Vapaa viikonloppu, ihanaa. Saa vain olla, ilman että pitäisi olla menossa ja tulossa jatkuvasti.

Oikeastaan en pidä siitä, että jatkuvasti pitäisi olla ravaamassa jonnekin, ja sitten kuitenkin kaipaan menoa ja meininkiä. Kovin ristiriitaista, mutta viimeviikolla on itselleni valjennut syykin tähän. Asia, joka tosiaan on ollut osa itseäni jo vuosia, ja en ole sitä nähnyt, en ole halunnut nähdä.

Aurinko kulkee pilviverhon takana, ulkona on jälleen hieman harmaa, likainen keli. Keväinen ilma tuoksuu jo keväältä ja saa odottamaan kesää. Lintujen laulu säestää kevään etenemistä, lumi sulaa kohisten. Yksi vuosi jälleen takana.

Mitä mietin vuosi sitten? Aikalailla näitä samoja ajatuksia, sillä erotuksella, että nyt olen saanut kiinni yhdestä langanpätkästä, minun ei tarvitse ihmetellä pelkkiä seurauksia, vaan lankaa pitkin pääsen kulkemaan myös syiden luokse.

Se, mikä vuosi sitten oli vain vain pelkkä ohimenevä ja haudatuksi jäänyt ajatus, on nyt tullut osaksi tietoisuutta, niin että se hyvin todennäköisesti määrittää omaa tulevaisuuttani. Niin pitkällä en ole ajatuksieni kanssa, että osaisin sanoa, onko tuo edellinen enemmän hyvä vai huono juttu?

Niin "sokeana" olen saanut elää tai oikeammin sopeutua elämään. Ilman oikeaa tietoisuutta asioista. Ja nyt voin jokseenkin kivasti sanoa, että olen sopeutunut. Minussa itsessäni on paljon kummallisuuksia ja sen myötä omassa elämässäni myös, mutta olen sopeutunut. Ja lapset myös.

Tämä asia on jokseenkin suuri mullistus, josta tulen jatkossakin paljon kirjoittamaan. Käyn uudelleen tämänkin asian pohjamutia myöden läpi, ymmärtääkseni itse paremmin.

Pilviverho rakoilee, aurinko on jo melkoisen korkealla ja vähän jo lämmittääkin. Aamulla näyttävä harmaus poistuu auringon pilkistyksen myötä ja saa ympäristön kimmeltämään, loistamaan. Ajatella, edelleen jaksan iloita luonnon pienen pienistä huomioista, nauttia. Saman toivon periytyvän lapsilleni, kyvyn pysähtyä hetkeen ja huomata se pienen pieni pilkahdus kaiken harmauden keskellä.

Elämäni saattaa muuttua lähiaikoina, tai itseasiassa elämäni perusteet saavat uudet raamit, joiden mukaan jatkossa tätä maata tallaan. Uskoisin muutoksen olevan jokseenkin hyvä asia, toisaalta huono, mutta kovin paljoa muitakaan vaihtoehtoja ei ole edes.

Muutos saattaa tuoda elämääni tarpeellista helpotusta, voin sen jälkeen keskittyä elämässä olennaiseen, ilman niitä huolia, joista olen tähän asti murehtinut, pelännyt ja kokenut suorastaan ahdistusta. OIkeastaan jo pelkkä syy tietyille asioille on hieman helpottanut omaa elämääni.

Aamun harmaus vaihtui ihanaan auringonpaisteeseen kirkkaalta taivaalta, sinne minne valo osuu, se lämmittää. Kevät.

Odotin jo tätä hetkeä, hiljaisuutta ja yksinäisyyttä. Haluan juuri nyt uppoutua haikeaan, hieman surulliseen mielialaan. Haluan olla yksin ja en halua. Kaipaan ihmistä, ihmisiä. Se, ettei minulla ystävää, tuntuu juuri nyt. Juurikin, kun olisi aikaa, olisi halua ja mielenkiintoa sekä ennenkaikkea omaa jaksamista. Illalla jo harmittelin vähän, koska olo on miesystävänkin "seurassa" kovin yksinäinen. Koen niin jääväni telkkarin ja kuorsaamisen varjoihin, etten enää itsekään osaa edes määrittää, mikä on minun "roolini" hänen elämässään. Se harmittaa.

Olen tähän ikään jo oppinut tekemään oman elämäni eteen kaiken sen, mihinkä voin itse vaikuttaa, olen oppinut hyväksymään elämääni ne asiat, joihin en voi vaikuttaa ja vieläpä olen oppinut suhtautumaan asioihin niin positiivisesti kuin mahdollista.

Olen hakemalla hakenut elämääni parempaa sisältöä, olen ottanut hyvin suuria riskejä, kuten irtisanoutunut vakituisesta työstä täysin tyhjän päälle, erosin ja taas täysin tyhjän päälle. Olen ikäänkuin luopunut kaikista niistä asioista, tekemisistä ja ihmisistä jotka ovat olleet aiheuttamassa pahaa oloa minulle.

Juuri nyt mietin minun ja miesystävän kohtaloa. Mitä hyvää tuo mies elämääni tuo? Juuri nyt en saa mitään hyvää mieleeni, pikemminkin vain pettymystä pettymyksen perään. Mitä hyvää minä tuon hänen elämäänsä? Vaikka mitä, verrattuna hänen aiempaan elämäänsä. Joten ymmärrän kyllä, jos hän aina jaksaa sanoa, että hänen elämänsä on ok, hän on tyytyväinen. Mutta minä en ole.

Ihmissuhde koostuu muustakin kuin tästä tällaisesta elosta, jota me nyt vietämme. Minun mielestäni tästä meidän "suhteesta" puuttuu todellakin kaikki parisuhteen elementit. Olen jo alkanut pikkuhiljaa jopa halveksimaan miestä, koska en vain jaksa aina ja jokapäivä samoja selityksiä, samoja juttuja. Itsekäs hän ei ole, tai sitten on kovin hyvin onnistunut esittämään muuta.

Joskus koen olevani hänelle vain jokin ihme velvollisuus, ilman tunteita. Ikäänkuin hän todellakin olisi vain pitämässä huolta minusta, eikä niin kuin oikea parisuhteen osapuoli. Olenkin joskus veetuillut hänelle kysyen, etteikö hänen työsopimukseen kuulukaan tietyt asiat, vaan vaan riittää ihan perustoiminnot ja sitten voikin sikailla lopunaikaa ja paeta luotani työmaalle. Ilkeä olen, sen tiedän. Mutta tuo mies elää kuin unessa, hän ei näe minua, ei kuule. Ei huomaa.

Ja mitä minä teen hetkestä toiseen? Odotan, minä odotan sopivaa hetkeä, jota ei koskaan tule. Tökin ikäänkuin kepillä jäätä ajoittain ja aina hän torjuu minut. Tv on todellakin tärkeämpi kuin minä. Emme keskustele, sitäkin aina yritän ja huomaan, ettei toista kiinnosta. Elämme niin eri maailmoissa ja koen jääväni yksin myös hänen kanssaan.

Kysyn usein, teenkö minä samoin hänelle ja kuulemma en tee. En aiheuta pettymyksiä hänelle. Hän vain on tyytyväinen omaan olemassa-oloonsa. Hänelle riittää lämmin ateria, tv ja sohva sekä lyhyet yöunet sekä oma työmaansa. Taidan olla hänellekin vain mukava lisä, joka pesee pyykit, pitää kodin siistinä jne.

Minä en vain enää saa häneltä mitään. Koen, ettei meillä ole mitään yhteistä. Joudun useinkin pettymään toiseen, jokapäivä. Odotan, odotan ja odotan. Mitään ei tapahdu missään suunnalla. Ja näin ollen olen alkanut harkitsemaan ja miettimään elämääni ilman häntä. Olisiko elämäni kenties helpompaa, parempaa niin?

Olen alkanut opetella pois hänestä, yritän elää kuin häntä ei olisi olemassakaan. Ja aika hyvin se onnistuu, huomaan, etten oikeastaan kaipaa hänessä mitään. Huomaan, ettei hän oikeastaan merkitse enää mitään minulle. Olemme jämähtäneet tähän vain tylsän tavan vuoksi. Ja sitä en halua.

Tähän asti minä olen yrittänyt huomioida toista, saamatta itselleni mitään takaisin päin. Kuvittelin typerästi, että tee toiselle samaa, mitä toivoisit itsellesi tehtävän. Eihän se toimi. Olen ottanut näitä asioita puheeksi usein. Olen toivonut edes jonkinlaista keskustelua tuloksetta. Olen kertonut miljoonin sanankääntein omasta olostani hänen suhteen ja olen jopa alentunut kertoilemaan omia toiveitani hänen suuntaansa. Nyt minusta tuntuu, että olen tosiaankin kurkkuani myöden täynnä kaikkia epäkohtia suhteessamme.

Olen jopa pohtinut täysin uuden suhteen etsimistä, koska en saa tästä suhteesta irti yhtään mitään. Tämä on pahempaa kuin satavuotiaiden parisuhde, jos jollkulla riittää mielikuvitus. Toisella on näkö mennyt, ja toinen on kuuro ja he yrittävät kohdata toisensa.

Olen nyt aikani, siis pari vuotta yrittänyt omalta osaltani ja toinen ei kykene parisuhteeseen. Jos olisin kaverisuhteen halunnut, olisin varmasti sellaiseen jo aikoja sitten hakeutunut. Mutta, tuo ihminen ei täytä edes hyvän ystävän kriteerejä, saati minkään tuntemani ihmissuhteen kriteerejä tai sitten itsessäni on vikaa myös tässä asiassa.

Tämän asian käsittely on jostain syystä ollut itselleni kovin hankalaa, en ole halunnut tuoda tätä esiin, mutta minä räjähdän kohta, ellei tilanne muutu. Olen yrittänyt, olen tehnyt omasta mielestäni parhaani, kaiken sen, minkä osaan ja nyt olisi toisenkin tultava hieman vastaan. Yksin en halua parisuhdetta pitää yllä, tai siis olematonta parisuhdetta.

Tarvitsen elämääni muutakin haastetta kuin tv tuijottelun, jota en siis edes harrasta. Tarvitsen omaan elämääni muutakin kuin kuorsaamisen kuuntelun ja siitä ärsyyntymisen. Ja yöllisten äänien kuuntelun. Tuossa siis kaikki, mitä "parisuhteeseen" tällä hetkellä kuuluu.