Vaikea aamu jälleen kropan puolesta, sen siitä saa kun tulee vanhaksi ja raihnaiseksi. Toisille se tulee ennemmin ja toisille myöhemmin.

Aamutuimaan mietin, josko sitä alkaisi oikeasti miettimään niitä pikkuisia asioita, jotka tekevät minulle hyvää ja saavat mielen iloiseksi. Se on tosin melko vaikeaa, koska harvoin minulla on ollut mahdollisuutta moiseen. Kun olen aina asettanut toiset ihmiset elämässä etusijalle unohtaen itseni.

Edelleen yritän miettiä ja leikitellä eri ajatuksilla, olisiko se ja se juttu minun juttuni? Tekisikö tuo tai se minut hiukan paremmalle tuulelle, iloiseksi?

Sitten huomaan, etten tiedä. En osaa sanoa, koska en ole koskaan kokenut, kokeillut. En pysty kuvittelemaan. Lapsuudessani minulla ei ollut pienintäkään mahdollisuutta kokeilla harrastuksia, en saanut harrastaa mitään. Sillä saralla olen edelleenkin täysin ummikko.

Sitten on toisia asioita, joista tiedän pitäväni, mutta minulla ei varaa hankkia esimerkiksi välineitä tai ei ole aikaa ja rahaa.

Ilmaiset "huvit" olen jo niin kolunnut, että kyllästyttää. Olen jo niin kivet kääntänyt ja etsinyt kaikki mahdolliset näkökulmat niissä asioissa, joita olen tähän asti tehnyt ja joista on ollut edes hieman iloa minun arkeen. Nyt ei jaksa enää, on tapahtunut kyllääntyminen kaikkeen vanhaan.

Olisi mukavaa auttaa jotenkin toisia ihmisiä, vaikka joskus olen itsekin avun tarpeessa, saamatta apua kuitenkaan, milloinkaan tai mihinkään.

Esimerkiksi lasten harrastusten kanssa. Jos en kykene tai voi itse, ei kukaan ole minua auttamassa. Arjen pyöritän täysin yksin, ilman kenenkään apua tai tukea. Juhlat järjestän yksin, kuskaan ja haen lapsia, yksin. Joskus olisi oikea tarve saada apua, vaikka edes siihen, että joku ihminen veisi lapsiani jonnekin, muuallekin kuin aina olla möllötämme kotioloissa. Minun rahkeeni kun ei riitä enää siihen, että jaksaisin edes keksiä jotakin "kivaa" tekemistä lasten vapaa-ajalle. Tosin ei ole kyllä sitä rahaakaan viedä lapsia koskaan minnekään.

Olen todella kateellinen niille äideille ja perheille, joiden arjessa on muitakin aikuisia ja muita ihmisiä, jotka osallistuvat lasten elämään. Niitä, jotka nappaavat lapsen tai lapset mukaansa ja käyttävät heitä sitten eri paikoissa kokemuksia haalimassa. Omilla lapsillani ei ole ketään. Kaikki on minun harteillani ja isänsä, joka tosin itsekkäiden syiden vuoksi järjestää jonkin jutun näyttääkseen sitä hyväisä rooliaan kerran vuodessa.

Olisipa mukavaa, jos lapsillani olisi verkosto, johon he voisivat itsekin joskus turvautua. On oikeasti todella raskasta kantaa yksin omien huolien lisäksi myös lastenkin huolet, ilman että minä pääsisin huilaamaan. Tosin, olen otettu siitä kunniasta, että lapseni todella voivat luottaa minuun ja välimme ovat lämpimät. Mutta, kuitenkin.

Emme saa koskaan vaateavustuksia, mistään. Kaikki on aina hommattava itse. Sama juttu kaikkien muidenkin asioiden kohdalla. Ei ole lomaa, ei mitään tavallisen ja tylsäksi muotoutuneen arjen vastapainona. Lapsilla ei ole paikkaa, jonne voisivat mennä lomallaan, ei viikonlopuiksi. Kaikki vapaat hekin viettävät kotioloissa. Onneksi kotiolot on kuitenkin turvalliset, ei ole tarvetta ns. paeta kotoa tai minulla ei ole sellaista tarvetta saada lapsia pois jaloista, jotta voisin itse huilata. Saan huilata onneksi ihan tarpeeksi silloin, kun lapset ovat isällään.

Mutta, tavallinen arkikin jatkuessaan vuosikausia samanlaisena, on aika puuduttavaa. Myös lapsille. Rahan vähyys estää edes haaveilemasta mistään ylimääräisistä reissuista, olemme tyytyväisiä siihenkin, että arjessa hommat toimivat ja laskut saan maksettua.

Yhtenä kesänä vuosia sitten soittelin eri kylpylöihin, saadakseni tarjouksia, samanlaisia joita perusperheille tarjotaan. Niille, joissa on kaksi aikuista ja kaksi lasta. Kenelläkään ei ollut antaa tarjousta suurelle perheellemme, emme sopineet mihinkään kategoriaan. Aina vaan lisämaksusta ylimääräiset lapset, ei ollut suurta perhehuonetta, vaan olisimme joutuneet jakautumaan ja sehän ei yksin onnistu, että olisin laittanut osan lapsista omaan huoneeseen, ilman aikuista. Kyselin ja koin itseni todella tyhmäksi, edelleen en ymmärrä tätä peruspertin perheideologiaa, johon törmään aina silloin kun joku taho on määritellyt tarjouksen, perhetarjouksen. Sitten kun ei sovi kuvioihin, joutuu siitä lystistä maksamaan lisämaksua, on ylimääräisiä lapsia. Joten, en voi hyödyntää koskaan niitä alennuksia, tarjouksia tai perhelippuja minnekään.

Olen aina ollut hieman ulapalla kaikkien eri avustusten kanssa. En tiedä, en edes osaa kysyä mistään, koska en tiedä mistä näitä kaikenmaailman apuja sitten voisi kysellä. Olen kuullut tuetuista lomista, mutten ymmärrä mitä se käytännössä tarkoittaa, miten sellaiseen pääsisi mukaan? Ja onko sielläkin peruspertin perhekoko ja ylimääräiset lapset maksavat täyden hinnan? Ruoka-avustuksilla en tee mitään, koska viljat. Perheemme käyttää viljatuotteita todella vähän, koska itse en kestä niitä ja lapsillakin alkaa tulla korvista ulos se iänikuinen vilja. Viljatuotteet ovat hyviä, mutta liika on liikaa niissäkin. Olen kuullut, että ruokakauppoihin olisi maahdollista saada lahjakortteja, mistä ja milloin ja kuka niitä sitten jakelee? Netistä olen yrittänyt kaivella, mutta kovin salaista tuntuu homma olevan tai sitten en "syyllisty" mihinkään ongelmaan, paitsi köyhyyteen. Kun ei ole asiakkuuksia ja pelkkä köyhyys ei vielä riitä asiakkuuden perusteeksi mihinkään tahoon. Tämä tuli selväksi kysellessäni asiaa suoraan lastensuojelusta. Ei siellä kyllä kukaan osannut neuvoa muutakaan, itselleni tuli todella tyhmä olo sen keskustelun jälkeen.

Olen monesti miettinyt, kuinka en osaa olla tyytyväinen tilanteeseeni. Tähän, että olen niin lopen kyllästynyt kaikkeen ympärillani. Onko vaihtelun toivominen jotenkin itsekästä, pitääkö minun vaan sietää ja olla iloinen, että asiat ovat kuitenkin niin hyvin kuin ne nyt on? Pitääkö minun vaan itsekseni miettiä, että moni asia voisi olla huonomminkin, kuten niin monessa muussa perheessä jo täällä suomessa on?

Isompien lasten kasvaessa ja heidän kokemusmaailmansa laajentuessa he ovat oppineet näkemään sen, miten heidän elämänsä on ollut kovin helppoa ja kuinka ovat saaneet elää rauhassa ja turvassa, vaikkakin vanhemmat ovat eronneet ja se ei ollut lapsillekaan ihan helppoa. Tänään he jokseenkin kykenevät ymmärtämään, kuinka esimerkiksi vanhempien alkoholittomuus ei ole ihan itsestäänselvyys, kuten meillä se on ollut aina. Lapsilla on kavereita, joiden vanhempien elämänhallinta kulkee käsikädessä alkoholin kanssa ja sen myötä myös ongelmat heijastuvat myös näiden vanhempien lapsiin. Omasta lapsuudestani tiedän tuon alkoholin aiheuttaman köyhyyden.

Sitten oma lukunsa ovat nämä erilaisilla muilla elämänhallinnan ongelmilla varustetut perheet, joilla on olemassa se kontakti kaikenlaiseen tukeen ja apuun arjessa. Meillä ei tätäkään ongelmaa ole, joten koen olevani niin väliinputoaja, vaikka tiedänkin, etten todellakaan ole ainoa laatuani. Suomessa on paljon pelkästään köyhiä perheitä, joissa elämänhallinta on noin muuten kunnossa.

Köyhyys, yksinäisyys eivät ole rikoksia suomessa. Olen itse oppinut pärjäämään yksin, selviämään arjesta köyhääkin köyhempänä ajoittain ja en edes odota mitään "palkintoa", paitsi sen, että lapseni eivät tuomitsisi minua omista valinnoistani, siitä etten jäänyt pahaa tekevään avioliittoon, vaan lähdin hakemaan parempaa oloa ja elämää tietäen, että köyhyys on se vaihtoehto lähtiessä. Jäämällä huonoon avioliittoon en olisi ollut käyhä taloudellisesti, mutta muut ongelmat olisivat olleet tai tulleet elämään mukaan?

Tänään kuitenkin tiedän, että elämästä voi selvitä hengissä, köyhyydessäkin. Luulen, että olen liiankin vahva ihminen, koska koko elämäni on ollut enemmän tai vähemmän kriisiä. Sellaisia asioita, joihin olen itse ollut täysin syytön, joihin en ole itse voinut vaikuttaa mitenkään, olen vain kärsinyt seurauksista ja kaikista olen kuitenkin selvinnyt.

Ja nyt, vuosia olen saanut elää jokseenkin rauhaisaa eloa, olen oppinut nauttimaan elämästäni ja tasapainoisesta arjesta, jota on varjostanut vain huoli taloudellisesta tilanteesta. Nyt kaipaan enemmän, myös sitä positiivista vaihtelua, lomaa. Ihan kuten jokainen ihminen joskus. Onko se väärin?

Vai pitääkö vain tyytyä tähän hetkeen? Olla onnellinen päivästä toiseen tähän samaan elämänrytmiin, jossa ainoa huippuhetki on illalla nukkumaan käyminen, kun arki menee jo niin silmät kiinni, niin selkärangasta samanlaisena päivästä toiseen. Ja kun kaikki variaatiot on käyty läpi.

Tahtoisin muuttaa, jonnekin missä luonto olisi lähempänä, ilma puhtaampaa, raikkaampaa. Tahtoisin sen oman kodin, pesän jota sitten voisi asustaa. Mutta mahdotonta, koska pankista en saa lainaa. En yksinäni, en koska takeita lainanmaksusta ei ole tehdessäni erimittaisia pätkiä ja lyhyitä työsuhteita. Sama juttu auton kanssa. se on jo niin vanha, ruosteinen läjä metallia, että inhottaa vaikkakin tiedän sen olevan oma, ihan ikioma. Samoin kaikki muukin on ihan omaa, se mitä siis minulla tällä hetkellä on.

Jokatapauksessa, pieni loma, pieni jokin mukava vaihtelu olisi niin tervetullutta. Huomasin lehdestä, että yksi lempparibändi, johon vasta aikuisiällä siihenkin perehdyin, oli esiintymässä naapurikaupungissa, olisi ollut mukava mennä katsomaan ja viettämään iltaa, aikuisten iltaa. Mutta, enhän minä yksin halua mennä, ei minulla olisi ollut varaa lippuihin, ei matkoihin, saati itse paikanpäällä olemiseen narikoineen kaikkineen. Sekin olisi ollut pois jostakin lasten jutuista ja olisin kuitenkin saanut katua sinne menoa, kuten joskus onkin käynyt kun olen erehtynyt käyttämään rahaa itseeni. Aina onkin tullut tilanne, että jos en olisi ostanut itselleni, olisi lapseni tarve tullut täytetyksi heti eikä viikkojen päästä. Joten olen oppinut, ettei kannata olla kovin itsekäs, jos ollenkaan vaan kaikki mikä tulee, menee lasten käyttöön. Itselleni en voi kuin haaveilla samoista asioista, mitä lapset saavat. He ovat kuitenkin tärkeysjärjestyksessä ensimmäisinä.