Eräänä päivänä olen vapaa, kaikista sidonnaisuuksista. Vapaa elämään kuten haluan.

Jaksanko sinne asti? Kuljettaako elämä niin pitkälle vai tapahtuuko ennen sitä jotakin sellaista, ettei tuo vapaus olekaan mahdollista? En tiedä, ja en halua tietää.

Olen toiveikas ja samalla en ole. Haluan elää ja en halua elää. Niin kovin ristiriitaista, tiedän.

Tunnen itseni, tiedän osaavani velloa hyvin synkissä vesissä, painua pinnan alle tummuuteen. Joskus oikein tarvitsen sitä, kuin puhdistaakseni itseni tai kokeakseni tuttuutta, olevani siellä, missä on tutuin olotila.

Samaan aikaan ihmettelen, niin todellakin ihmettelen elämän valoisaa puolta, ihmettelen rauhaa ja seesteisyyttä itsessäni ja ympäristössäni. Ja todellakaan en tiedä vielä, miten nauttia siitä. Miten ottaa ilosta irti kaiken mahdollisen. Sitä en osaa.

Osaan kyllä uida syvissä vesissä, siellä olen kuin kotonain. Mutta pinnan yläpuolella en osaa toimia, en elää. En vielä.

Tänään olen varma yhdestä asiasta. On olemassa jokin korkeampi, jokin suuri, jota ei voi sanoin kuvailla, ei kuvitella mitenkään. Moni mieltää tämän korkeamman esimerkiksi jumalaksi, jonka itse miellän "arvoasteikolla" hyvin alas. Opettelen juurikin "työskentelemään" tuon korkeimman kanssa.

Lapsuudestani muistan, kuinka mielessäni kävin keskustelua milloin Jeesuksen, milloin tuon Jumalan tai eri enkeleiden kanssa. Sittemmin unohdin, kun elämän virta painoi pohjaan ja olin hukkua. Jokunen vuosi takaperin erosin kirkosta, olin kypsytellyt ajatusta jo vuosia, sillä en kokenut saavani luterilaisesta kirkosta mitään. Huomasin myös omien pohdintojeni myötä, kuinka ristiriitaisia ja osin julmiakin asioita on pelkkä kristinusko tuonut tullessaan, kuinka uskon varjolla on haluttu hallita ja alistaa kansaa ja kuinka myös kristinusko on ollut osasyynä moniin sotiin, moniin vainoihin jne. kaikkeen pahaan. Usko ei ole asia, millä voi tai saa pelotella ihmistä. 

Olin tullut siihen lopputulokseen, ettei ihminen (minä) tarvitse omaan uskoonsa yhteisöä, sitä ei tarvitse todistella kenellekään. Se ei oikeastaan kuulu kenellekään, vaan on hyvin henkilökohtainen asia. Varsinkin, jos se perustuu vakaaseen ja omaan henkilökohtaiseen uskomukseen, ilman mitään ulkoapäin tulleita oppeja.

Lapsuudessa tosin kertomukset esimerkiksi Jeesuksesta toivat tietynlaista lohtua pienelle aralle lapselle, joka oli jo kokenut ihmisyyden pahuuden ymmärtämättä miksi. En tosin tänäänkään ymmärrä pahaa tai pahuutta, vaikka jokin minulle kertookin, ettei ilman pahaa ole hyvääkään. Että ihminen tarvitsee kokemuksia myös pahuudesta, julmuudesta, jotta osaisi erottaa hyvän ja tietäisi mikä on oikein ja mikä väärin.

Jo lapsuudessa aavistelin, ettei ihmiselämä ole vain tämä yksi elämä. Se ei mitenkään riittäisi kaiken kokemiseen, kaiken oppimiseen. Ja samalla linjalla ovat lapseni olleet, ilman että heitä on sen kummemmin kasvatettu uskontoasioissa. Olen kuitenkin sallinut lapsilleni esimerkiksi uskonnon opetuksen kouluissa, he saavat käydä ja osa on käynytkin rippikoulunsa. Aikoinaan pohdin hyvin perustellisesti, osallistuuko lapseni esimerkiksi koulussa uskonnolliseen opetukseen ja tuumasin sitten, ettei siitä ainakaan haittaa ole, kun hyvän ja pahan oppia voi opiskella niin monin eri tavoin ja luterilainen usko opettaa sitä omalla tavallaan. Olihan se opetus itselleni myös tuttua ja Jeesuksen opit sekä erilaiset elämän neuvot ovat ihan käyttökelpoisia ohjenuoria tänäänkin.

En ole kuitenkaan kotona hylännyt tai mitätöinyt lasteni luonnollista pohdintaa maailmasta, ihmisyydestä yleensä. Tänään olemme lasteni kanssa yhtä mieltä siitä, että Jeesuksen tarina on yksi tarina muiden joukossa, yksi uskomus satojen muiden seassa ja ei voi sanoa, mikä niistä on lähinnä totuutta, vai onko mikään. Oma sydän on se, joka ohjaa loppujen lopuksi oikeaan, jos sitä osaa kuunnella. Tärkeintä on tietää, mikä on oikein ja mikä väärin ja toimia ja elää sen tiedon varassa.

Aikoinani tulin siihen tulokseen, että jokainen uskonto tähtää ja on aina tähdännyt pohjimmiltaan yhteen ja samaan. Ehdottomaan rakkauteen, kaikenkattavaan ja universaaliin rakkauteen, johon historiassa on jo moni päässyt ja vieläpä sen ylikin. Näistä ehdottoman rakkauden saavuttaneista me jälkeenjääneet sitten yritämme ottaa oppia ja luemme heistä tarinoita, opiskelemme heidän sanomiaan opetuksia ja osa pyrkii kaikin keinoin saavuttamaan tuota ihmeellistä mysteeriä, jota rakkaudeksi sanotaan. Moni luulee saavuttavansa päätepysäkin noudattamalla ehdottomasti jotakin tiettyä uskontoa, jotakin tiettyä oppia, unohtaen ajatella itse. Silloin oppi on vain ulkoaoppimista, tiedon sananmukaista toistamista, joka ei johda mihinkään muuhun kuin tekopyhyyteen, koska ei ymmärretä omakohtaisesti.

Siitä olen ollut jopa kauhuissani, kuinka eri uskontosuuntia on käytetty ihmisten pelotteluun, ja sitä kautta pelolla hallinnointiin. Ihmisiä on sumutettu ja manipuloitu uskomaan jotakin, mitä he eivät ole itse pureskelleet ja omakohtaisesti jauhaneet ja sitä kautta tulleet jokseenkin yksimieliseen lopputulokseen. Suurimmalle osalle ihmisiä omakohtainen ja itsenäinen ajattelu on vierasta ja jopa pelottavaa, koska silloin pakostakin joutuu myös kyseenalaistamaan lähes kaiken.