Jos elämä olisi helppoa, olisiko se kivaa? Oman elämänkokemukseni myötä olen tullut siihen aatokseen, ettei helppo elämä välttämättä olisi niin kivaa.

Miksikö? Koska jos elämässä rullaisi asiat aina hyvin, olisi tasaista, tuttua ja turvallista tallaamista aina vaan, se ajaisi ihmisen todennäköisesti hakemaan jännitystä omaan elämäänsä, keinolla millä hyvänsä. Piakkoin tällainen tilanne johtaisi siihen, ettei mikään riitä ja niitä huippukivan kokemuksia olisi saatava useammin ja enemmän ja enemmän vaikuttavia.

Noin ainakin suurimmalla osalla ihmisiä.

Itseäni rajoittaa jossain määrin pelko, myönnän sen. Riudun mieluummin tylsyydessä, kuin lähtisin omin avuin etsimään sitä huippukivaa elämääni. Ja yksinäisyyteni rajoittaa myös. On asioita, joita on vaan niin paljon mukavampi tehdä kaksin, ystävän kanssa kuin yksin.

Törmään ihan jokainen päivä omaan yksinäisyyteeni, tavalla tai toisella. Vaikka olenkin ns. parisuhteessa, olen silti yksin. Kyllä, myös suhteessa voi olla yksinäinen ja sitä minä olen. Kokemukseni yksinäisyydestä parisuhteesta syventyy ja tiivistyy aina vaan enemmän, mitä enemmän päiviä, viikkoja, kuukausia jää taakse. Huomaan uppoavani hiljaisuuteen ja yksinäisyyteen entistä syvemmin. Sieltä suosta on vaikeaa jos peräti mahdotonta nousta.

Yritän arvostaa, yritän olla kohtelias toista kohtaan. Yritän oikeasti kaikkeni ja se ei vaan riitä. Huomaan miten oma arvostukseni toista kohtaan on tasaiseen tahtiin laskenut. Huomaan, miten olen muuttunut kovin kyyniseksi ja en enää luota toiseen. Huomaan miettiväni entistä useammin sitä, millaiseksi elämäni muotoutuisi, jos tuota toista ei olisikaan elämässäni?

Huoman, ettei elämäni oikeastaan muuttuisi mitenkään. Se jatkaisi rullaamistaan aivan samoin, kuin tänäänkin, ollessani ns. parisuhteessa. Ainoana erona vain se, ettei minun tarvitsisi odottaa, ei pettyä lupauksiin, ei odotuksiin. Voisimme ihan yhtä hyvin pitää suhteemme etänä, puhelimen välityksellä tapahtuvaksi, koska arki on juurikin sitä jo nyt.

Kotini pysyisi vain lasten kotina, ilman että joudun aikuiselle ihmiselle huomauttelemaan erinäisistä siisteyteen liittyvistä asioista, jotka eivät sitten millään meinaa mennä ymmärrykseen. Lapset ymmärrän, että heille pitää monet asiat opettaa kädestä pitäen, mutten sitä, että aikuiselle ihmisille. Tuo toinen ei ymmärrä, että minä kärsin, kaikesta ns. ylimääräisestä. Olen jo yhden aikuisen opettanut kädestä pitäen huolehtimaan kodin askareista, pärjäämään omineen ja en jaksa enää toista.

Parisuhteessamme ei siis ole leiskuvia tunteita, en koe rakkautta. Työ on ihmiselämän välttämätön paha, mutta kun se ottaa hallintaansa koko elämän, niin ettei muulle enää riitä energiaa, aikaa voi toinen minun puolestani keskittyä siihen sitten niin paljon kuin haluaa. En halua olla esteenä, en halua olla vaatimassa aikaa itselleni tai perheelleni.

Huomaan tekeväni ratkaisuja useammin niin, että suljen pois toisen minun tai minun ja lasten suunnitelmista. Niin monesti on suunnitelmat kaatuneet miehen työjuttuihin tai sitten siihen, että koen itse syyllisyyttä, koska mies "joutuu" olemaan pois työstään ja hommat kasautuvat. Sitä sitten kuuntelen, että kun piti pitää vapaapaiva jne.

Ei minun tarvitse sietää, ei kestää. Minä en ole suunnittelemassa hänen töitä, en ole vastuussa siitä, miten toinen ihminen suunnittelee ja järjestää työnsä. Ja jos ei osaa kieltäytyä tai siirtää asioita, ei se ole minun vastuulla. Olen pitkään yrittänyt huomioida myös toisen, kaikissa suunnitelmissa, olen yrittänyt ottaa huomioon ja nyt en jaksa. Oikeastaan en edes halua.

Mies on jo jokseenkin paljon vieraantunut lapsista. Selkeästi huomaan itse joutuvani puolustuskannalle, vain koska hän ei ole koskaan arjessa kanssamme ja hän ei näe sitä elämää, mitä me elämme lasten kanssa. Hän ei näe enää kokonaisuutta ja ei sen vuoksi voi ymmärtää monia asioita. Ja kova on kuitenkin arvostelu ja ihmettely, joka sitten kohdistuu lapsiin itseensä tai minuun äitinä. Mutta, mistä hän mitään tietää, kun ei ole arjessa mukana. Hän on niin vieraantunut, hän ei tunne lapsiani ollenkaan, ja lapset eivät enää tunne häntä. Sitten hän loukkaantuu, koska unohtaa sen tosiasian, että lapset ovat lapsia, ei täydellisesti toimivia aikuisia. Ja se, että hän itse jättää tekemättä asioita, joita omat lapseni ovat tehneet jo pitkään ja sitten kun asiasta huomautan, hän loukkaantuu.

Kun lapset ovat sitten joskus isoja, tiedän heidän pärjäävän omillaan. Ja tiedän senkin, että osaavat pyytää neuvoja ja apuja sitä tarvitessaan. On kurjaa, kun toinen ns. puuttuu asioihin, joista mitään ei itse tiedä ja vaatii toisilta sellaista, jota ei itsekään osaa tai tekee vain tekemisen pakosta lopputuloksen ollessa huono.

En voi kuitenkaan sanoa, että mies olisi yksi lapsi toisten joukossa, kuten aikoinaan ollessani avioliitossa. Lapseksi en voi häntä kuvata sitten millään elämän osa-alueella. Siinäpä se, hän on kaikista pikkuisista "virheistään" huolimatta tasapainoisin aikuinen, mitä olen tavannut. Hän on rauhallinen, empaattinen, kykenee asettumaan toisen asemaan ja olemaan ihminen ihmiselle. Hän osaa olla aikuinen kiukuttelevien lasten edessä, tietää mikä on oikein ja mikä väärin. Hän osaa olla myös kanssani, niin että suhteemme on puutteistaan huolimatta mutkaton ja selkeä. Miehellä on liiankin hyvä sydän, hän ei ole katkeroitunut, ei vello menneisyydessä, ainakaan minun nähteni. Enhän tosin osaa ajatuksia lukea. Hän ei myöskään huoli huomisesta, joka sopii minullekin oikein hyvin.

Nykyisin tässä taloudessa on kovin selkeä ero lasten kanssa olemiseen. Ja lapset eivät mielellään enää halua tehdä asioita miehen kanssa. Ymmärrän lapsia. Mies yrittää liikaa olla auktoriteetti, ehdoton auktoriteetti, kuten satavuotta sitten olikin ihan hyvä ja normaalia, että lapset olivat ehdottomia toisiin aikuisiin nähden. Nykyisin lapset ovat oppineet kyseenalaistamaan, pohtimaan ja tuomaan esiin omia mielipiteitään, ilman että heidän tarkoituksena on kyseenalaistaa ihmistä itseään tai hänen auktoriteettiään.

Tänään lasten kanssa keskustelu on se kasvatuskeino, ei enää se, että aikuinen sanoo ja lapset tottelevat ehdoitta. Toki siis aikuiset edelleen asettavat ne rajat ja puitteet, joista ei keskustella, mutta niiden sisällä lapsi saa opetella elämään ja kokeilla niita omia voimiaan ja hakea niitä rajojaan. Ja edelleen on ne turvallisuus jne rajat, joista ei edes keskustella, mutta jokainen lapsen elämässä oleva asia ei ole henkeä ja terveyttä uhkaava ja aikuisen auktoriteetin arvoinen asia. Lapsen elämässä on paljon asioita, joista lapsi oppii itse vastaamaan, mikäli on saanut mahdollisuuden harjoitella ja on saanut järkevät perustelut jne.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Että semmoisia mietteitä sitten, monta päivää, jos jo monta viikkoa sitten?

Aika kuluu niin nopeasti, etten perässä pysy. Oma lomani häämöttää jo, ei ole pitkä aika siihen. Saan levätä ja saan sitten ihan rauhassa ja perusteellisesti keskittyä kodin siivoukseen. Kevättsellaiseen. Pääsiäinen oli ja meni, ilman mitään juhlaa, ellei nyt pääsiäissunnuntain lounasta lasketa semmoiseksi? Lapset ulkoilivat omineen, minä huilasin sohvalla ja miesystävä yllätys yllätys, oli järkännyt itselleen taas töitä, joten koin lievää pettymystä siitä, että minulla olisi vapaata ja hän senkuin painaa pitkää päivää. Ja kumma kyllä, sitten kun sen ainoan kerran kun jonnekin poistun kodistani, hän on itselleen järkännyt sen vapaan eli emme taaskaan "kohdanneet". Tylsää ja ikävää.

Tätä vauhtia ajan kiirustaessa eteenpäin on jo ovella kesä, ennenkuin huomaankaan, on koululaiset aloittaneet lomansa ja sitten on taas yksi ikävä asia edessä heillä. Tekemisen puute. Olemisen puute. Harrastusten puute ja vieläpä hyvin usein se kaverin puute, koska kaikilla muilla on ne mummolat ja muut paikat, joihin pääsevät kesäksi kyläilemään. Meillä ei ole ketään ja niinpä lapset turhautavat jo parissa päivässä tylsyyteen.

Sitten alkaa se vonkaaminen, pääseekö sinne, pääseekö tänne? Ja minä joudun aina sanomaan, ettei pääse, koska en jaksa viedä, tai ei ole rahaa bensiiniin tai lippuihin jne. Ja sitten alkaa lapsien kyselyt siitä, miksi mummonsa ei huoli heitä lomallaan kylään? Miksi mummo ei tule meille koskaan kylään? Miksi toiset pääsevät ja menevät lomallaan ja he eivät pääse? Lapset ihmettelevät, miksi minulla ei ole rahaa koskaan mihinkään, miksi sitä ja miksi tätä? Miksi emme kylpylöi koskaan, miksi emme mene minnekään mökeille, miksi emme matkusta ympäri maata ja käy kaikissa kivoissa paikoissa, kuten kaikki muutkin toverinsa? Miksi me emme käy laivoilla, miksi emme koskaan mene etelään aurinkorannoille?

Viimein minä hermostun, yleensä kahden viikon tylsyyden jälkeen ja huuda naama punaisena, että saavat olla tyytyväisiä siihen mitä heillä on ja on ihan turha vaatia mitään ylimääräistä. Jos on tylsää, niin on tylsää, en voi sille mitään. Minulla ei ole yksinkertaisesti varaa järkätä lapsille mitään ylimääräistä kivaa.

Yritän keksiä jotain tekemistä kotiympyröihin, keinuminen, pelit, lenkkeily. Mutta tekemisen puute iskee silti, koska omat sisarukset alkavat kuitenkin ärsyttää jossakin vaiheessa ja siitä tulee taasen omat ongelmat. Huoh. Ja kotonakin tekemisestä yllättävän kallista, kun jo hiihtolomalla lapsi intoutui leipomaan, ja jouduin senkin ilon kieltämään, koska ei ole varaa ostaa sokeria, ei ole varaa ostaa kananmunia,ei vehnäjauhoja jne. niin paljoa kuin intoa riittäisi. Kotityöt eivät lapsia kiinnosta, vaikka olenkin kokeillut porkkanaa, keppiä, kiristystä, lahjontaa, pakkoa jne. Mikään ei auta. Mikään ei motivoi lapsia tekemään ja ymmärrän kyllä, jos heillä on toiveissa muutakin kivaa. Ja minun on aina pakko rikkoa ne toiveet liian kalliina, liian aikaa vievinä, liian sitä ja liian tätä. Isällään olisi varaa, olisi aikaa jne. Mutta häntäpä ei kiinnosta, ei sitten pätkän vertaa. Ellei ole tarvetta näyttää uusille tyttöystävilleen hyväisä-lookkia.

Tai tietty olisi ollut, jos ja kun ei olisi tarvinnut investoida talvella käytettyihin suksiin, joita ei sitten tarvittukaan, jos ei olisi kodinkoneet hajonneet, jos ei auto olisi mennyt rikki, jos sitä ja jos tätä. Jos ei olisi luokkaretket maksaneet niin paljoa jne. Jos en olisi ostanut lapsille vaatteita, kenkiä.

Kaikkeen kun ei minun pienet tuloni riitä. Ja kun olen kaikessa se ikuinen väliinputoaja. Ja kun kroppani on aina epäkunnossa, väsynyt niin, ettei yksinkertaisesti jaksa enää miettiä mitään ylimääräistä. Kun pelkkä tavallinen arki vie mehut minusta. Ja vaikka sitten jaksaisinkin, ei tosiaankaan ole varaa. Ja vaikka jaksaisin ja olisi varaa, niin sitten viimeistään päänsärky yllättää ja vie minut petiin. Tai sitten tulee vaan jotain yllättävää eteen, etten ehdi muuta ajatella. Tylsyys onkin jotain, mikä monilta nykylapsilta puuttuu. Kun aina pitää olla menossa, tulossa jostakin jonnekin.

Noh, jokaisesta kesästä ollaan selvitty tähänkin asti, joten kyllä tämäkin kesä menee, miten menee. Harmi, että uimahallit laitetaan kesäksi kiinni, ja rannoille lapset eivät pääse itsekseen. Liian pitkä matka joka suuntaan. On harmi, että lapseni eivät koe leirejä, eivät pääse mihinkään ja heillä ei ole mitään odotettavaa kesältä, paitsi loputon tylsyys. Tekemisen puute.

Minua harmittaa kaikkein eniten se, että oma väsymiseni vaatii päivittäin paljon lepoa, pitkät yöunet, että arki sujuu. Kaikki muu, kaikki se ylimääräinen on jäänyt suosiolla pois, koska en jaksa itse päivän päätteeksi enää lähteä minnekään. Aivoni eivät suostu ajattelemaan tai suunnittelmaan mitään ylimääräistä.

Mutta, se on meidän elämää. Halusin sitä tai en. Keholleni en voi mitään. Herkkään väsymiseeni ei auta mikään konsti, ei keino. Kaikki on kokeiltu. Ja tämän kanssa pitää vain elää, myös lasten.