Toivon tämän toiveikkaan ja epämääräisen olotilani jatkuvan mahdollisimman pitkälle. Jotenkin tuntuu, että mahdollisuuksia on vielä olemassa, ettei kaikkea ole vielä menetetty oman täysin henkilökohtaisen elämäni puitteissa. Tajuan, ettei oma täysin oma ja henkilökohtainen elämäni ole vielä edes koskaan alkanutkaan kunnolla. Kuulostaapa jopa omaan korvaan omituiselta, mutta niinhän se on.

Olen koko elämäni elänyt elämää vain muita ihmisiä varten. Alkuun lapsuudenperheeni teki minusta sen "aikuisen", johon turvautuivat kaikessa, myöhemmin olen ollut olemassa omaa perhettäni varten. Ymmärrän, etten ole vielä koskaan edes miettinyt sen tarkemmin voisiko sitä elää elämäänsä ihan myös itseäänkin varten?

Nytkö jo on sen aika, meinaan alkaa ajattelemaan myös omaa itseä? Mitä minä haluan elämältä? Niin juuri, minä itse kaikessa omassa yksinäisyydessäni. Aikaa tämänkaltaisille pohdinnoille tosiaan on nykyisin. Ja oikeastaan en ole koskaan näin vakavissani tajunnut, että edellisenkaltaiset pohdinnat ovat jääneet hyvin yksinkertaisiin asioihin.

Enää ei riitä se epämääräinen tavoite, olla onnellinen ja hyvinvoiva. Nyt vuosien jälkeen on vihdoinkin aika alkaa erittelemään tätä onnellisen uutta ja hyvinvointia. Mitä nuo asiat tarkoittavat juuri minulle? Ja kuinka sitten pääsen niihin asettamiini tavoitteisiin?

Olen uuden kynnyksellä. Mielenkiintoni on herännyt yhtä varmasti, kuin kevät etenee kohisten ja kohta saapi ihastella pienen pieniä silmuja puiden oksilla ja ennenkuin huomaankaan, on lehdet puissa jo hiirenkorvilla ja luonto vihertää taasen sen puoli vuotta.

Niin, mitä minä haluan elämältäni? Tällä hetkellä tiedän ainakin sen, että työn ja vapaa-ajan suhdeluku on todellakin 40/60. JOs se olisi vaikka 50/50, en välttämättä enää jaksaisi muuta. Eli osa-aikaiset ja määrä-aikaiset työsuhteet ovat itselleni se paras mahdollinen tapa kustantaa omaa elämääni ja osallistua tuolla panoksella yhteiskunnan toimintaan. Kykenen työskentelemään tehokkaimmin tällä tavoin ilman, että oma vointini vaarantuu liiaksi. Jaksan siten myös kotona lasten kanssa ja kotitöiden parissa vähän paremmin. Eli työrintamalla olen sinut itseni kanssa ja nykyisin tiedän mitä sillä saralla on odotettavissa ja olen oikein tyytyväinen ajatukseen. En koe olevani sidottuna liekaan, yhteen ja samaan työympäristöön tai yhteen ja samaan tehtävänkuvaan.

Tarvitsen jonkin mukavan harrastuksen, ihan vain omaksi ilokseni ja aina vaan viehättää ajatus taltioida ympäristöä kameran linssin läpi. Olisi tosiaan kiva saada semmoinen kunnon kamera myös ihan omaksi. Tähän asti olen lainannut lapselleni hankittua lahjaa ja laina on aina laina. Samalla kamern läpi tihrustaen maailmaa tulisi liikuttuakin hieman enemmän?

Mutta, aina vaan on elämäni matkassa mukana tuo ikuinen mutta. Tiedän, että ollessani työssä, se vie totaalisesti voimat, niin että jaksan hädin tuskin kotona laitella sen päivittäisen ruuan ja muut kotityöt. Päiväunet rokottavat nykyisen ajan, minkä voisin yhtä hyvin käyttää harrastuksiin. Ja hyvin harvoin on päivä, jolloin jaksaisin jotain ylimääräistä edes ajatella, kuten nyt niitä harrastuksia sitten.

Tämä normaali perusarki täyttyy jo muutoinkin, ihan tavallisesta elämästä ja niistä tavallisista askareista. Aina minun on valittava kahden asian välillä ja yleensä ne kotityöt vievät voiton, koska ne on tehtävä ja en kestä yhtään, jos jokin on tekemättä. Toki voisin vaihtoehtoisesti viipottaa harrastuksesta toiseen ja jättää väliin niitä kotiaskareita, mutta kun tällä haavaa ikävä totuus on se, ettei kukaan muu lisäkseni tee kotitöitä tässä huushollissa. Joten...

Mielessäni on viimeajat pyörinyt yksi lause, kehitys loppuu tyytyväisyyteen. Eli kun olet tyytyväinen johonkin, sen asian eteneminen pysähtyy ainakin joksikin aikaa, kunnes tulee jokin uusi tavoite ja uusi kehitettävä asia elämässä.

Sen vuoksi todennäisesti on ihan hyvä miettiä niitä uusia tavoitteita aina sillointällöin, ettei kaikki pysähtyisi kuin seinään on saavattanut niitä aiempia tavoitteita. Itselläni on aina jokin pieni juttu, johon en ole tyytyväinen, joten aina riittää pieniä tavoiteltavia asioita omassa elämässä.

Suuri tavoite on jokseenkin hukassa, koska juurikin olen ainakin näennäisesti onnellinen ja tasapainoinen elämäni kanssa. Olen ollut jo jonkin aikaa tavoitteessani ja minusta tuntuukin juuri nyt siltä, että jos elämäni jatkuu näin, samankaltaisena koko loppuikäni, en oikeesti kestä. Sillä vaikka juuri nyt onkin hyvä olla, ihan juuri näin kaikista pikkupikkuhuolista välittämättä, en jaksa tämänkaltaista elämää pidemmän päälle.

Oikeasti haluan enemmän ja parempaa. Laadullisesti sisältöä omaan elämääni, ollen kovin itsekäs. Mutta, olen kuitenkin uhrannut koko tähänastisen elämäni toisille ihmisille. Jokaisella elämänalueella vieläpä. Ja nyt olisi aika opetella ajattelemaan vähän enemmän omaa itseäkin, olematta kuitenkaan sellainen negatiivisella tavalla itsekäs.

Oman itseni hyväksyminen uudelleen, tällaisena kuin juuri nyt olen, on lähtenyt ihan kivuttomasti sujumaan. Elämää helpottaa  niin paljon ajatus siitä, ettei minun todellakaan tarvitse enää pyrkiä siihen, mikä tai millainen olin ennen. Sillä ei ole enää merkitystä. Merkitystä on vain nyt sillä, että opettelen jollakin tavalla tuntemaan itse itseni uudelleen.

Se on hidas prosessi, työläs ja vaivalloinenkin, mutta mielenkiintoni on nyt herännyt. Ahaa-elämyksiä koen usein, syy-seurauksia on melkein kaikkissa elämäni osa-alueilla, itsessäni ja niissä vähäisissä muutoksissa, jotka olen ihan vasta äskettäin ymmärtänyt.

Huomaan, että jokin lukko on napsahtanut auki itsessäni. Varmaankin se, että vihdoin ymmärrän erään asian käänteentekevän vaikutuksen omassa historiassani. Se, että kykenen myöntämään, tunnistamaan ja tunnustamaan asian minulle sattuneeksi.

Vihdoin minulla on järjellinen ja selitettävissä oleva syy kaikille niille tiedostamattomille seurauksille, joiden kanssa vain sopeuduin vaivalloisesti elämään. Asioille, jotka ihmetyttivät, ja joille ei tuntuvan löytyvän mitään selitystä, ne vain olivat tulleet osaksi elämääni, ilman että olisi minulta kysytty lupaa. Mutta, eihän mikään elämään ulkopuolelta tuleva asia kysy lupaa, saako tulla vai ei? Ne vain tulevat. Ei kuolemakaan kysy, josko nyt olisi sopiva hetki vaan se tulee kun on tullakseen, halusit tai et. Samoin on kaiken muunkin elämän kanssa.

Elämässä tapahtuu paljon asioita, joihin et oikein itse olisi edes kyennyt tai voinut vaikuttaa. Toiset asiat voivat olla positiivisia ja toiset eivät voi olla kuin negatiivisia kamaluuksia. Joskus asioissa ja oikeastaan hyvin usein niissä on molemmat puolet, eli aina myös jotakin hyvää ja positiivista.

Itselleni on kokonaan jäänyt selvittämättä se, mitä hyvää tai pahaa itselleni joistakin asioista on seurannut. Juurikin sen vuoksi, koska pitkään onnistuin kieltämään koko asian olemassa-olon elämässäni. Ja nyt tuon asian lukko on vihdoinkin auennut. Täytyy sanoa, että olen todella yllättynyt itse ja oikestaan olen hämilläni edelleen.

Toiveikas olen ,koska ymmärrän nyt tämän olevan jokseenkin positiivinen tilaisuus vaikuttaa omaan elämääni. Vihdoinkin olen toiveikas sen suhteen myös, että opin todellakin tuntemaan itseni uudelleen ja opin elämään sen uuden tiedon varassa, jonka itsestäni saan. Kuten olen niin monesti ja hämärästi tiedostanut sen, että olen sokea itselleni, täysin pimennossa ja vihdoinkin verho alkaa rakoilla ja päivänvaloa on näkyvissä.

Tänään tiedostan, että elämässäni on joitakin ikäviä rajoituksia, joille en todellakaan mahda itse mitään. Niiden kanssa on vain jatkettava sopeutumista elämään.