Aamuisella tajusin hyvin tärkeän asian. Minua ei ahdista ja en myöskään ahdistu esimerkiksi omista tai toisten ongelmista.

Se on hyvin hieno huomio jopa itseltäni ja tuon tajuaminen tuntuu erityisen hienolta. Miksi? Koska olen kärsinyt siitä ikävästä tunteesta lähes koko elämäni. 

Mietin eilen työhön ajaessani kuinka olen päässyt sinuiksi itseni kanssa. Se varmaankin näkyy jollain olemuksessani? En tiedä, koska vertailukohtaa ei ole, mutta luulen kuitenkin niin, koska tunne on sellainen. Ja tunnehan ei ole koskaan väärä. Koskaan ei ihminen voi tuntea väärin. 

Ihminen voi tunteidensa perusteella kyllä luulla tai luulotella asioita väärin, mutta se tunne itsessään ei ole väärä. 

Eilinen päivä töissä laittoi minua miettimään omaa itseäni ja sitä, kuinka olen kasvanut ihmisen mittapuulla jälleen piirun verran. Normaalisti eilisen kaltainen tilanne olisi ajanut minut syvään masennukseen, koska olisin ottanut kaiken itseeni. Eilen työpäivän päättyessä en osannut kuin kohauttaa olkiani ja unohtaa tietäessäni, ettei kukaan ole täydellinen ja suurin osa ihmisistä on vielä lapsenkengissään omien asioidensa kanssa. Piilotettu kateus paistoi niin selvästi, kohdentuen minuun ja sitä kautta ne piilotetut tunteet tulivat lievänä piikittelynä ja arvosteluna sekä tietysti seläntakana puhumisena. Mutta, juuri nyt tiedän mistä moinen johtuu, osaan yhdistää jo yksiyhteen ja kykenen jättämään sellaiset asiat ihan omaan arvoonsa. 

Osaan jo oikeastaan odottaakin sellaista käytöstä, koska tiedän että kun toisesta ihmisestä paistaa sisäinen rauha, hyvä olo, se alkaa ärsyttämään toisia, juuri niitä, jotka itse kamppailevat omien tunteidensa kanssa, omien tavoitteidensa kanssa yrittäen parhaansa selviytyäkseen omasta olemassa-olostaan. 

Minusta taisi juuri eilen paistaa rauha itseni kanssa, se, joka luo minuun sen varmuuden olla juuri siinä hetkessä läsnä ihan omana itsenäni. Ilman tarvetta olla tai esittää yhtään mitään. Riitti, kun olin vain siinä, paikalla sanomatta mitään ja jos sanoin, siinä ei ollut mitään ylimääräistä. 

Niin, se oma varmuus on löytynyt, en horju tai heilahtele ja minuun ei vaikuta se, jos toinen arvostelee omasta näkökulmasta käsin toisten tekemisiä. Tiedän, että samaan lopputulokseen pääsee eri tavoin, ja minä olen löytämässä sen oman tapani tehdä työtäni. Se ei miellytä kaikkia niitä vanhoja jääriä, jotka ovat tehneet asiat vuosikymmeniä samalla kaavalla uskaltamatta edes ajatella toisenlaisia vaihtoehtoja. Olen kuitenkin saanut erittäin hyvän ja tähän päivään sopivan koulutuksen työhöni, vaikka siitä onkin jo paljon aikaa, silti se kuka/ketkä ovat koulutusta suunnitelleet, ovat jotenkin nähneet tähän päivään, tähän aikaan ja todella panostaneet uudistuksiin, jotka siis minulle eivät ole uudistuksia vaan osa peruskoulutusta, mutta näille vanhoille jäärille täysin käsittämätöntä hepreaa. 

No, se ei ole minun ongelmani. Eläkeikää lähestyvien muutoshalukkuus on nolla ja siihen en voi vaikuttaa muutoin kuin tekemällä oman työni hyvin, niin että tulokset näkyvät positiivisesti. Niin, ettei ole kenelläkään muuta vaihtoehtoa, kuin nähdä, että toisenlainenkin työote toimii, ja jopa paremmin kuin se vanha. 

Ajat muuttuvat nopeammin kuin ihminen kykenee muuttumaan sen mukana. Koen, että olemme jossakin määrin murrosvaiheessa tässä ajassa, ainakin mitä omaan työnkuvaani peilaan ihmisiä. Koen, että itse olen valmis juuri tähän aikaan, paikkaan työni osalta. Ja työ itsessään opettaa myös paljon, mutta omat tunteeni tai itseyteni ei enää häiritse vaan tukee omaa työskentelyäni. 

Enää en työskentele omista tunteista lähtien, ne eivät kummittele möykkynä jossakin taka-alalla. Olen tämänkin suhteen saavuttanut jotain suurta, sellaista josta en ole osannut edes haaveilla. Yksi verho on edestäni jälleen tiputettu, minä olen riisunut yhden peiton päältäni pois ja huomaan miten paljon paremmin näenkään. 

Eilinen auttoi minua huomaamaan tämän muutoksen. Aiemmin olisin todellakin syyllistänyt itseni, olisin alkanut miettiä peilin edessä omaa minuuttani ja sitä, miten voisin olla parempi juuri niille ihmisille, että kelpaisin myös heille. Olisin alkanut vaistomaisesti miellyttää heitä ja alkanut peilaamaan heidän suhdettaan minuun ja vellonut suhteiden aiheuttamien tunteiden kourissa ruokkien itse ja hakien jatkuvasti heiltä palautetta olemassaolostani ja ennenkaikkea olisin hakenut jatkuvasti hyväksyntää heiltä. 

Eilen ymmärsin sen kaiken olevan turhaa. Jopa lause, että kaikista ei tarvitse pitää, mutta toimeen pitää tulla tuntui jokseenkin turhalta, koska tosiaankin, minä huolehdin vain omasta toimeentulemisesta muiden kanssa. Ei ole minun ongelmani, jos toinen ihminen ei tule tai ei halua tulla toimeen kanssani. Se on sen toisen ihmisen oma henkilökohtainen ongelmansa, ei minun. Riittää, että huolehdin omasta toimeentulemisesta muiden kanssa. 

Se kun on niin totta, että toista ihmistä ei voi muuttaa, vain voit vaikuttaa omaan muuttumiseesi ja siihen, kuinka suhtautua eri ihmisiin ja eri asioihin. Ja siinäkin on oikeastaan kaksi eri vaihtoehtoa. Joko hyvällä tavalla tai huonolla tavalla. Hyvällä tavalla annat tilaa toiselle ihmiselle olla se oma itsensä, hyväksyt hänen persoonallisuutensa ja tapansa toimia, sanoa, pohtia ja ajatella jne. Huonolla tavalla suhtautuessasi tyrmäät toisen, arvioit ja arvostelet toisen joko mielessäsi tai muille ja et voi ymmärtää toista, et edes halua yrittää ymmärtää. 

Oma suhtaumisesi ja tapasi näkyvät toiselle ihmisille, vaikket sanoisi sanaakaan. Ikäänkuin ajatukset tulisivat näkyväksi pelkän kehonkielen perusteella, pelkät kasvot paljastavat toisen asenteen. Tämän huomion tein eilen, tietoisesti. 

Juuri nyt minulle riittää se, että olen itse sinut itseni kanssa. Se, että minulla on hyvä olla ja se hyvä olo ei ole riippuvainen toisista ihmisistä. Tämän ymmärtäminen eilen oli kovin pysäyttävä hetki. Ja aamusella sen ymmärtäminen, että minä voin hyvin sai hymyn huulilleni. 

Normaalisti olisin eilisen kaltaisessa ilmapiirissä romahtanut ihan täysin. Olisin saattanut jopa masentua yhdestä pienestä "piikittelystä" ja negatiiviseksi tarkoitetusta utelusta koskien jotakin minun omaa henkilökohtaista asiaa. Eilen kykenin kohauttamaan olkiani ja sanomaan, ettei sillä tiedolla ole hänelle mitään merkitystä, se on oikeastaan minun henkilökohtainen asiani. 

Ymmärsin myös, että tuo yksi ihminen elää omassa maailmassaan, omien juttujensa ympäröimänä, omassa kuplassaan ja sieltä käsin tarkastelee muiden kuplia. Ymmärsin, että myös muut kuin exäni osaavat luulotella, arvailla ja olettaa ja vetää omia joskin virheellisiäkin johtopäätöksiä muista ihmistä ja heidän asioistaan. Siitä syntyy niitä juoruja sitten, jotka lähtevät elämään omaa elämäänsä. 

Koen ottaneeni nyt sen ensimmäisen askeleen kohti ihmismielen ymmärrystä. Tähän asti olen uskoakseni onnistunut luulottelemaan itselleni ymmärtäväni ihmisiä jossain määrin? Olen oman negatiivisuuden ja negatiivisten tunteiden läpi tarkastellut maailmaa, oman pahan oloni kautta nähnyt maailman ja ihmiset. 

Nyt, kun oma sisäinen tunteeni on hyvä, se myös tuntuu hyvältä. Kuitenkaan minulla ei ole tämän kirjoittamisen lisäksi mitään tarvetta jakaa sitä oloa muille. Kuten en jakanut omaa pahaa oloani tai ahdistustanikaan muille. Mutta se kaikki on ollut minusta luettavissa, se kaikki kökkö on näkynyt minusta ulospäin, vaikken olisi sanonut sanaakaan. Olen ollut kuin tuuliviiri, kääntäen suuntaani aina sinne minne tuulee, lepattaen ja ollen kykenemätön muuhun kuin olemaan tuuliviiri. 

Se, että tänään minusta näkyy hyvä olo, saattaa todellakin aiheuttaa ärsyyntymistä muissa ihmisissä. Mietin, olenkohan koskaan tavannut ketään ihmistä, joka olisi ollut sinut itsensä, elämänsä ja kaiken muun kanssa. Ja olen kyllä tavannut. Ja itseasiassa tällä hetkellä seurustelen ihmisen kanssa, joka on sinut itsensä kanssa. Hän ei ole tuuliviiri, vaan vakaa kallio, jota mitään myrsky ei saa raiteiltaan. 

Eilen työmaalla osasin vetää rajan itseni ja toisen väliin. Ilmaista, että tässä on se viiva, jota ei enää ole lupa ylittää niin uskottavasti, että tuo toinen ei yrittänytkään enää kävellä ylitseni. Huomaan, että olen kasvanut ihmisenä ja tuo eilinen päivä oli oikeastaan ensimmäinen kerta, kun kykenin sen tiedostamaan juuri siinä tilanteessa, jossa toinen yrittää kävellä ylitseni, yrittää saada minut "hallintaansa" ja ikäänkuin kokeilemaan kepillä jäätä, josko se murtuisi tai vaihto-ehtoisesti kestäisi ylityksen. Mutta ei. Eilen huomasin, että toinen ei päässyt yli, ei ympäri. 

Olen oppinut oman rajani, tiedostamaan sen ja jopa ilmaisemaan toiselle missä viiva menee. Ilman draamaa, ilman selityksiä, ilman mitään. Vain ollen läsnä, vain ollen oma paljas itseni. Olin ensimmäistä kertaa elämässäni tilanteessa, jossa ilman sanoja kykenin ilmaisemaan kaiken edellisen. Oikeastaan en sittenkään tiedä mitä tapahtui, mutta ainakaan itselleni ei jäänyt paha mieli, vain syvä ymmärrys toista kohtaan. 

Ennen olisin jännittänyt tällaisen jälkeen uudelleen kohtaamista, olisin jännittänyt toisten ihmisten reaktioita juoruihin jne. Nyt en, koska ymmärrän ettei ole mitään aihetta moiseen. Olen itse jossakin määrin antanut omien olettamuksien ja omien luulojen myös määrittää omaa olemistani. Tänään en jännitä työtäni, en niitä ihmisiä joiden kanssa teen työtäni. Yhteinen tavoite työssä on se asioita ohjaava lanka ja se riittää. 

Jokainen tekee työtään omalla, persoonallisella tavallaan. Sen olen aina tiennyt, mutta se on omalla kohdallani kovin epäselvä käsite. En ole itselleni antanut lupaa olla oma itseni, olen yrittänyt olla kuten toiset, tehdä työni kuten muutkin peläten ongelmia, joita persoonallinen työote tuo tullessaan. Olen yrittänyt sopeutua samaan muottiin, missä kaikki jo ovat ja siten tehnyt itselleni lisää pahaa oloa, koska en sovi kuin omaan muottiini. 

Tämän vuoden puolella olen vähän kerrallaan oppinut sen, että myös minulla on samanlainen oikeus olla oma itseni kuin kaikilla muillakin. En ole mitenkään poikkeus siitä. Huomaan oppineeni ne kuuluisat omat rajat, ja näen aiempaa selvemmin myös muiden rajat, joita olen itsekin tiedostamattani onnistunut rikkomaan ja ylittämään ilman lupaa. 

Tämä saavutettu sisäinen hyvä olo on ihmeellistä. Se ei todellakaan ole sidoksissa mihinkään ulkoiseen,ei rahaan, ei toisiin ihmisiin, ei saavutuksiin, ei tekemisiin tai tekemättä jättämisiin. Tämä vain on, ja se on ihmeellistä. 

Jotenkin koen, että olen saavuttanut jonkinlaisen uuden ymmärryksen, laajemman ja kauaskantoisemman. Ja mikä on omituista, tarve hyvänolon esille tuomiseen on kadonnut. Minulla ei ole minkäänlaista tarvetta hehkuttaa tätä toisille. Riittää, kun koen tämän hyvän olon itse. 

Lapsuudesta tähän hetkeen on vuosikymmeniä. Siitä, kun puhaltelin kedolla surunkukkasia tietäen niiden leviävän laajoille alueille. Nyt on aika kerätä ilon kukkasia, vaikka samalle kedolle en pääsekään, paikalle rakennetun kerrostalon takia, taidan käydä hyvästelemässä oman suruni, samoin kuin muistan surun päässeen sisälle. On aika toivottaa ilo elämään. Puhallellen ilon kukkasia kedolle, tietäen niiden leviävän laajoille alueille. 

Matkani on alkanut, uuteen ja tuntemattomaan, iloon, rakkauteen ja kaikkeen hyvään. Matka omaan positiiviseen itseeni on alkanut, matka, jonka aikana kerään positiivisia elämänkokemuksia, hyvyyksiä. Vaaka on heilahtanut...