Tänään pitää nauttia, aurinkoisesta kevätkelistä. Jo viikonloppuna oli samanlainen päivä ja omaksi ja perheen ihmeeksi tein oikein kunnon kevätsiivouksen. Ihme energiakohtaus ja vielä tänäänkään ei ole ilmaantunut itselleni tyypillistä väsykohtausta, joka siis vie kaikki voimat ja laittaa minut petiin pariksi päiväksi. No, tämä hetki pitää ottaa taas ihmeenä ja nauttia näistä hetkistä, kun kroppa toimii jokseenkin normaalisti.

Niin, kunnon kevätsiivous, pölyä olikin kertynyt talven pimeiden kuukausien aikana ihan mukavasti ja aurinko kivasti toi esiin kaiken sen, joten oli oikeastaan todella helppoa nähdä se, mistä olen siivouksissa oikaissut. Aamulla heräsin melkein virkeänä, ja nyt olen jo saanut ruuan illaksi valmiiksi. Tämäkin asia on taasen muisto entisestä minästä ja entisestä elämästä, jossa olin aamukymmeneen mennessä saanut päivän ruuan valmiiksi ja pääsimme sitten lasten kanssa ulkoilemaan ja sisälle tultaessa olikin ruoka odottamassa. Näitä tällaisia päiviä on jokseenkin harvoin nykyisellään.

Normisti tuskailen iltapäivästä, mitä ihmettä teen ruuaksi, kun lapsia pitää kuskata harrastuksiin, kavereille jne. Ja vaikka kuinka olisin edellisenä iltana päättänyt tehdä jo aamusta ruuan, en ole sitä kuitenkaan jaksanut tehdä. Osin siitäkin syystä, ettei ole ollut pienessä jääkaapissa tilaa säilyttää mitään kattiloita jne. Mutta tuon uuden myötä tämäkin asia ratkesi ja voin todellakin tehdä ruuan jo etukäteen, jäähdyttää ja laittaa jääkaappiin odottelemaan syöjiään. Koska harrastuspäivinä emme ehdi kuin iltapalan syödä pöydän ääressä yhdessä.

Niin, minulla on aina ollut tapani pitää kiinni vähintäänkin yhdestä yhteisestä ruokailuhetkestä päivittäin. Siitä en luista ja on ollut ihana huomata lastenkin arvostavan tuota tapaamme ruokailla yhdessä. Koen onnistuneeni luomaan jotakin säännöllisyyttä ja turvallisuutta lasten elämään. Joskus harvoin on ollut sellainen hektistäkin hektisempi päivä ja jokaisella perheenjäsenellä on ollut jokin meno eri aikoihin ja silloin tämä on korostunut, jopa teinit ovat sitten illalla kotiutuessaan tuumanneet, että olipas ikävää, kun ei ruokailtu yhdessä. Eli hekin kaikessa elossaan kuitenkin kaipaavat tuon hetken päivässä ja huomauttavat asiasta, jos se on jäänyt.

Tähän ikään mennessä olen oppinut olemaan hehkuttamatta iloani, onneani, koska olen huomannut, kuinka se hyvin nopeasti vaihtuu päinvastaiseen. Sen vuoksi olenkin opetellut olemaan kiitollinen kaikesta pienestäkin hyvästä, joka elämässäni on ja joka minut kohtaa harvemmin.

Edelliset viikot ovat olleet omassa elämäni mittakaavassa kovin hektisiä, on ollut paljon sulateltavaa ja iloittavaa. On ollut uusia juttuja, asioita on alkanut selviämään myöskin itseni kanssa ja olen päättänyt vihdoin hyväksyä yhden totuuden omaan eläämäni liittyen, omaan itseeni ja tapahtumaan, jonka olen jo vuosia kieltänyt itseltäni ja joka on jättänyt valitettavan jälkensä minuun ja joka selittää paljon omaa nykyistä minääni. Mutta, siitä joskus toiste, on ihan oman postauksen arvoinen asia sitten, kun se toivoni mukaan vahvistetaan ihan virallisesti. Mutta sen jälkeen uskon elämäni helpottuvan todella paljon, monilla osa-alueilla.

Ihmisen mieli ja elimistö on todellakin sopeutuvainen ja itseäni on oikeastaan jälleen kerran auttanut ja suojannutkin oma tietämättömyyteni. Kun mietin koko elämääni, huomaan miten jokaisen vaikean asian olen käynyt läpi asiasta tietämättömänä. Se tuntuu jotenkin uskomattomalta ja samalla tietämättömyyteni totuudesta on ollut kuin siunaus ja suojapeite, jonka turvassa olen sitten elämäni vaikeat asiat kokenut, ja oppinut elämään niiden kanssa.

Tänään kaikki on taas hyvin, kuten yleensäkin. Yritän kirjoittaa yleensä vain omia ajatuksiani, eri asioista. Niitä, jotka kertyvät mielenpäälle ja joista keskusteltaisiin mukavasti ystävän kanssa. Itselläni ei tällaista ystävää ole valitettavasti ja niin sitten kirjoitan tätä blogiani.

Olen opettelemalla opetellut kirjoittamaan myös niistä hyvistä asioista elämässäni, joita on paljon ja joista olen kiitollinen. Olen huomannut, ettei omaa kokemaani onnen tunnetta lisää niinkään mikään ulkoinen hyvä, vaan onni pikemminkin hyvin sisäinen asia. Kokemaani onneen ei vaikuta mitkään ulkoiset seikat, vaan pikemmin onnellisuus on mielentila.

Voin siis olla onnellinen siitäkin huolimatta, vaikka ulkoinen elämä kaatuisi ongelmineen päälle, vaikkapa taloushuolineen tai lasten isän aiheuttamana. Onnellisuus pitää vain oppia kaivamaan esiin, siellä se on kaikesta huolimatta. Elämän pinnalliset asiat eivät tee minua onnelliseksi, ehkä iloiseksi korkeintaan tai tyytyväiseksi, kun asiat sujuvat ilman ongelmia.

Juuri nyt koen, että asioiden alkaessa selviintyä ja osan jo selvittyä olen kaiken aikaa ollut enemmän onnellinen kuin onneton. Jokin on muuttunut tavassani suhtautua elämän tuomiin haasteisiin. Huomaan saavuttaneeni tämän kevään aikana niitä pienen pieniä asioita, joita pohdin ja joista varovaisesti asettelin itselleni tavoitteita. Se tuntuu erityisen hienolta, huomata aina vaan uudelleen se tosiseikka, että asioilla on tapansa järjestyä, tavalla tai toisella ja ennemmin tai myöhemmin, mutta ne kyllä järjestyvät ja vielä yleensä parhain päin.

Tuosta edellisestä olen ollut kovin kiitollinen tuonne jonnekin, se mihin itse uskon, on jotakin suurempaa kuin pelkkä yksittäinen jumala, maailmankaikkeus tai universumi kokonaisuudessaan ja uskon itse, että jumalat ym. ovat vain pieniä hiukkasia kaiken sen suuren sisällä.

Olen todella huono neuvomaan ketään, saati sitten opettamaan. Mutta, omasta kokemuksesta käsin on todellakin helpompi ymmärtää myös muuta maailmaa ja toisia ihmisiä. Itselläni aikoinani oli pieni haave, olla itsekin onnellinen ja tänään olen. Ilman että oma kokemani onni olisi sidoksissa toiseen ihmiseen, toisiin asioihin. Tätä on kovin vaikea kuvailla, mutta uskoisin, että jokaisella ihmisellä on samankaltainen halu onnellisuuteen.

Seuraava oma tavoitteeni taitaakin sitten olla looginen seuraus onnellisuudesta eli tahtoisin osata tuntea, kokea rakkautta. Sellaista jokseenkin persoonatonta, kohdentumatta mihinkään tai kehenkään. Sellaiseen rakkauteen, joka vain on.