Arkea, tasaisen tappavaa arkea. Sitä samaa päivästä toiseen.

Heräät, aamutoimet, kotitöitä? ja töitä ja kotitöitä vähän lisää. Viikosta riippuen sitten lasten asioita vaihdellen, ruokakaupassa asiointia, ja taas vähän kotitöitä ja niitä paiväunia aina jonnekin väliin, kunnes kello näyttää "soveliaalta" ajalta mennä nukkumaan, ellei sitten joudu odottelemaan jälkikasvua kotiin omilta menoiltaan.

Tylsää, puuduttavaa. Kaikki variaatiot on käytössä, paitsi täydellinen jättäytyminen kotitöiden ulkopuolelle. Osittain jo tätä olen yrittänyt, taas ja vaihtelevalla menestyksellä. Isommilta lapsilta en kovin hennoisi vaatia kovin suuria suuria ponnistuksia kodin eteen, hehän tekevät kuitenkin päivätyönsä opiskellen ja käyden koulujansa .Tiedän, että minun pitää vaatia enemmän, kuin mitä nyt vaadin. Lipsun kovin helposti siihen, etten muista, että lasten pitäisi osallistua omien kykyjensä mukaisiin kotitöihin. Kiltisti hoidan kuitenkin heillepäin viikkorahaa ja joskus ylimääräistäkin. Ja sitten eräänä päivänä jälleen tajuan, että hei, mitä nämä lapsukaiset ovat tehneetkään rahojensa eteen? Eiväät muuta kuin maanneet ja sotkeneet omaa tonttiansa. Eivät ole välittäneet pyynnöistäni tehdä edes jokin pieni juttu, kuten viikata puhtaat pyykit tai tyhjentää ja täyttää astianpesukone. He elelevät kuin hotellissa konsanaan ja sitten vastaus onkin, etteivät muistaneet, eivät viitsineet useista kehoituksista huolimatta. Sitten he (lähinnä teinit) kuitenkin odottavat minulta, että rahahana pysyy auki, kuin ei mitään. Vaikka olemmekin sopineet monista asioista, joita tuo säännöllinen viikkoraha edellyttää.

Ja omasta mielestäni en vaadi paljoa. Pääsääntöisesti oman huoneen siisteydestä huolehtiminen, omat pyykit, pari kertaa viikossa keittiössä ne hiton astiat koneeseen ja pois, sekä vain kerran kuukaudessa pienen wc:n pesu.

Pienemmät lapset tekevät oma-aloitteisestikin paljon enemmän kotitöitä kuin nämä vanhemmat lapsukaiset. Kysyvät, voisivatko he jotain tehdä saadakseen rahaa johonkin omaan juttuunsa. Useimmiten sitten he myös haluavat tehdä asioita ihan omasta halustaan, ilman palkkiontoivoa. Teinit eivät suostu tekemään, vaikka heille lahjoisi kuun taivaalta tai heidän odotuksensa "palkkiosta" on ihan naurettava. Siis epärealistinen ja edes normaali palkansaaja ei saa omassa työssään sellaisia tuntipalkkoja, kuin nämä teinit odottavat omien asioidensa hoitamisesta.

Väliin itse sisuunnun, koska koen lasten olevan röyhkeitä ja ylimielisiä minua kohtaan. Kaippa se on ihan normaalia tuntea niin, ainakin teini-ikäisten taholta. He kun tietävät kaikesta jo kaiken ja sitten vielä opettelevat perusasioita elämästä, niitä käytännönkin taitoja vielä.

Joskus mietin, miten he sitten oikeasti pärjäävät, jos eivät kotona näytä minkäänlaista halua huolehtia omista asioistaan, mitä tulee juurikin kodin askareisiin? Olenko jotenkin epäonnistunut?

Tiedän, että jokainen kuitenkin osaa nämä taidot halutessaan ja ongelmana onkin lähinnä se motivaationpuute. Ehkäpä jopa suoranainen laiskuus? Tai sitten se, että heidän elämänsä on liian mukavaa ja helppoa. Tietty teini-ikä itsessään väsyttää mutta jos jaksetaan puhelinta tai tietokonetta näpytellä lähes työhön verrattavia määriä, se ei taida enää mennä itsellenikään läpi. Näyttö väsyttää itsessään jo, sekä tutkituskin vähentää sosiaalisia ja muita elämän "mahdollisuuksia". Rajoittaa siis elämää. Ja tämä onkin sitten se seuraava "ongelma", johon on tartuttava.

Puhelin ei ole kaikki kaikessa täyttämään vapaa-aikaa ja riippuvuuskin nettiselaimeen tai erilaisiin somen sovelluksiin on pidettävä mielessä. Kun tuntuu, että kaikki jo opittu tai sisäistetty on taas unohdettu. Kaikki sopimamme on jäänyt. Ja sitten se, että ei ole muka enää mitään muuta tekemistä kuin istua näytön edessä?

Sitten kun yrittää, että ne kotihommelit olisi kuitenkin sitä tekemistä, samoin tauolle jääneet harrastukset ja osin kadonneet ystävät ja kun mikään vaihtoehto ei ole hyvä tai kelpaa. On se vaikeaa olla teini, mutta on se vaikea ymmärtääkin teinin sielunmaisemaa, varsinkin jos lapsi kuvittelee, että toinen osaa lukea ajatuksia, kun ei osaa itse kertoa, mikä loppujen lopuksi mättää.

Noh, aika näyttää ja kova kovaa vastaan on minunkin laitettava. Josko ainakin teinien asenne hieman korjaantuisi, kun automaattinen viikkorahahana menee kiinni toistaiseksi. Katsotaan sitten, miten taas lähtee hommat sujumaan, ne mihin teinit ovat sitoutuneet sopiessamme näistä asioista.

Ongelma on itselleni jokseenkin selvä, ainakin näin sivusta seuraavana. Ongelma on tuo nettikoukku, joka vie mennessään ja sen koukun katkomiseen vaaditaan taas paljon voimaa ja jonkinlaisia työkaluja. Ongelma paheni juuri silloin, kun lapsi sai yllätys, isältään rajattoman ja nopean nettiyhteyden omaan laitteeseensa ja nyt ongelma on olemassa.

Jos aikuinen on vaarassa jäädä jumiin netin ihmeelliseen maailmaan, miksi joku teini olisi siltä turvassa? Aikuisella on hyvässä lykyssä oma elämä muutoin kunnossa, teini vasta opettelee elämänsä hallintaa ja miten se oman elämän rakentaminen ja elämän opettelu voi siellä netissä onnistua? Kone kiinni ja ongelmat poistuvat, mutta livessä se ei ihan niin mene, kasvotusten sitä joutuu kohtaamaan ne asiat, mitkä taakseen on jättänyt, ei auta, että laitetaan huone kiinni tai kaapin ovi kiinni ja toivotaan, että simsalabim-kaikki tapahtuu itsekseen. Ei ole vielä siivoussovellusta, ei pyykinpesusovellusta, ei astianpesukonesovellusta jne. Kun ne asiat pitää hoitaa ihan omin pikku kätösin ja tehdäkin jotain, siis liikuttaa niitä tavaroita omilla käsillä.

Huh, on siinä ja minulla homma jos toinenkin tiedossa. Ja tylsäähän tämä ei tule olemaan, sen jo kokemuksesta tiedänkin.