Tehtyjä asioita ei voi saada tekemättömiksi. Niin se vain on. Sitä on vaikea hyväksyä saati tarkemmin ajatellen niiden kanssa on vaikea elää, ainakin jos miettii asioita koko ajan. Itselleni on tullut tavaksi unohtaa ja siirtää erinäisten asioiden ajattelua myöhempään, eli käytännössä siihen ei koskaan.

Tänään aloin miettimään mitä jos-leikkiä mielessäni. Mitä jos olisin tiennyt itse tapahtuman jälkiseurauksista? Mitä jos olisin osannutkin kertoa niille harvoille ystäville ja kavereille minun muuttumisesta? Syystä siihen, etten enää osannut pitää yhteyttä, en jaksanut tai muistanut vain koska tapahtuma.

Mitä jos ystävyyssuhteeni olisivatkin säilyneet? Mitä jos en itse olisi katkonut ja polttanut siltoja osaan ystäviä? En olisi koskaan antanut periksi, jos olisin tiennyt tämän, minkä tänään tiedän.

Olisinko eronnut? Vai olisiko ex ymmärtänyt minun persoonallisuuden muutokset tapahtumasta johtuviksi ja opetellut elämään uudelleen kanssani? Kuinka suuri vaikutus tapahtumalla oli eron syynä?

Kaikkea sosiaalisiin suhteisiin liittyvää mietin ja pohdin. Kuinka paljon negatiivisia asioita olisi elämässäni jäänyt pois, jos olisin tunnistanut ja tiennyt tapahtuman vaikutukset itsessäni?

Jokatapauksessa elämä on nyt tässä. Elän tätä elämääni nyt näistä lähtökohdista, vaikka useinkin mieleen juolahtaa yksittäisiä tilanteita, joissa tapahtuman jälkivaikutus ja sen olemassaolon vaikutus olisi helpottanut elämää.

Joudun nyt käsittelemään sitä pohjatonta surua, johonka törmään lähes päivittäin. Yksinäisyys on kovin raskas taakka vieläpä yksin kannettavaksi. En voi olla miettimättä, mitä jos? Vaikka tiedänkin tuonkaltaisten ajatusteni olevan täysin turhia ja ne eivät johda mihinkään hyvään. Päinvastoin, sisälläni nousee viha, viha siitä, etten ole tiennyt ja se on osaltaan avittanut minua tähän elämäntilanteeseen. 

Toisaalta, olen kuitenkin tavoitteessani. Siinä tavoitteessa, johon joskus aikoinani jo ennen tapahtumaa toivoinkin saavuttavani. Miksi sitten nämä tunteet ja ajatukset? Miksi?

Kaikkea minun ei olisi tarvinnut menettää? Ihmiset olisivat ymmärtäneet minua paremmin ja minä olisin voinut ymmärtää sen, etten ymmärrä tapahtuman vuoksi toisia samoin kuin ennen. Minun ei olisi tarvinnut kuulla niitä ihmettelyjä siitä, kuinka minä olin muuttunut, enkä ollenkaan hyvään suuntaan ymmärtämättä edes itse, miten olin muuttunut ja saamatta vastauksia omiin kysymyksiini.

Vuosikausia olen vain tyytynyt hyviin arvauksiin, toiset ovat menneet kovin lähelle ja toiset ovat kovinkin kaukaa haettuja. Itse itselleni olen kuitenkin ollut suuri kysymysmerkki. Olen tullut sokeaksi itse itselleni kaikin tavoin. Se on yksi tapahtuman seuraus.

Harmittaa vietävästi, koska olisin voinut hakea ja saada apua aiemmin, mutta onneksi se ei ole myöhäistä vielä. Nyt minusta kuitenkin tuntuu, että on mennyt vuosia hukkaan, omasta elämästäni.

Onneksi tänään on kaikki kuitenkin hyvin, asiat ovat aina järjestyneet ja olen selviytynyt elämästä jokseenkin hyvin. Menetykset tuntuvat kuitenkin juuri nyt kovin raskailta kestää, koska tiedän, että asiat olisivat voineet mennä toisinkin ja minulla olisi osa ystävistä ympärilläni, minulla olisi suku ja perhe lähellä. Avioliitto olisi varmaankin päättynyt myös muista syistä ennemmin tai myöhemmin mutta ehkäpä toisella tavalla ja syvässä yhteisymmärryksessä?

Tänään ymmärrän miten hukassa ja hakoteilla olen harhaillut. Olen yrittänyt elää niin hyvää elämää kuin suinkin tietämättämäni näistä rajoituksista ja haasteista joita tapahtuma toi tullessaan. Elämääni olisi helpottanut paljon tieto niistä ongelmista, jotka tapahtuman seurauksena tulee. Tieto ja se miten niiden kanssa sitten voi opetella elämään ja kuinka voi toimia rajoituksista huolimatta.

Jos olisin tiennyt, että sosiaalisuuteni ja kyky toimia hyvässä vuorovaikutuksessa toisten kanssa on tapahtuman seurauksena muuttunut, en olisi tässä nyt kirjoittamassa tätä tekstiä. Minulla olisi ollut mahdollisuus opetella ja oppia uusia tapoja toimia vuorovaikutuksessa ja opetella uudelleen minulle sopiva tapa olla ihmisten kanssa tekemisissä.

Mutta ei. Jäin niin yksin. Yksi ihminen vuorollaan on jäänyt elämästäni pois, syystä tai toisesta. Ja olen nyt niin helvetin yksin. Kärsin siitä ajoittain, juuri silloin kun omat voimavarani riittäisivät sosiaalisuuteen ja ystävyyksien ylläpitoon. Mutta eihän elämässä ole niitä yksipuolisia suhteita, vai onko? Olisko sillset ystäväni ja sukuni ymmärtänyt minua paremmin ja olleet kärsivällisiä suhteeni ja pyrkineet siten jopa auttamaan minua? Siis jos he olisivat tienneet tapahtuman seurauksista?

Miten tästä sitten eteenpäin? Iloisella mielella tietenkin ja pah. Mitä enemmän tätä asiaa ajattelen, sen katkerammaksi päästän itseni. Sen vihaisemmaksi tulen, ja ketä voin syyttää tästä? En oikeastaan ketään.

Kun ei tiedä, ei tiedä. Minä en tiennyt, eikä kukaan muukaan. Vasta nyt tietoisuus on saavuttamassa minua, vasta nyt kun tuntuu, että kaikki on jo menetetty. Vasta nyt, kun koko entinen elämä on heitetty romukoppaan ja olen opetellut elämään tätä nykyistä elämääni ihmetellen ja pohtien aika-ajoin tiettyjä hankaluuksia omassa itsessäni.

Arvaamatonta on tämä elämän taival tosiaan. Katsoessani elämääni taaksepäin, huomaan tiettyjä risteyskohtia, joissa olen saanut mahdollisuuksia lähteä kulkemaan vaihtoehtoisia polkuja pitkin. Toisin sanoen, huomaan kuinka olen itse jokaisessa risteyspisteessä tavallaan valinnut sen, mihin suuntaan olen lähtenyt matkaamaan. Ja olen tässä näin nyt.

Tulossa on varmaankin taas jokin elämän risteyskohta, jossa omat valintani määrittävät sen, missä olen muutamien vuosien päästä. Mitä teen ja mitä ajattelen, missä olen fyysisesti jne.

Kuitenkin, yksi etappi on nyt ohitettu. Suuri tietämättömyys. Asioiden jossittelu ei auta yhtään, pahentaa vain omaa oloa. Ja sisäsyntyisen tapani mukaan yritän etsiä kaikesta ne hyvätkin puolet ja yrittää elää niiden kautta. Ymmärrän olla kiitollinen myös siitä, että tapahtuman aiheuttamat vaikutukset ovat nyt viimeinkin tulleet tietoisuuteeni, vaikkakin useita vuosia myöhässä.

Ymmärrän vihdoinkin päästää irti vanhasta, ymmärrän, etten koskaan tule entiselleni. Minun on ihan turha haikailla enää sen vanhan minäni perään, koska se on todellakin kuollut. Ymmärrän, että edessäni siintää suuri urakka, opettelen tunnistamaan tämän uuden persoonani, uuden minäni sellaisena kuin se tänään on. Ja sitä en pysty yksin tekemään. Tarvitsen siihen apua. Tarvitsen siihen jonkun toisen ihmisen kertomaan, millainen oikein olen, koska en kykene enää näkemään itse itseäni peilistä. Se oma peili särkyi tuolloin tapahtuman yhteydessä ja se ei ole siitä enää korjaantunut.

Tätä tulevaa työtä itseni kanssa hankaloittaakin nyt se, että olen niin yksin. Miesystävästä ei ole peilikseni, ei ainakaan sillä tavoin kuin itse tahtoisin ja nyt kyseenalaistan edellisen lauseeni, koska en tosiasiassa osaa sanoa, toimiiko hän jo minulle ikäänkuin peilinä? En ainakaan tunnista sitä, jos hän jo toimiikin?

Tiedän, että pärjään myös itsekseni. Samoin kun olen tähänkin asti pärjännyt. Tai melkein itsekseni. Miesystävä on jokatapauksessa ollut suuri kulmakivi tässä nykyisessä elämässäni.

Kuitenkin, ajatus siitä, että tällainen nykyisenkaltainen elämänmeno jatkuisi lopunikää samanlaisena, on alkanut ahdistaa minua. Olen nyt jotenkin niin loputtoman kyllästynyt tähän omaan elämääni tällaisenaan. Tätä on nyt jatkunut samanlaisena jo useita vuosia tätäkin ja pieni vaihtelu olisi virkistävää.

Harmikseni huomaan, kuinka olen viettänyt kodissani kaikki edelliset vuodet. Minulla ei ole toista paikkaa, missä käydä piipahtamassa, kylailemässä. Haaveilen aina vaan edes pienestä lomasta, että olisi edes pari yötä poissa kotoa, poissa kotiaskareista. Poissa tästä niin tutusta ja turvallisesta arjesta, jossa ei ole edes hirmuisesti mitään juhlia tai juhlan aiheita.

Niin, kaipaan pientä vaihtelua. Olen sitä kaivannut jo liian pitkään. Ja kaipuuksi se sitten jääkin. On tyydyttävä siihen, mitä saa. Ja elämässä ei kaikkea haluamaansa edes voi saada.

Joten, minun vaihtoehdoksi taitaa jäädä muumioituminen kotiin. Minun on vain päivä toisensa jälkeen hyväksyttävä, että elämä on nyt tällaista ja tällaiseksi se jää. Elämässäni on nyt liian korkea seinä ylitettäväksi. Yksin en pääse tuota muuria ylittämään. Ja tiedän myös sen tosiasian, että olen jäänyt yksin kaikkien näiden asioideni kanssa.

En pääse enään omin voimin elämässäni eteenpäin. se tietoisuus harmittaa nyt. Kun tiedän tarvitsevani apua ja sitä en saa mistään. En ainakaan nyt. Kun tiedän, että tämä elämä tällaisenaan voi jatkua kauan. Kun kaikki pyörii vain tätä samaa rataa.

Tähän mennessä kuitenkin tiedän myös sen, että en oikeastaan kestä muutoksia. Taas yksi ristiriita, joka hajottaa päätäni. En tahtoisi aina elää tylsää arkeani, mutten kuitenkaan kestä pienintäkään muutosta, yllättävää muutosta siihen arkeen.

Tahdon lomalle, tahdon uuden kodin, uuden auton, muutoksia parisuhteeseen, tahdon olla työelämässä ja ennenkaikkea tahdon jaksaa elämää. Toistaiseksi minun on vain tyydyttävä kaikkeen siihen, mitä on nyt ja yritettävä selvitä jokapäiväisistä asioita mahdollisimman kivuttomasti. Tahdon ja en tahdo ihmisiä lähelleni.

Toistaiseksi kuitenkin elämäni jatkuu tätä tapahtumaa mutustellessa, sulatellessa ja sisäistäen ylipäänsä ajatusta sen seurauksista. En voi syyttää ketään, en edes itseäni. Toiset eivät ole tienneet ja minä en ole tiennyt.