Mitä tänään miettisin? Itseäni, kuinkas muutenkaan. Olenhan ollut itselleni kysymysmerkki jo vuosia, sitäkin.

Syy siihenkin saattaa selvitä piakkoin, kuten moneen muuhunkin oman elämäni kummallisuuteen. En olisi koskaan tullut ajatelleeksi tätäkään asiaa, mutta jälleen minusta tuntuu itse "kohtalon" tai jonkin muun laittaneen sormensa peliin. Tämäkin asia on ollut itseltäni pimennossa ja tämänkin asian tietämättömyys on auttanut minua elämässä askeleita eteenpäin.

Vähän kerrallaan olen saanut purtavaksi ja itse koettavaksi asian kuin asian, joka juuri nyt selittyisi vain yhdellä tavalla. Olen saanut aikaa hyväksyä asian, elää sen tuomien haasteiden kanssa täysin tietämättömänä. Olen saanut vuosia aikaa sopeutua, miten parhaaksi olen tainnut. Väliin ihmetellen, joskus selittäen itse itselleni ja joskus muillekin hyviä tekosyitä ja arvailuja. Ja nyt tämäkin vyyhti on selvittämistä vaille, saan vihdoinkin selityksiä itsestäni ja outoudestani, suoranaisesta omituisuudesta verrattuna muihin. Tieto lisää tuskaa, mutta myös helpottaa, en ole yksin enää tämänkään asian kanssa.

Ihminen on todellakin kovin sopeutuvainen. Jopa epänormaalista tulee uusi normaali tarpeeksi pitkään jatkuessaan. Niin on omalle kohdalleni käynyt. Pahimpana koenkin nyt sen, että läheiseni ovat "tienneet" mutta, itse en ole edes ymmärtänyt itsessäni olevan mitään perustavaa laatua olevaa vikaa. Olen toki ihmetellyt, miettinyt ja aina olen kaiken saanut seliteltyä itselleni ja muille jotenkin.

Ilkeä totuus on se, että olen muuttunut. En ole se ihminen, joka joskus olin. Tiedän sen siitä, että joskus minulla on jokin muisto itsestäni ja vertaan sitä nykyiseen minääni. Sanonkin sen sitten miesystävälle, että olin itsekin joskus tuollainen, muistan sen. Tai tein itsekin tuota silloin joskus ja en tiedä miksi en enää, vaikka pidinkin paljon.

Löysin papereitani siivotessa vanhan ja itseasiassa ensimmäisen työnhakupaperin, jossa kuvailin silloista itseäni. Nykyisellään en voi samoin kuvailla minääni. Kaikki on muuttunut minussa päinvastaisiksi, kuten loistava huumorintajuni, jonka lapset ovat perineet. En ymmärrä huumoria enää sitten alkuunsa. Tai se, että olisin nopea oppimaan uutta. Huh, en opi uutta enää sitten millään, edes tuhat toistoa samaa asiaa ei takaa vielä sitä, että asian olisin oppinut.

Tosiaan, ennen olin ujo alkuun, mutta sitten tutustuessani sitten hyvinkin sosiaalinen, eloisa ihminen. Enää en välttämättä sano kohteliaisuuksia enempää suustani ulos. En osaa oma-aloitteisesti aloittaa keskustelua tahi jatkaa sitä sujuvasti. Vuorovaikutukseni on hidasta ja töksähtelevää, kuten kaikki muukin minussa.

Ennen tunnetaitoni olivat loistavat, nykyisin en hahmota ihmisestä tunteita, en erota äänensävyjä, joita minullakaan ei ole enään, minulta puuttuvat lähes täysin ihmisen normaalit tunteet, jos nyt ei epämääräistä ahdistusta tai iloa jostakin konkreettisesta lasketa mukaan.

Muistini on nykyisellään olematon, vaikka ennen olin kävelevä tietosanakirja. Tänään en muista välttämättä eilistä päivää. Ja paljon muuta, jopa sellaista jota en en itse hahmota tai ymmärrä.

Käytökseni olen oppinut hillitsemään, samoin olen oppinut pitämään kieleni kurissa, etten suinpäin  lauo totuuksia. Olen sopeutunut vuosien aikana hitaaseen elämänmenoon, muutakaan vaihtoehtoa ei ole.

Yksi saakelin hetki hetki elämästä ja koko loppuelämä sen vuoksi pilalla, ja kesti vuosia edes tajuta tuo asia. Nyt kun alan pikkuhiljaa ymmärtämään ja hahmottamaan, olen helvetin vihainen sille ja niille ihmisille, joiden syytä tämä asia on. Moni asia olisi toisin tänään. Mutta, pitikö kaiken sitten mennä niin kuin on mennyt? Ilmeisesti.

Tämä uusi vanha asia selittää nyt paljon asioita. Vihdoinkin ymmärrän ja vihdoinkin edes osaan kysymyksiä löytyy selittäviä vastauksia. Toisaalta tämä on aivan käsittämätöntä ja toisaalta taas niin itsestäänselvää, etten edes jaksa yllättyä.