Millaiseksi olen tullut? Onko tuohon kysymykseen olemassa vastausta ja kuka siihen osaa vastata?

Normaalisti ihminen peilaa itseään muihin ja kysyy ystäviltään tätä asiaa saaden jonkinlaisen vastauksen kysymykseensä.

Minä en voi kysyä keneltään tätä asiaa. Miesystävä ei osaa vastata, olen kysynyt monesti asiaa ja turhaudun, kun hän ei osaa vastata.

Lapsilta en saisi oikein rehellistä vastausta ja en oikein henno heiltä asiaa edes kysyä. Saako tuollaista edes lapsiltaan kysyä?

Kukaan ei tunne minua, välit sukuun on katkolla, vaikka käynkin joskus äitiä tapaamassa, ne käynnit ovat raskaita jo ihan muuten.

En tunne edes itse itseäni. Peilistä katsoo joku minulle vieras ihminen. Tiedän, että minä siinä olen, olematta kuitenkaan.

Ajoittain herään miettimään itseäni, sitä tosiseikkaa, että en oikeastaan tiedä kuka tai mikä olen? se mikä olin joskus, se minä, jonka joskus tunsin on poissa. Välähdyksiä menneestä koen joskus, silloin kun jokin kaukaiselta tuntuva muisto valtaa mieleni ja tuumaan, että sellainen olin silloin tänään olen päinvastainen.

Ennen tosiaan olin duracell-pupu, ehtymättömin patterein. Nyt nuo patterit ovat ehtyneet ja ne eivät enää lataudu. Yön jälkeen olen entistäkin väsyneempi, koko keho huutaa lepoa, vaikka on noustava ylös ja aloitettava uusi päivä.

Minulla ei ole eilistä, ei tulevaisuutta. On vain aina vaan tämä hetki, jossa elän. Aika kuluu huomaamattani, minuutit ovat muuttuneet sekunneiksi, tunnit vuorokausiksi ja vuorokaudet kuukausiksi ja kuukaudet vuodeksi. Ajalla ei ole merkitystä, paitsi kun on oltava työmaalla tiettyyn kellonaikaan ja poistuttva sieltä tai on jokin muu kellon perässä oleva ajankohta. Silloin minun on pidettävä huoli ajankulusta, joka tarkoittaa sitä, etten voi alkaa touhuamaan mitään, koska aikaa ei ole, ja sitten kello onkin jo paljon ja olen myöhästynyt. Joten, kun on sovittu jokin tietty kellonaika, minun on tasaisesti katseltava kellonaikaa, että ehdin ajoissa sinne minne pitääkin. Sisäinen kelloni on mennyt rikki.

Ennen saatoin tehdä kymmeniä asioita yhtäaikaa, nopeasti ja järjestelmällisesti väsymättä. Tänään teen yhden asian kerrallaan, ja jos se keskeytyy, unohdan ja ihmettelen myöhemmin, että miksi unohdin. Väsyn myös jo pelkästä yksinkertaisesta pikkuhommasta niin, etten ihan heti jaksa tarttua seuraavaan hommaan.

Kaikki mitä teen, teen ajattelematta. Kaikki tekeminen tulee suoraan selkärangasta, ilman ns. tietoisuutta, ihan kuten autolla ajaminen tai pyöräily. Ne eivät unohdu koskaan, kun on taidon kerran oppinut. Mutta, ne asiat, joiden tekemiseen vaaditaan muistia, minä tarvitsen kalenterin, jota en kuitenkaan muista käyttää. En koskaan ollut kalenteri-ihminen, koska muistin kaiken ilman kalenteriakin. Olen joutunut opettelemaan sen, että kaikki mitä pitää muistaa, on laitettava kalenteriin samantien, muutoin asia jää, sivuutan sen.

Olen huomannut, ettei minulla ole enää persoonallisuutta. Olen kuin tyhjä taulu, johon maalautuu uusi kuva jokainen päivä ja yö vie mennessään senkin. Aamulla en enää muista välttämättä eilistä päivää, ellei jotakin suuren suurta ole tapahtunut. Aamuisin katson ensimmäisenä kalenteriin, onko päivälle sovittuna jokin kellonaika, joka pitää huomioida. Jos on, alkaa se kellonperässä kulkeminen ja jos ei, voin haahuilla ihan rauhassa ja tehdä hommat omassa järjestyksessä, omaan tahtiin ja ennekuin huomaankaan, on tullut ilta ja on aika painua petiin.

Olen ilmeetön, eleetön ja ylirauhalinen. Siis täysin päinvastainen entiseen verrattuna. Ennen ilmeeni kertoi minusta paljon, samoin elekieleni oli luontevaa ja joskus jopa innostuin niin kovin, että selitin asioita koko kehollani. Ennen olin vilkas, en malttanut olla paikoillaani yhtään ylimääräistä, koko ajan oli oltava menossa, tulossa, tekemässä jotakin.

Nykyisin saan kertoa sanoin tunteeni, ajatukseni, koska elekieli ei kerro mitään. Opettelen edelleen tuota sanoittamista. Vaikka olisin maailman onnellisin jollakin hetkellä, mikään minussa ei sitä paljastaisi ulospäin, sama toisinpäin. Ennen tunteeni heilahtelivat joskus ääripäästä toiseen, tilanteiden mukaan ja näytin sen myös ulospäin. Nykyisin mikään ei saa minua hetkahtamaan, en reagoi asioihin ulospäin milläänlailla. Olen kuin zombie.

Olen opetellut hymyilemään, olen opetellut uudelleen tekemään eleitä, ilmeitä. Mikään ei tule kuitenkaan luonnostaan kuten ennen, vaan kaiken joudun tekemään tietoisesti, pinnistellen.

Ajatustyötä en pysty tekemään, siitä seuraa aivan hirveä päänsärky, joka ei mene ohi millään. Olen oppinut toimimaan ajattelematta, tekemään asioita suoraan selkärangasta. Uuden oppiminen tuottaa suunnattomia hankaluuksia, ja jos minun pitää tehdä jotakin uutta, tarvitsen siihen selkeät, yksityiskohtaiset ohjeet ja miljoonankaan toiston jälkeen ei ole varmaa, että asia olisi opittu.

Kiitän yläkertaa siitä, että nuoruudessani ja aikuisuuden kynnyksellä olen oppinut kaiken tarvittavan niin hyvin, että kykenen toimimaan arjessa ja äitinä ja osaan tehdä arjen asiat ja lapsilla on kaikki hyvin. Ne asiat, jotka opiskelin ammattiin lukiessa on myös säilynyt hyvin ja vaikken "muista", on ne opitut asiat selkärangassa ja tulevat esiin tarvittaessa. Sen olen huomannut.

Elämäni on siis hidastunut, vaikka aika kulkee ihan omaa nopeuttaan, ylinopeutta. Oikeastaan koko elämäni on pysähtynyt siihen entiseen verrattuna. Ja tiedän, että jos elämäni nopeutuisi tästä, en pysyisi perässä.

Tämä on kamala asia, itselleni ymmärtää kaikki ne muutokset, kaikki omituisuudet, joihin olen törmännyt. Se, että olen vuosien ajan saanut opetella elämään uudelleen. Lapseni ovat joutuneet opettelemaan minua uudelleen, heidän ollessaan ihmeissään minun muutoksistani. Tänään tiedän syyn, ja se jo pelkästään auttaa minua itseäni.

Osaan hyväksyä itseni paremmin, osaan olla itselleni armollinen, enkä enää edes haikaile takaisin sitä minää, jonka olen menettänyt. Paitsi joskus, silloin kun jokin muistuttaa minua entisestä.

Tänään yritän opetella, tunnistaa itseni sellaisena kuin olen juuri nyt, niin pitkälle kuin pystyn itsekseni tätä tekemään.

Vaikeaa se on, ilman peiliä. Ilman toista ihmistä mutta tapani mukaan en anna ihan heti periksi. Vihdoinkin tiedostan jotakin sellaista, jonka olisi pitänyt tulla ilmi jo vuosia sitten, mutta yksin jäin elämään, kaikessa.

Päättäväisyyteni ei sentään hävinnyt, ei sinnikkyyteni ja se, että kun tiedän tavoitteen, pyrin siihen hyvinkin suoraan. Löydän vastauksia, kun niitä lähden hakemaan ja kysymykseen, kuka ja millainen olen tänään, saan myös vastauksia.

Jotain hyvääkin tämä on tuonut, vuosien varrella olen tehnyt paljon muutoksia toivoessani saavani voittamattomaan väsymykseen ja aivosumuun helpotusta. Ruokavaliomme tänään hyvin yksinkertainen ja puhdas. Samoin arki rullaa omalla painollaan, on muotoutunut selkeäksi ja yksinkertaiseksi. Koti on sellainen, joka on helppo pitää kuosissa ja nopea siivota, nukkumiseen on jokaisen perheenjäsenen kohdalla kiinnitetty erityistä huomiota, samoin kaikkiin puhdistusaineisiin, kodin materiaaleihin jne. Luonnonmukaisuus ja terveellisyys on aina etusijalla, jos jotakin uutta pääsen hankkimaan. Olen oppinut sujuvasti yhdistämään eri "oireet" erilaisiin syihin, vastuu omasta hyvinvoinnista on todellakin siinä, mitä kehoon laitat, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin.

Olen myös oppinut pärjäämään itsekseni, tulemaan toimeen itseni kanssa, mikä oli tosiaan ennen kauhistus, olla yksin edes hetkeä. Sain myös huomata oman luovuuteni, jollaista en olisi koskaan ennen osannut edes toivoa. Olen kulkenut syvillä vesillä vain huomatkseni, etten löydä itseäni, en tunnistaisi, vaikka löytäisinkin. Ja se epämääräinen etsintä on nyt ohi, se mikä oli ennen, oli ennen. sillä ei tunnu olevan enää merkitystä tässä hetkessä. Olen kuin vapaaksi pääsyt häkkieläin, joka opettelee nyt vapauteen ja pärjäämään entistäkin paremmin.