti kiittää.

Olen rakentanut koko elämäni uudelleen, ainakin elämän puitteet. Oman positiivisen minuuteni kanssa matka on vasta alussa. Tai siltä tuntuu. Negatiivisen minuuden opin jo elämään, opin myös elämään akuankka-tuurini kanssa, hyväksyin sen osaksi omaa elämääni ja sitten sekin tuntui muuttuvan. Yhtäkkiä huomasinkin, että on myös toisenlaista tuuria, on olemassa niitä hyviäkin sattumuksia, aina ei tarvitse sanoa, että olipa taas huonoa tuuria asiassa kuin asiassa.

Viimeisin sattumukseni tosiaan oli kuin testi, kuinka suhtaudun tapahtuneeseen ja melko neutraalisti se laukaisi minussa vain syvän käsittelemättömän turhautumisen, osin vihan. Mutta, selvisin siitä, en jäänyt soimaamaan itseäni, en syyttänyt muita, ja ennenkaikkea kykenin ajattelemaan asiaa myös toisen näkökulmasta, ja siitä myös, miksi se tapahtui ja aina ei ole tarkoituskaan, että huonojen sattumusten olisi tarkoitettu olla pelkästään opiksi itselle. Kaikkeen kun melkein tarvitaan vähintään kaksi. Elämässä monilla tapahtumasarjoilla on ihan oma tarkoituksensa, joskus näihinkin tarvitaan muita ihmisiä, jotta myös muut ihmiset alkaisivat heräillä unestaan, horroksestaan.

Ihan kuten itselleni aikoinaan tapahtui. Jokin herätteli minut omasta unestani, huomaamaan se tie, jota pitkin minun oli tarkoitus lähteä kulkemaan. Unet, tapahtumat, jopa musiikki sai minut kokemaan niitä yksittäisiä pysäyttäviä hetkiä, joidenkautta aloin pohtia oman elämäni tarkoitusta tarkemmin, sai minut kyseenalaistamaan ihan kaiken, pureksimaan ja myös sylkemään pois kaikki epäolennainen.

Tänään ymmärrän ja näen asiat ihan eri valossa, hyväksyn ja osaan ajatella itse. Tiedän,  omasta kokemuksesta kaikella olevan tarkoituksensa, tiedän, että kaikilla asioilla on syynsä osana elämää. En voi sanoa rakastavani elämää. koska en edelleenkään tiedä, mitä rakkaus on. Se on vielä mysteeri minulle. Mutta, juuri nyt en voi vihata, kuten olen vihannut elämää niin pitkään.

Edelleen en tiedä miksi, mutta yritän hyväksyä ajatuksen, ettei sillä ole loppujen lopuksi mitään merkitystä. En oikeastaan tee sillä tiedolla mitään, joten yritän keskittyä jatkossakin omaan itseeni ja selviämiseen tällä elämäksikin nimetyllä matkalla.