Heipa hei vaan...

Mitä olisinkaan ilman kaikkea kokemaani? Sitä on edes turha miettiä, koska en osaa kuvitella semmoista. Elämäni on ollut elämää, hyvää ja huonoa. Elämää kuitenkin kaikessa rikkaudessaan.

Muistan ne ensimmäiset hetket ja kuukaudet sen jälkeen, kun koko elämäni pysähtyi kirjaimellisesti. Siitä alkoi tämä "matkani" kohti onnellisuutta, kohti omaa itseäni. Elämäni tehdessä pysähdystään, ymmärsin ensimmäistä kertaa sen, että myös minulla on oikeuteni olla onnellinen ja voida hyvin. Samalla jokin epämääräinen tai epämääräiset "salaisuudet" kolkuttelivat ovella.

Moni asia noina pysähtymisen hetkinä kuukausien ajan alkoi selkiintymään. Heräsin niin ikään, tai oikeammin nyt koen, että joku tai jokin herätteli minua varovaisesti avaamaan omat silmäni. Sitä ennen olin elänyt elämääni kuin unessa ja tuo uni sai väistyä totuuden tieltä.

Olin ennen pysähtymistäni olevinaan niin järkevä, ja hylkäsin esimerkiksi kaiken sellaisen, jota ei voinut "todistaa" ja tieteellisesti toteen näyttää. Osaltaan tuohon tosiaan vaikutti oma ammattini, jonka lukemiseen ja oppimiseen ei vaadita kuin periaatteessa ulkoa-oppimista, muu tulee sitten vuosien myötä kokemuksena. En siis ennen osannut kyseenalaistaa, paitsi silloin aivoni heittivät kärrynpyörää jonkin aikaa, kun törmäsin johonkin ristiriitaan eri asioiden välillä.

Jokatapauksessa olin aikuistuessani heittänyt hyvästit kaikelle henkisyydelle, uskomuksille jne. elämän ihmeille. Uskonto oli elämässä mukana vain ns. tavan vuoksi, miettimättä sen kummemmin miksi. Vain, koska se nyt vaan oli tapa, johon oli kasvanut.

Sitten eräänä hetkenä ymmärsin, että elämäni oli pysähtynyt kuin seinään. Vaikka se olikin jotakuinkin pelottavaa, en kuitenkaan kapinoinut enää vastaankaan. Olinhan jo hyvin oppinut alistumaan ja sopeutumaan. Joten sopeuduin nopeasti tuohon pysähdykseen myös.

Samoihin aikoihin ja jo oikeastaan ennen sitä olin jokseenkin ihmeissäni kiinnittänyt vähän huomiotani siihen seikkaan, että esimerkiksi radiosta aloin kuulla musiikkia, eritavoin kuin ennen. Muistan, kuinka jokin kappale esimerkiksi ensikertaa kuultuna kosketti kovin. Joko laulajan ääni tai sitten sanoitus pysäytti kuuntelemaan. Ja näitä hetkiä oli jokseenkin paljon, niin paljon että aloin sitten tutustumaan näiden yksittäisten radiokappaleiden perusteella myös saman esittäjän muuhun tuotantoon.

Se oli jokseenkin jännää aikaa siinä mielessä, että tuolloin tein jotakin, jota en ollut sitten lapsuuden tehnyt, eli kuunnellut musiikkia kuuntelemalla. Tein jotakin ihan omaa ja tuolloin huomasin, että musiikin kautta koin tunteita, löysin uudelleen kaiken tukahdetun, joka oli kokoajan ollut piilossa epämääräisinä ja omituisina vaikutelmina. Tuohon mennessä siis olin jo ehtinyt kovettaa itseni sisältäpäin kovaksi kuin kiven ikään ja musiikki toimi sitten kanavana näiden tunteiden esiintuojana.

Musiikista tuli itselleni tärkeää, ehkäpä juuri niiden tunteiden vuoksi. Olihan aviomies jo siihen mennessä huutanut suhteemme alkuvuosina minulta pois rakkaan harrastukseni ja nyt se pyrki pintaan entistä voimakkaammin. Monesti sitten mietin, ettei voi olla totta, musiikki oli tosiaankin muutakin kuin pötkö sanoja laulettuna sävelten mukaisesti.

Havahduin aina, kun jokin kappale sanoituksiltaan liippasi läheltä omaa silloista elämääni, vaikka elinkin tuolloin vielä siinä "kuplassa", jossa en erottanut mikä on oikein ja mikä väärin. Eräs musiikkivideo sitten pysäytti minut oikein kunnolla, siis ihmettelen vieläkin, miten on mahdollista, että meillä oli tv päällä, että satuin olemaan olohuoneessamme juuri sillä hetkellä jne. Mutta tuolloin ensimmäistä kertaa tajuntaani iski ajatus hyvästä ja pahasta, siis niin että aloin miettimällä miettimään oman elämäni kautta. Siihen asti olin ollut "uskossa", että hyvä/paha ovat vain lasten saduissa ja hyvä voittaa aina. Normielämässä kaikki sitten vain toimii, kuten toimii ilman keinotekoista vastakkainasettelua jne.

Samaan aikaan olin jostain omasta ahdistuksestani käsin alkanut etsiä hengellisyydelle jotakin vastinetta. Hain jotakin muutakin tarkoitusta elämääni, kuin olla äiti lapsilleni ja vaimo miehelle. Luin paljon erilaisista uskonnoista, tutustuin syvemmin esimerkiksi historian filosofisiin ajattelijoihin jne. Uskonnoista tulin siihen tulokseen, että kaaikkien niiden pohjimmainen sanoma on rakkaus ja uskonnot olivat vain eri polkuja tuohon samaan tarkoitukseen.

Oma etsintäni aiheuttikin sitten vain lisää hämmennystä ja lisää kysymyksiä. Eräänä päivänä ymmärsin, että maailmankuvani olikin laajentunut hyvin paljon. Ei ollutkaan enää vain sitä yhtä "totuutta" ja että saattoi hyvinkin olla mahdollista, että on olemassa myös paljon sellaista, jota ei välttämättä missään kerrota, ja törmäsin sitten siihen ns. salaisuuteen, joka oli silmieni edessä. Opin kyseenalaistamaan, opin pohtimaan omilla aivoillani kaikenlaista.

Ensikuukausina elämäni ollessa ns. pysähdyksissä pohdin ja kyseenalaistin oman elämäni, parisuhteeni ja aloin miettiä ihan tosissani sitä, olenko onnellinen valitsemallani polulla. Hyvin nopeasti ymmärsin, etten ollut halunnut sellaista, elin elämäni ikäänkuin kaikkien muiden odotusten  ja toiveiden mukaisesti. Lopulta ymmärsin ja uskalsin tunnustaa itselleni sen, etten ollut onnellinen, en ollut koskaan edes miettinyt, mitä minä haluan, mitä minä tarvitsen vaan koko elämäni olikin rakentunut muiden ihmisten odotusten ja vaatimusten pohjalle hyvien perusteluiden kera.

Tiesin tuolloin, mitä elämässäni tulee tapahtumaan, mikäli lähden kulkemaan omaa polkuani. Tiesin, että todennäköisesti joudun eroamaan, taloudellinen tilanteeni romahtaa, vaihdan ammattini toiseen, jne. Suuria muutoksia. Kuitenkin, elämä itse alkoikin sitten puuttua asioihin, tapahtui kuin sattumana kaikenlaista joka sitten vei kuin itsestään minua tähän "uuteen elämääni". Kypsyin eron ajatukseen pikkuhiljaa, sen tullen olin valmis luopumaan kaikesta ja kaikista, paitsi lapsistani. Minulla olikin uusi ammatti, ja huomasin olevani tilanteessa, josta olin jo kavereillekin puhunut eli missä kuvittelin olevani onnellinen. Muistan miten usein maistelin ajatusta siitä, että saisin elää rauhassa, ilman että toinen ihminen on kimpussani kokoajan uhkaillen ja määräillen omassa kodissani, tuolloin koin, ettei haittaa vaikka rahaa olisi vähän, kunhan laskut saisi maksettua ja vähän ruokaa pöytään, unohdin lasten kasvun ja heidän muut tarpeet, toivoin, että saisin tehdä oikeasti sitä, missä olen hyvä ja jota tykkään tehdä jne.

Yksi asia sitten johti toiseen ja tässä olen. Jokseenkin onnellisena ja rauhassa.

Huomaan katsellessani elämääni taaksepäin, miten itse elämä on pitänyt huolen siitä, että moni asia on tullut tietoisuuteeni ja olen tehnyt oikeita valintoja, asioihin on löytynyt syy-seurauksia, olen voinut päästää irti pinnallisista, turhista ja turhamaisista aatoksista. Lapseni olen "onnistunut" kasvattamaan avoimiksi, hyväksyviksi ja ennenkaikkea pohtiviksi ihmisiksi, jotka eivät purematta niele ihan kaikkea.

Seuraava tavoitteeni taitaakin sitten olla elämän hauskuus, se ajatus, että elämä voisi myös olla oikeasti mukavaa jne...Huomaan, että olen monia tavoitteitani saavuttanut ja on aika miettiä uusia. Pysahtymminen