Pienet on minunkin ilot tänään ja niinhän se onkin, että onnellinen elämä koostuu näistä arjen pienen pienistä hetkistä.

Maksoin laskuja, ja huomasin tilille jäävän vielä rahaa, joka tietää taasen parempaa ja laadukkaampaa ravintoa perheelle, jess! Alkuviikolla eräs lapsi sai pieneksi jääneiden vaatteiden tilalle ihan uusia, siis ei kirpputorilta ostettuja vaatteita ja "törsäsin" vieläpä harrastusvälineisiin.

Kotiin päästyämme samainen lapsi halasi minua ja kiitos tuli suoraan sydämestä, silmistä näkyi, miten lapsi osasi arvostaa saamaansa ja itku meinasi tirahtaa itselleni. Suuria tunteita noinkin pienestä, mutta meille nuo asiat eivät ole olleet itsestäänselvyyksiä enää vuosiin.

Iloa koen jokainen kerta ollessani keittiössä. kodinkoneet on vihdoinkin toimivia ja sopivan kokoisia perheellemme. Vihdoinkin. Sitä ei välttämättä itsekään aina ymmärrä, miten niinkin yksinkertainen asia voi saada arjen pyörimään paremmin. Säilytystilaa olemme kaivanneet enemmän muutostamme asti eli jo vuosia.

Tänään huomaan, että vihdoinkin kodissamme on kaikki elämän perusedellytykset, siis kaikki tarvittava arjen pyöritykseen muutoinkin. Juuri nyt ei varsinaisesti puutu mitään. Vuosia olen säästänyt saadakseni yhden asian kerrallaan hankituksi, ihan lusikoista huonekaluihin saakka. Kun en erossa saanut viedä yhteisestä kodistamme mitään mukaani. En yksinkertaisesti jaksanut enää vääntää maallisesta, riitti kun pääsin suht ehjin nahoin pois, omaan kotiin ja turvaan.

Olen aina sanonut, että vähemmälläkin pärjää, mutta että vähäisemmälläkin vähällä voi elää. Materia itsessään on menettänyt merkityksensä, mikään asia tai esine ei ole enää sellainen, ettenkö voisi luopua siitä. Näin jälkikäteen ajatellen voisin ajatella, että kerran se luopuminen kirpaisi, jos toisenkin, kun omassa kodissani sitten jouduin tilanteisiin, joissa olisin jotakin tarvinnut ja tiesin, että sekin juttu jäi sinne vanhaan kotiin ja jos eromme olisi ollut yhtään normaali, olisi minunkin oma elämä alkanut hieman helpommin ja sujuvammin.

Lapset häpesivät pitkään kotiani, he eivät voineet ymmärtää, miksi minulla ei ollut sitä tai tätä tai miksi kotini oli kovin "paljas" tai asioita puuttui. En hennonut sanoa heille, ettei heidän rakas isänsä antanut jakaa omaisuuttamme ja jos niin olisi käynyt, tilanne olisi ollut ihan toinen. Häpesin myös itse vuosia omaa kotiani, olin sisäisesti hyvin kiukkuinen ja ahdistunut, koska kärsin kovin siitä, että minulla ei alkuun ollut mitään ja näytti kovin epävarmalta edes saada kotia laitetuksi. Mutta, hyvin vähän kerrallaan, yksi asia kerrallaan koti on muotoutunut mukavaksi pesäksi, jossa jokainen meistä viihtyy paremmin kuin hyvin.

Nyt minusta vihdoinkin tuntuu siltä, että perusasiat kodissa on kunnossa ja kaikki tämän jälkeen tuleva on vain luksusta, ylellisyyttä. Kuten saniteettitilojen matot, säilytykseen soveltuvat piirongit, senkit, hyllyt, sisustusjutut jne. Ennen eroa tarvitsin säilytystilaa melkoisesti, minulla oli tapana säästää tiettyjä tarpeellisuuksia tulevia käyttöjä varten.

Tähän kotiin muuttaessani, olen muutaman kerran vuodessa siivonnut perusteellisesti ja heitellyt menemään kaiken turhan ja vähällä käytöllä olevat olevat asiat, koska meidän perussäilytystilat ovat niin pienet. Ennen saatoin säästää lasten pieneksi jääneitä vaatteita, tavaroita ja jaella niitä sitten sukulaisten pienemmille tarvitsijoille. Nykyisellään en sitä tee, vaan laitan kaiken suoraan roskikseen ja vaatteet vien muualle kiertoon. Kirpputorit olen jättänyt suosiolla pois, koska se työmäärä on valtava ja tuotto jää jokatapauksessa kovin pieneksi, nopeammin ja helpommalla pääsen muutoin.

Olen kiitolllinen osa-aikaisesta duunistani. Se sopii minulle minulle niin loistavasti. Ja kun olen muutoinkin tottunut tulemaan toimeen taloudellisesti hyvin pienellä euromäärällä, jokainen ylimääräinen euro on vain plussaa. Näen työmaalla ihmisiä, asiakkaita ja vaikka vuorovaikutus jääkin hyvin ammatilliseksi, on se kuitenkin jonkin asteista vuorovaikutusta muihin ihmisiin ja tällä hetkellä se riittää minulle oikein hyvin.

Juuri nyt lastenkin elämä on teini-ikäisiksi ja koululaisiksi ottaen tasaista, jokainen lapsista tekee parhaansa koulussa, ja myöskin kotona. Itsestäni tuntuu useinkin kovin hassulta puhua isompien lasten kanssa heidän tulevista omista kodeistaan, heidän siitä ihan omasta elämästä ja pärjäämisestä sitten "omineen". Olen niin iloinen, että pahin teini-ikä ja kapinointi tuntuu olevan takanapäin, samoin ne hölmöilyt ja kaikki muu sellainen, joka aiheutti itselleni kovin syvää ja aiheellistakin huolta.

Uskoisin, että nyt on kehittynyt se järkevyys, ymmärtävät mitä vastuu omasta elämästä tarkoittaa ja kuinka he itse omilla toimillaan määrittävät omaa tulevaisuuttaan ja omaa elämäänsä. Toivon tosiaan, että heidän oma harkintakykynsä säilyisi saavutettuaan sen.

Kovin paljoa, jos ollenkaan en ole kirjoittanut siitä, mitä käytännössä elämämme oli murkkuiän saavutettua vanhimmat lapset. Se oli itselleni kovin kasvattavaa myös, lapset haastoivat minut ihan ennenkokemattomaan kasvuun äitinä ja ihmisenä. Jouduin toisenlaisen peilin eteen, joka oli kovin rehellinen kaikessa. Lapset hakemalla hakivat minusta sen leijonan esiin. He hakivat itselleen ne rajat myös minusta ja olemme oikeastaan koko perheenä kasvaneet. Jotenkin lapset ovat tulleet ulos kuorestaan, hakeneet uudelleen sen oman itsensä, vaatineet aikuisten hyväksynnän sille sisimmälle, joka oli tulossa, jota piti etsiä. Lapsen minuus. Ja nyt näyttää siltä, että murrosiän tavoite on saavutettu ja seuraavana alkaa sitten aikuisuuteen suuntautuminen ja vastuullisen oman elämän hakeminen.

He selvisivät pahimmista karikoista, minä selvisin siitä muutaman vuoden koitoksesta, huolista. Tein hyvinkin kipeitä ratkaisuja, hain ja saimme koko perhe hetken ajaksi ulkopuolelta apuja, ajoissa. Ennenkuin oli mitään peruuttamatonta vielä ehtinyt tapahtua, mutta joka olisi syössyt lapsen yhteiskunnan ulkopuolelle. Tänään lapsi itsekin kiittelee ja ymmärtää, mikä olisi ollut hänen kohtalonsa, jos en olisi puuttunut ajoissa. Olen kiitollinen siitä, lapsi itse ajoi minut selkä seinää vasten ja minulla ei ollut enää muuta vaihtoehtoa, kuin hakea apua ja luottaa siihen, että ammattilaiset osaavat asiansa. Tänään mietin, että ehdin ajoissa, ei ollut liian myöhäistä.

Nyt muutamaa vuotta myöhemmin mietin näitä muita teinejä, lapsen entisiä "kavereita". Niitä, jotka vain ilmestyivät jostakin, ja hävisivät myöskin jonnekin. Ilman selkeää tulevaisuutta. Mietin, miksi heidän vanhempansa eivät nähneet samaa, mitä minä näin? Miksi he vanhempina eivät uskoneet, kun heille kerrottiin mitä lapset tekivät, kun joukossa hölmöys tiivistyi ja pahaa oloa kärsivät lapset kerääntyivät yhteen porukkaan kuvitellen, että kukaan ei välitä? Mietin itsekseni niitä vanhempia, joiden tehtävänä oli vain hokea "eihän meidän lapsi, mutta ne muut, niiden lapset".

Oma elämäni on ollut jokseenkin kamalaa ja en voi sanoa, etteikö lapsillakin ole ollut ajoittain raskasta ja nyt toivon niin paljon, että tämä kaikki saavutettu hyvä ja onni elämässäni kuin lastenkin elämässä säilyisi ennallaan tai muuttuisi vielä paremmaksi. Että tämä perusonnellisuus säilyisi, oma ja lasten asenne pysyisi yhtä vahvana ja pitäisi pinnalla elämän myrskyissä, joita väistämättä tulee ollakseen elämää.

Kiitollisena saan tätäkin kirjoittaa. Juuri nyt ymmärrän, että vaikka elämäni onkin ollut kovin raskasta elää, on se kaikki todellakin ollut sen arvoista, ainakin nyt, kun kaikki asiat on hyvin. Kun voin hetkeksi huokaista ja opetella myös nauttimaan elämästä. Ennen en ole osannut, olen vain itsepintaisesti kieltäytynyt nauttimasta ja rentoutumasta, koska pelkäsin kaiken muuttuvan ja niinhän siinä sitten aina kävikin, aina tuli eteen jokin, joka hetkellisesti satutti, kaatoi ja vei pohjan koko elämältä. Kuin maalaisi piruja seinille.

Tänään opettelen nauttimaan elämästä. Se jo ajatuksena on vieras itselleni, mutta tiedän, että minäkin olen oikeutettu siihen. Kokemani onni ja ilo ei ole keneltäkään pois, vaan voin jakaa tätä muillekin. Minulla on terveet lapset, itse kykenen liikkumaan, toimimaan ja olen jokseenkin terve, työ,- ja vapaa-aika ovat tasapainossa suhteessa omaan elämääni, minulla on lämmin koti, kulkuväline liikkumiseen ja kotona on ruokaa, sekä kuorsaava miesystävä. Perheen ihmissuhteet ovat tasapainossa, yhteistyö lasten isän kanssa on mitä on, mutta sitäkään ei lopunikää tarvitse kestää, muutamat vuodet menevät joutuisaan. Olen oppinut olemaan jokseenkin oma itseni työmaalla, en pingota tai ylisuorita vaan osaan ottaa työni työnä, rennosti ja jopa tykkään siitä, mitä teen.

Vaikka ärsyynnyn ajatuksesta viettää kaikki aika kodissani, jotenkin uskon, että pääsen sinne kauan kaivatulle lomalle lasten kanssa ja/tai itsekseni. En heittänyt tavoitettamme romukoppaan, en haudannut ajatusta ja jotenkin tuo loma-asiakin järjestyy, jotenkin minusta vaan nyt tuntuu sellaiselta. Näen meidät siellä lapissa, norjan vuonoilla jäämeren rannoilla. Ja tiedän, että kun jonkin asian "näen", se myöskin on mahdollista.