Niin sitä toivoo elämäänsä hieman vaihtelua, ja tuleehan sitä sitten, muttei välttämättä niin kovin mukavassa muodossa kuin olisin itse toivonut. Vanhassa talossa alkaa reistailemaan sitten asia jos toinenkin ja siinähän sitä onkin sitten vaihtelua, kun alat soittelemaan isännöitsijälle, joka sitten taas etsii asiantuntijat ja taas joutuu jännittämään vieraita ihmisiä omassa kodissa. Ei kiva sitten ollenkaan. 

Mitä jos en ole itse kotona? Olenko kenties itse onnistunut rikkomaan jotain, vaikka järjellä tiedän, että vanhuus iskee eri asioihin ja saa epäkuntoon jos jonkinmoiset laitteet. Silti itsellä on syyllinen ja epämukava olo, vaikkakin ihan turhaan. Kaikki vanhenee joskus...

Vaihtelua tuli myös lasten myötä, kevät ja taudit. Apteekissa ravaamista, terveydenhoitajan vastaanottoa jne.

Sitten myös tämä oma elämä, huomaan kuinka olen parhaimmillani juurikin silloin, kun on jokin "kriisi" käynnissä ja pitää töuhottaa eri asioiden kanssa. Kesäloma häämöttää muutaman viikon päästä, en oikein itsekään tiedä vielä, mitä kesältä odotan? Jotakin hyvää ja positiivista kuitenkin.

Huomaan, kuinka pieni stressitaso nostaa omaa vireystilaa huomattavasti. Töiden jälkeen olen ihmetellyt, kun ei ole iskenyt se perinteinen ja jokapäiväinen kooma, eli suuren suuri tarve nokosille. Inhoan stressiä, mutta näköjään se on se voima, joka pitää minut liikkeessä. Elämäni on ollut kovin tasaista ja stressitöntä kovin pitkään ja se on omiaan ollut aiheuttamaan minulle jonkinlaisen horroksen, jossa olen ollut kovin väsynyt ja kärsinyt siitä. Väsynyt olen toki nytkin, mutta eri lailla, tämä ei ole sellaista ylitsepääsemätöntä väsyä, jonka vuoksi en jaksa mitään ylimääräistä. Tai sitten on vaan muutenvaan hyvä päivä.

Edelleen jaksan olla parisuhteeni kanssa kovin kärsivällinen ja liiankin kiltti. Edelleen odotan, odotan ja odotan. Mitä? Ihmettä, kuuta nousevaa, jotain? En tiedä mitä? Jotakin, joka kertoisi minulle, miksi olen parisuhteessa? Mitä san parisuhteelta? Mitä itse annan parisuhteelle? Lakkasin omalta osaltani yrittämästä, koska se ei johtanut mihinkään, sama meno jatkuu ja jatkui omasta yrittämisestäni huolimatta.

Olen kertonut kokemuksestani, siitä että koen, etten saa toiselta mitään ja en oikein osaa enää antaakaan, juurikin siksi, kun en saa mitään takaisin. Mietin, onko toinen tyhmä vai miksi ei edes tuollaiseen osannut sanoa mitään?

Olen kertonut omista tuntemuksistani ja toinen on aina van yhtä tyytyväinen omaan olemassaoloonsa. En tiedä oikein, kuinka ja miten seuraavaksi yritän asioita esittää, koska mikään ei ole tuon toisen mielestä vialla, hän ei voi ymmärtää minua ja puheitani. Hänellähän on siis kaikki hyvin. Minulla ei ole. 

Ensinnäkin, kaipaan kosketusta. Ihan sellaista tavallista kosketusta. Mies pelkää koskea minuun, ihan kuin häntä inhottaisi tai jotain. Ikäänkuin hän pakolla ja sormensa olisi kuin pitkä tikku, jolla hän kuin väkisin koskee, jos on koskekseen. se tunne on ihan kamala, varsinkin kun koko kehoni huutaa kosketusta, välittämistä, tuntemista.

Kaipaan älyllistä keskustelua. En voi sietää kuorsaamista, en sitä että aloitan, tai siis yritän aloittaa keskustelua ja vastauksena onkin vain muminaa tai epäselvää mongerrusta. Se pieni parituntinen, jonka puitteissa olisi mahdollista vaikka puhua, menee miehellä kuorsaamiseen tv ääressä. Tuo tuollainen käytös tuo mieleen uuno turhapuron ja minua alkaa suorastaan inhottaman. Mies herää kun sammutan tv:n ja ihmettelee, miksi sammutan, kun hän muka kuuntelee.

Olen jokseenkin kyllästynyt siihen, että olemme miehen kin kanssa aina kotona. Osin siihen on jokseenkin hyvä syy, mies on kuin rähjäinen rohvessori, hänelle ei oma ulkomuoto ole millään lailla se kiinnostuksen kohde, vaikka ehkä vähän pitäisi jopa hänen katsoa peiliin. Ei sillä, ettei työnsä tarvitse ulkonäköä, mutta minä tarvitsin edes vähän edustavamman ihmisen vierellei, niin ettei minun tarvitsi hävetä häntä jokaisessa käänteessä. Toivoin jotakin ihmettä, että hän joskus ymmärtäisi alkaa kiinnittämään edes vähän siihen, miltä näyttää, mutta ei. Paska haisee ja parturiin ei pääse. Samoin kaikki muukin tuntuu olevan ylitsepääsemättömän vaikeaa. Vain työ, se menee kaiken edelle.

Ja niinkuin tänäänkin, ajoissa piti päästä pois, vaan nyt puhelimeen ei saa edes yhteyttä. Olen niin kurkkuani myöden täynnä tätä odotusta. Sitä, että minä olen kotona odottamassa, vain koska minulla ei ole muutakaan kuin tämä koti. Olen myös hieman vanhanaikainen, parisuhteemme ei ole edes ns. virallinen. Vieläkään. Vuosien jälkeen mies ei ole tehnyt elettäkään virallistaakseen suhdetta millään muotoa. Kaikki vihjeet ja kaikki suorat kysymykset hän ohittaa nauraen ja alkaen kiemurrella pois tilanteesta ja vaihtaa puheenaihetta.

Minä hölmönä "tyttönä" siedän moista, miksi? Niin, miksi? Se on asia, joka minun pitää piakkoin alkaa selvittämään? Mitä sellaista miehessä on, että hän saa siipeillä luonani? Sillä siipeilyähän tuo mies tuntuu harrastavan. Hän ei koskaan ole kertonut minulle välittävänsä, hän vain pitää minusta. Eikö sen jo pitäisi  minulle kertoa, ettei hänellä ole tunteet pelissä mukana ollenkaan. Mitä hän sitten minusta haluaa?

Meillä ei ole ollenkaan, ei sitten missään määrin parisuhdetta, ei sellaista joksi itse parisuhteen miellän. Meillä on jokin ihme kaverisuhde, ilman aitoa välittämistä? Sisarussuhde olisi ehkä parempi kuvaamaan tätä tilaa. Ei seksiä, ei lämpöä, ei laheisyyttä, ei oikeastaan yhtään mitään. Ja miksi oikein siedän tätä? En tiedä? Iänikuisia selityksiä, joista en usko puoliinkaan, jokaikinen päivä tyhjiä, katteettomia lupauksia ja toinen luottaa, että minä nielen kaiken, uskon löpinät ja kiltisti odotan, kiltisti siedän. Raja se tulee minullakin jossakin vaiheessa vastaan. Minulla on lehmän hermot ja sitten kun ne menee, mies voi ihmetellä itsekseen, mikä meni vikaan?

En tosin osaa kuvitella enää, enkä edes tiedä millainen on normaali rakkausuhde kahden ihmisen välillä. Olisi niin mukava rakastaa ja saada rakkautta niin että tuntuu. Mutta, kaikki on elämässäni jotenkin vinksallaan. Joskus mietin, olenkohan kuollut, vai miksi elämäni on tätä tällaista tyhjyyttä täynnä? Ollaan olemassa olematta kuitenkaan. Kaikki sujuu ja sitten kuitenkin jokin puuttuu kuitenkin, kaikki on näennäisesti ok, mutta jokin puuttuu, jokin olennainen?

En ole kuitenkaan niin tyhmä, miltä vaikutan, olen oppinut näyttämään tyhmältä, koska siten elämä on helpompaa. Mutta, pikkuhiljaa minulle alkaa riittää. Tuo toinen vain on, en osaa juuri nyt tässä kiukunpuuskassani edes sanoa, välitänkö vai en?

Järjellä ajatellen minun pitäisi heittää tuo mies kylmästi pellolle tai omaan kotiinsa. Hän on sen säilyttänyt minusta ja kodistani huolimatta. Hän ei halua siitä luopua, koska pelkää jäävänsä tyhjän päälle ja sitten hänellä on ainakin koti mihin palata minun episodin jälkeen. Sekin asia on kiusannut minua jo vuosia. Se tuntuu niin kylmältä, ettei mies halua luottaa parisuhteeseen. Hän ihan omalla toiminnalla tai paremminkin toimimattomuudellaan hoitaa suhdettamme, ettei hirmuisesti jää kohta enää muuta vaihtoehtoa kuin sanoa heipat ja näkemiin. Olemme ikäänkuin tavan vuoksi keskenämme. Ilman tunteita. Sitä en todellakaan tiedä, missä miehen tunteet ovat, mutta se kait kertoo jo paljon, että olen useinkin mustasukkainen miehen työlle, siihen miten hän keskittyy siihen ja niihin ihmisiin, joita työnsä ohella joutuu kohtaamaan. Se on ärsyttävää. Koen jääväni kakkoseksi.

Olen joskus jopa pohtinut miehen sukupuolista suuntautumista. Onko tuo mies kaappihomo ja tarvitsee kulissin omalle perversiolleen kenties? Onko hän paossa kenties edellistä liittoa? Enhän tiedä miehen menneisyydestä juurikaan mitään. Mielikuvitukseni on monesti päässyt valloilleen. Mitä jos hän onkin....

Mies ei siis vapaaehtoisesti kosketa minua, ja en halua erikseen edes alkaa pyytämään sellaista. Kosketus kun tulee luonnostaan, mikäli siis haluaa olla toisen kanssa ja jne. Samoin puhuminen ja hereillä pysyminen. Vaikka itse olisin kuinka väsynyt, en siltikään ole ollut niin epäkohtelias, että olisin nukahtanut ja vielä jokaikinen päivä toisen nokan eteen, ensin tuijotettuani tv:tä kymmenen minuuttia . Olen aina ollut hereillä, yrittänyt olla kohtelias, yrittänyt olla kuten sivistyneet ihmiset ainakin.

Enää en jaksa. Olen jotenkin niin kurkkuani myöden täynnä tätäkin osaa elämääni. En jaksa enää yksin yrittää olematonta parisuhdetta, josta tulen vain kiukkuiseksi ja jonka edelleen haudon sisimpääni, kun en yksinkertaisesti kehtaa valittaa, en osaa sanoa ääneen, ja sen minkä olen vaivoin saanut kakistettua ulos, hän ei ole noteerannut tai sitten on puolustautunut ja selitellyt mitä uskomattomin syin ja nyt en jaksa kuunnella.

En tärvitse tällaista suhdetta. en saa siitä mitään ja se, mitä mies minusta saa, en todellakaan tiedä? Kaikki, mitä kysyn häneltä, on ok. On jotakin, ilman mitään perusteluita. Kun mies ei osaa perustella sitä, mitä sanoo, paitsi tietysti ne asiat, jotk liittyvät jollainlailla omaan työhönsä, ne hän valehteleekin sujuvasti, koska on monesti jäänyt kiinni valheellisista asioista ja epäloogisuudesta ja siitä, ettei itsekään muista, mitä on jo aiemmin selitellyt.

Jos hänellä on toinen ihminen elämässään, niin miksi hän olisi kanssani? Minusta tuskin on estettä, mikäli näin olisi. Mutten jaksa oikein uskoa tuohonkaan teoriaan. Joten, en ymmärrä miksi hän on kanssani?

Moni olisi sijassani jo jättänyt leikin kesken. Itse olen tyhmä, omituisella tavoin tyhmä, etten osaa "luovuttaa", en ennenkuin on pakko, kun ei ole muuta vaihtoehtoa. Kun kaikki on kokeiltu, kun kaikki on nähty ja kuultu. Olen liian luottavainen, vaikka sokeakin näkee, ettei tämä suhde ole mikään oikea suhde ja miehellä on omat juttunsa, miksi on kanssani?

Jotenkin kyllä onnistun motiivin selvittämään, kaikelle on aina jokin tarkoituksensa. Kukaan ei tee yhtään mitään ilman omaa henkilökohtaista motiivia. Ja toivon, että asia selviää ja pääsen tästäkin pohdinnasta, joka oikeasti saa minut väliin kovin mietteliääksi, kovin vihaiseksi, koska en tiedä, en ymmärrä, en enää pahemmin luota, olen pettynyt useimmiten.

Ja kaikki nuo ovat sellaista kuraa, jonka haluan pestä pois elämästäni. Mieluummin yksin kuin huonossa suhteessa pätee myös tähän suhteeseen.