Delete-nappula on aika ikävässä kohtaa tässä omalla koneella, kirjoitin jälleen pitkän jutun, joka sitten katosi jälleen jonnekin. Ei hyvä, ei sitten ollenkaan.

No, tärkeintä olikin, että sain kasattua ajatuksia, ei niinkään se kirjoitus.

Eilen ja tänään olen siis saanut tuntea, tunteita. Positiivisia sellaisia. Se on niin harvinaista, että se sitten on sitä myös. Mutta, pieni ilo ja onnellisuus tuntuvat hiipivän sydämeen. Se on outoa, jopa minulle.

Kuin syväjäässä olenkin ollut, nyt tuntuu siltä, että kevät sulattaa muutakin kuin luontoa ulkona. Minäkin tunnun sulavan vuosien mittaisesta syväjäästä. Sillä jäässä olen ollut, ikiroudassa.

Tuo sulaminen saa aikaan sen, että tunnen vihdoinkin tunteita. Elämääni tuntuu tulevan tulevaisuus, joka oli pitkään sumun ja harmauden peitossa. Näen vihdoin eteeni, ainakin vähän matkaa ja tunnen valonsäteiden pilkistelevän pilviverhojen rakosista.

Tunnen kuplivaa iloa, mietin, olenko koskaan edes kokenut tällaista? En muista. Olen hämmentynyt kokemastani, mitä tämä on?

Vauvakuumetta? Muistan hyvin hämärästi poteneeni joskus vauvakuumetta, ja tämä ei nyt ihan sitä ole, vaikkei se kovin kaukana siitäkään ole? Elämänkuumetta?

Kuitenkin, jokin muutos on tulossa, liekö sitten se vauva tai jotakin muutakin yhtä mullistavaa ja positiivista? Ei, vauvahaaveet olen haudannut jo muutamia vuosia sitten. Nautin siitä, että se kaikenlainen pikkulapsihelvetti iloineen ja suruineen on ohi. Minusta ei varmaankaan olisi enää pikkuisen äidiksi ainakaan jaksamisen puolesta. Olen jo muutamia vuosia itsekseni harkinnutkin sterilisisaatiota, joka vain tosin tuntuu niin turhalta olemattoman seksielämän puolesta.

Mutta, tämä tunne on nyt niin lähellä tuota muistamaani vauvakuumetta. Se on paras muistijälkeni omituisesta ilosta, jännityksestä ja odotuksen odotuksesta. Tiedosta, että elämä muuttuu jokseenkin positiivisella tavalla.

Pahin on sitten vissiin takanapäin? Siis tämän oman sielunelämäni kannalta? Kuin olisin vapautunut jostakin ikeestä ja olen nyt vapaa lentämään. Kun oikeastaan ensi kerran elämässäni minusta tuntuu siltä, kuin koko elämä olisikin vielä edessä?

Tällaista tunnetta, kevään heräämistä en nyt tähän hätään muista, en muista oikeastaan koskaan kokeneeni, että kaikki on oikeasti vielä mahdollista ja ettei aina tarvitse märehtiä niissä synkeissä syksyn lehdissä tai hautautua pimeyteen.

Elämässäni on aina ollut jokin juttu, joka on jollain lailla varjostanut liiaksi omaa elämää. Vaikka kuinka olisin voinut olla onnellinen ja iloinen, on aina siinä vierellä ollut mukana jokin huoli, jokin kriisi tai joku muu ihminen ongelmineen ja olen joutunut kokemaan syyllisyyttä omasta onnestani.

Tänään sitä syyllisyyttä ei ole, ei ole myöskään niitä ihmisiä, jotka latistaisivat tämän ilon. Koen olevani vapaa kaikista niistä entisistä sidonnaisuuksista, jotka tavallaan pakottivat minut tiettyyn muottiin.

Olen oikeastaan aika iloinen siitäkin, että vihdoinkin olen saamassa otteen itseeni. Minulla tuntuu vihdoin olevan mahdollisuus tutustua omaan itseeni, sellaiseen minään, joka tänään olen ja joksi yksi silmänräpäys minut muutti.

Vasta nyt, kun olen hyväksynyt tapahtuneen ja sen aiheuttamat seuraukset ovat olleet osana arkea, voin alkaa ymmärtämään ja oppimaan itseäni uudelleen. Minun ei enää tarvitse ihmetellä muuttunutta itseäni, vaan voin todellakin lakata pyrkimästä siihen vanhaan minääni, jota ei enää ole olemassakaan. Minun pitää opetella hyväksymään itseni juuri tällaisena kuin olen tänään ja alkaa elämään näiden rajoitusten ja muutoksien mukaan, joita tapahtuma toi mukanaan.

Tieto ei nyt lisääkään tuskaa, vaan auttaa ymmärryksen syntymiseen ja helpottaa.

Kaikki ei ole vielä sittenkään menetetty, mahdollisuuksia on vielä vaikka kuinka paljon. Uuden tietoisuuden varassa on jokseenkin helppoa lähteä viemään omaa elämää eteenpäin. Nyt en koe olevani hukassa, olen löytynyt vihdoinkin. Ja se tuntuu hyvältä, epätietoisuuden jälkeen.

 

Nyt