Heräsin tänään hieman omituisessa tunnelmassa. Näkemäni uni selkeä, se pohjautui lapsuuden maisemiin sekä aiempaan uneeni joskus lapsuudessa. Silloin aiemmin unessa ylitin sillan, jatkoin matkaa ja eksyin. Palatessani silta oli kadonnut ja en päässyt enää takaisin. Viimeyönä sitten näin unen, jossa ylitin tuon sillan, vedenpeittämän ja osin romahtaneen. Samassa unessa palasin myös lapsuuteni kotiin. Tuo samainen lapsuuden koti oli tosiaan vain säilytyspaikka, ja jokainen uneni tuosta talosta on sisältänyt kovin ahdistavan teeman, kuten myös viimeyönä.

Mietin pitkään omaa sisäistä tunnelmaani, joka oli helpottunut sen vuoksi, että pääsin ylittämään sen sillan ja sitten samaan aikaan jännittynyt, koska talossa tapahtui jälleen pelkoa aiheuttavia asioita, joita vain vierestä seurasin ja kärsin itsekin seuraamuksista ja taasen jouduin pakenemaan äkilliseltä tuholta.

Illalla käydessäni nukkumaan tuumasin miesystävälle, etten ole koskaan halunnut herätä aamuisin ylös, en ole koskaan halunnut aloittaa uutta päivää ja jokainen herääminen aamuisin on tuskien taival, kun ymmärtää, että äh, taas uusi aamu.

Masentunut en ole, ellei jokin osanen minusta sitten, minultakin salassa oleva kohta ole masentunut? Sielläkö se lapsuuden masennus edelleen kummittelee, vaikken olekaan antanut sille tilaa kasvaa tai edes näyttäytyä? Voiko ihminen olla masentunut itse sitä tietämättä?

Tosin, niin pitkälle kuin muistini riittää, aamut ovat olleet minulle aina vaikeita. Herääminen on aina ollut vaikeaa. Varmaankin osittain siksi, etten ole tai en vielä tänäpäivänä oikein ymmärrä, miksi pitää elää? Hassua myöntää tuo mutta se on totuus.

En edelleen tiedä mitään järkevää syytä aamuiselle heräämiselle. JO ihan pienestä asti olen kuitenkin sisäistänyt, että velvollisuudet on hoidettava, halusi tai ei. On noustava kouluun, on noustava ylös tekemään työ, josta saa palkan. On huolehdittava jälkikasvusta, kodista.

Mutta silti, olen jo lapsesta asti kyseenalaistanut elämän. Miksi ihmeessä ihmisen pitää elää? Ylipäänsä, miksi on olemassa tämä typerä elämä, jossa harvemmin on mitään hyvää? Miksi pitää herätä maailmaan, jossa suurin osa ihmisistä on pahoja, tekevät toisilleen pahaa, ajattelevat pahaa. Kaikenlaista pahaa.

Tänäänkin, vaikka minulla on vuosikymmeniä takana aamuheräämisiä, en edelleen ymmärrä, mikä hemmetin tarkoitus minulla on tässä pahassa maailmassa. Miksi minunkin pitää jokainen päivä osallistua kärsimystalkoisiin, vaikken ole edes välttämättä halunnut syntyä tänne? Halusinko? Ja miksi? Olisiko minulla ollut vaihtoehtoa myös olla syntymättä?

Joskus oikein pahana päivänä mietin sitä, että miksi oma elämäni on ollut sellaista kuin se on ollut? Mietin sitä, kuinka mitätön olen ollut koko elämäni ajan. Mietin sitä, kuinka minusta ei ole ollut kenellekään mitään hyötyä tai kenestäkään ei ole minun elämässäni hyötyä. Hyötynäkökulmalla ajattelen juurikin vain sitä kokemuksellista onnea, iloa ja aitoa rakkautta.

Olen koko ikäni kärsinyt siitä tunteesta, etten kuulu tähän maailmaan. Oma sisäinen maailmani oli kaunis, täydellinen ja täynnä rakkautta vielä varhaisessa lapsuudessa. Tänään se kaikki on liian kaukaista, itse elämä on antanut minun ymmärtää asia kerrallaan ihmisten pimeän ja pahan puolen. Itsekkyys ja ahneus ovat niistä pahimmat.

Lapsuuteni janosin rakkautta. Tunnetta siitä, että olisin kelvannut toisille. Tänään tiedän, etten tule koskaan kelpaamaan toisille ihmisille. Saan olla yksin näiden ajatusteni kanssa. Olen saanut kuplan jos toisenkin rikkoutumaan ympäriltäni, niitä joita voidaan sanoa hyvyydeksi ja rakkaudeksi ja joiden läpi katselin maailmaa.

Yksi kupla toisensa perään on puhjennut ja tänään näen entistäkin selvemmin tämän julman ihmisyyden, julman maailman joka on vain harmaa kupla. Olen syntynyt täysin väärään maailmaan.

Vaikka kuinka olen yrittänyt, olen yrittänyt olla kuten muutkin, olen yrittänyt tukahduttaa oman sisäisen maailmani ulkonaisen pahuuden edessä. Se ei mene kuitenkaan pois.

Jokainen aamu kärsin yhä uudelleen koko maailman pahuuden. Kun tietoisuuteni on tässä maailmassa viimein herättyäni, kärsin. Kuin kokisin koko maailman tuskan ja pahuuden yhdessä hetkessä, kun ymmärrän, ettei painajainen nimeltä elämä olekaan päättynyt, kun onkin vielä tämä yksi päivä lisää kestettävänä.

En saata sanoa olevani masentunut, olen aikoinani kokenut sen hyvin syvän masennuksen, joka ajoi minut hyvin syvälle lohduttomuuteen. Vai voiko olla niin, että olen masentunut ja kykenen elämään sen kanssa? Ei, se ajatus ei tunnu kuitenkaan oikealta. En ole masentunut, vaikken haluakaan elää tämän näköisessä maailmassa, pahassa maailmassa.

Joku saattaisi nyt ajatella, että maailmassahan on vaikka kuinka paljon hyvääkin. On totta, että on hyvää, muttei tarpeeksi. Ei ole tarpeeksi, että jokaisella elollisella olisi hyvä olla tämän maan päällä. Maa itsessään olisi se suuri paratiisi, jos vain ihmiset olisivat hyviä ja rakastavia.

Utopiaa, tiedän. Mutten voi sille mitään. Jokin ihme muistuma on minussa ollut koko ikäni siitä, että on olemassa myös se toisenlainen ja hyvä elämä, jossa ei ole hätää ja kärsimystä. Ja kun aina törmään tämän maailman pahuuteen, en voi olla toivomatta, että olisin jossakin muualla, koska en vaan voi yksinkertaisesti ymmärtää, en käsittää.

Kauhistuin suuresti lukiessani alakoululaisen historian kirjaa. Jo niin pienille lapsille opetetaan ihmisen julmuuksia, kerrotan teoista ja tavoista, joilla ihminen on alistanut toisen ihmisen. Siinähän ei ole mitään järkeä. Historia, joka on täynnä epäinhimillisyyttä, sotaa ja julmuuksia lyödään lasten kasvojen eteen ja käsketään sisäistämään asiat, joita sitten kokeessa kuulustellaan, kuinka hyvin onkaan oppinut historiaa.

Mietin omaa lastani, joka on vieläkin omassa kuplassaan, hänelle maailma on vielä hyvä, ihmiset hyviä ja hän ei ole todellakaan tietoinen ihmisen julmuuksista tai siitä, mihin pahuuteen ihminen kykenee, ei sellainen voi edes ymmärtää lukemaansa ja tarvitseeko sitä lapsen vielä edes tietää? Historian voisikin alakoulussa korvata vaikka H.C.Andersenin saduilla. Kovin monelle nykyvanhemmalle nekin ovat täysin tuntemattomia ja kuitenkin niistä oppii enemmän kuin yhdestäkään tämän päivän historian kirjasta.

Miksi lapsille opetetaan sodasta? Miksi historiassa ei keskitytä ihmisen hyvyyteen ja ihmisten välisiin rakkaudellisiin tekoihin? Koska niitä ei ole.

On vain kansojen alistamista, nöyryytystä, orjuuttamista, vallanhimoa, vallankäyttöä. Kateudesta lähteneitä juonitteluja jne. Mitä hyvää ihminen on sanut aikaan vuosituhansien saatossa?

Vain maailman saastuttamista, ongelmia eri muodoissa. Pelkoa kansoissa, orjuutta ja riistoa. Sekö on hyvää ihmisyyttä sitten?

Uutisointi maailmalta ei ole kuin epäkohtien kertomista, ilman että kukaan tekee mitään asioiden eteen. Omat lapseni miettivät, tuleekohan sota tännekin? He ovat kuulleet,että voi syttyä kolmas maailmasota ja he miettivät sitä. Sanon aina, että luotan siihen, että maailmassa on ihmiset viisastuneet jo niin paljon, etteivät enää tartu aseisiin. Että ihmiset tietävät, mikä on oikein ja väärin ja ettei väkivalta ratkaise ongelmia. Samaan aikaan sitten kouluissa yritetään olla näkemättä lasten välisiä kiusaamisia, koska lasten pitää oppia ratkomaan itse omia välejään ja sitten väkivalta on yksi keino alkaa ratkomaan ongelmia. Mitä isot edellä, sitä pienet perässä.

Edellisen kaltaiseen maailmaan en ole itse syntynyt, eikä lapsenikaan. En voi ymmärtää ihmistä, joka on jollakin tavoin paha, itsekäs tai tavoittelee valtaa ja toisten ihmisten hallintaa. Keinoina sitten käytetään eristämistä, arvostelua, pilkkaamista, solvaamista, mitätöintiä, fyysistä väkivaltaa unohtamatta. Tämän kaiken opettelu alkaa jo päiväkodista.

Jokainen näköjään tahtoo olla pomo, hallita muita ja saada toiset palvomaan itseään. Noin kärjistetysti. Omissa puheissa ei mietitä, miten omat sanat voivat olla loukkaavia, miten oma käytös voi loukata toista. Kun pidetään kiinni omista periaatteista, kun ei osata huomioida toisia ihmisiä vaan pikemmin koetaan toiset jonkinlaisiksi uhkiksi omalle erinomaisuudelleen tai yritetään saada muiden ihmisten hyväksyntää keinoilla millä tahansa.

Samoja sanoja on jo monet ennen minua kirjoittaneet ja moni tulee vielä kirjoittamaankin. Aina uudelleen ja uudelleen. Mikään ei muutu, paitsi ehkä se, että ihminen muuttaa käytöstään entistä salakavalammaksi. Hienovaraisemmaksi. Ihminen ulkokultaa itse itsensä. Ja se jos mikä on kamalaa. Sitä käytöstä näkyy jo ihan pienilläkin.

Pienestä pitäen oman olemassaolon tarkoitus on mietityttänyt, aina se vaan nousee uudelleen ja uudelleen ajatuksiin. Miksi juuri minä olen olemassa? Mikä ihmeen tarkoitus juuri minun elämälläni on? Pitkään minulle oli itsestäänselvää, että olen olemassa synnyttääkseni ja kasvattaakseni lapseni tähän maailmaan. Tähän pahaan ja julmaan maailmaan, jossa jokainen pieni hyvän siemen jää rikkaruohojen jalkoihin.

Olen miettinyt ja tullut jokainen kerta siihen ajatukseen, ettei se mitään kuitenkaan auta, vaikka tietäisikin oman elämänsä tarkoituksen tai sen, miksi on olemassa. Minä en siitä ainakaan hyötyisi, koska en kuitenkaan voisi mitään tehdä. Koska, ihminen ei voi muuttaa toista ihmistä. Muutos lähtee aina omasta itsestä, omasta halusta ja omista tavoitteista käsin.

En voi lopettaa sotia, en ihmisten kärsimyksiä eri puolilla maailmaa, vaikka kuinka haluaisin. En oikeastaan voi edes vaikuttaa siihen, mitä tai miten joku kohtelee toista ihmistä. Ihmnen joko ymmärtää tai sitten ei ymmärrä.

Sodat syntyvät aina siitä, että on olemassa kaksi eri näkemystä ja molemmat pitävät tiiviisti kiinni omasta näkemyksestään ja se kuka väkivalloin saa oman näkemyksensä valloille, on voittaja ja siten myös alistaja. Kun kumpikin osapuoli pitää omaa näkemystään parempana kuin toisen. Tai sitten se, että otetaan väkivalloin toisen omaa ja sota syttyy, koska oikeat omistajat puolustavat omaansa. Sitäkin taitoa jo pikkuinen lapsi opettelee hiekkalaatikossa. Otetaan kädestä vain koska ei vielä ymmärretä, ettei niin vaan voi tehdä. Se ei ole oikein. Jos toinen alistuu, ei ongelmia synny mutta jos ei, syttyy sota.

Millainen maailma sitten olisi, jos kaikki ihmiset maan päällä tietäisivät oikean ja väärän? Kaikille riittäisi elintilaa, kaikille riittäisi tasapuolisesti ruokaa, juomaa ja puhdas ympäristö. Ihmisten kesken vallitsisi sopuisa rauha ja mahdolliset erimielisyydetkin osattaisiin ratkoa ilman väkivaltaa, ymmärtäen, mikä on oikein ja mikä väärin. Ihmiset eläisivät sopuisasti, jakaen asioita ilman itsekkyyttä. Niin, että se mikä on oikein ja hyvää.

Ei eläinkään kysy, kuka omistaa maan tai saaliin. Toki heilläkin on omat reviirinsä, joita puolustavat ja sielläkin pätee vahvimman laki. Eroaako ihminen sen suhteen eläimistä?

Eilen uutisoitiin tapauksesta, jossa lastenklinikan osastolta k-10 oli varastettu lasten käyttöön tarkoitettuja laitteita ja joku ihminen oli päättänyt lahjoittaa uudet tilalle. Jokuhan ne laitteet on sieltä vienyt, ei tietokoneilla ole vielä jalkoja allansa, että itsekseen sieltä kävelisi pois. Itse en ymmärrä varastamista, en sitten ollenkaan. Tietysti, jos nykyvanhemmat kuvittelevat, että se annettu laite kuuluukin hoitomaksun hintaan, tai jos nykyvanhemmat eivät kykene kieltämään sairaalta lapseltaan tutuksi tullutta laitetta ja pyyntöä ottaa se mukaan kotiin tai jos vanhemmat ovat lainanneet niitä itselleen vaikkapa hotellimajoituksen ajaksi tai he ovat piilotelleet niitä osastoille, jotta saa sen sitten omaan käyttöönsä uudelleen tultaessa? Vai olisko jonkun toisen osaston hoitsu käynyt lainaamassa toiselle osastolle? Entäpä osaston oma henkilökunta? Palkkaus on tosiaan pieni ja pääkaupunkiseudulla ei palkka riitä mihinkään ylimääräiseen, joten jos oma lapsi nyt sattuisi sitten tarvitsemaan, niin eihän kukaan huomaisi, jos omalleen veisikin töistä lainaan, ainahan tulee uusia lahjoituksia, joita ei kukaan numeroi, ei rekisteröi mihinkään saati kukaan ei valvo, että ne lahjoitetut asiat päätyisivät niille käyttäjille, joille ne onkin tarkoitettu. Lisää tavaraa saa aina. Tämä varkausjuttu on niin tyypillinen kuva ihmisyydestä tänä päivänä ja itse en haluaisi olla tällaisessa maailmassa ollenkaan. En tahtoisi kasvattaa lapsiani tällaisten ihmisten sekaan, joille ulkokultaisuus ja itsekkyys on se elämän itseistarkoitus.

Kun jokainen ajattelee vain minäminä ja sitten vasta muut.

Onneksi minua lohduttaa totuus, ettei kukaan elä ikuisesti. Elämä päättyy kuolemaan. Se todellakin päättyy sitten joskus. Mietinkö silloin, mitä minun olisi pitänyt tehdä paremmin, toisin, enemmän tai vähemmän? Mietinkö silloin, oliko elämäni elämisen arvoinen elämä? Sen ainakin tiedän, että olen todella helpottunut, kun kuoleman hetki koittaa. otan sen sitten todella iloisena vastaan.

Toisille ihmisille on selvää, mikä on heidän elämänsä tarkoitus. Toivoisin toki itsekin löytävän sen suunnan, mahdollisimman pian, sillä ymmärrän, että tämä työni lasteni kanssa on piakkoin, muutamien vuosien päästä ohi ja en voi kun toivoa, että heillä olisi paremmat eväät lähtiessään maailmalle? Tai sitten ei, mielessäni on useinkin viipyillyt lause, että elämä kyllä sitten viimeistään opettaa, jos ei nyt kotona ymmärrä tai opi.

Ajatuksilla on kyllä hirmuisen suuri rooli omassa ympäristössä. Niitäkin kannattaa viljellä harkiten, sen olen oppinut jo lapsesta. Pitää ihan oikeasti miettiä sitä mitä toivoo, koska sen voi myöskin saada. Niin hyvässä kuin pahassakin. Ja senkin elämä on jo ehtinyt näyttää, että ihminen on itse vastuussa omista tekosistaan tai tekemättä jättämisistään. Tiedän, että on olemassa se jokin suurempi voima, joka ohjailee kaikkea mahdollista.

Aavistan myöskin elämän tarkoituksen, mutten oikein jaksa uskoa siihenkään, koska minulle näyttää siltä, ettei mikään muutu, koskaan. Ihminen on ihmiselle se pahin vihollinen. Ja sitten toisaalla, ihminen osaa yllättää myös positiivisesti.

Yritän, kuten tähänkin asti herätä jokainen aamu uuteen päivään, vaikkei sitten millään innostaisi, juuri sen vuoksi, koska en näe tai ymmärrä, että miksi? Teen niinkuin monet muutkin tässä hetkessä, menen töihin ja tienaan rahaa, jotta voin elää elämääni yhteiskunnassa ostoksia tehden. Kun muuhunkaan ei ole enää mahdollisuutta. Juoksen hitaasti tuossa ihmisen keksimässä oravanpyörässä, jotta liike säilyisi muuttumattomana ja vakaana. Potkin omalta osaltani väsyneitä ja raihnaisia tieltä pois ja opetan uusia juoksijoita tavoille. Tämä siis nykyisenkaltainen "elämäntarkoitus". Leipää ja sirkushuveja. Olenhan vaan kansaa, yksi tuota sivistymätöntä orjajoukkoa.