Yritän asettua toisen ihmisen asemaan ymmärtääkseni toista. Juuri nyt se onkin kovin helppoa, olenhan itse "neuvonut" häntä toimimaan noin. En vain osannut ajatella, että oma neuvoni kääntyisi itseäni vastaan.

Sanoin tuolle ihmiselle aikoinaan, että jos hän haluaa elämäänsä edes vähän helpotusta, hänen tulee mennä itseensä ja miettiä kovin tarkoin, mitkä asiat juuri siinä omassa elämässä aiheuttaa pahaa oloa. Onko se jokin toinen ihminen, jokin asia, kuten työ jne. Jokin käsittelemätön asia menneisyydessä, pelko jne.

Ja kuinka ollakaan, minä olen ollut tuolle ihmiselle se ahdistusta ja pahaa mieltä aiheuttava ihminen. Syynkin tiedän nyt, se mikä välejämme hierti aina, jokainen kerta tavatessamme. Olimme puolin ja toisin kateellisia toinen toisillemme. Molemmilla oli omassa elämässä juuri ne asiat, joita kumpikin toivoi itselleen ja kumpikaan emme voineet käsittää toinen toistamme. Jokainen kerta tavatessamme ainakin minulla oli tunne teeskentelystä, siitä ettei toinen ole aito, oma itsensä, vaan salaa ja teeskentelee. Totuuden kuulinkin aina toisaalta.

Hän todellakin on tehnyt niin, että on jättänyt minut pois elämästään. Tavan vuoksi on tosiaan ihan turha pitää ihmissuhteita yllä. Hänellä on täysi oikeus valita elämäänsä juuri ne ihmiset, joiden lähellä on oikeasti hyvä olla. Niinhän olen itsekin tehnyt vuosien saatossa ja kovin yksin olenkin jäänyt. Tätä seikkaa tuo ihminen ei tiedä ja ei tarvitse tietääkään.

Eilen ymmärsin, että välimme ovat nyt sitten lopullisesti poikki. Elättelin omissa toiveissani pientä toivonkipinää siitä, että aika tekee tehtäviänsä. Vaan, on se nyt haudattava sekin ihmissuhde historiaan.

Ymmärrän paremmin kuin hyvin sen, mikä valtavan suuri merkitys toisilla ihmisillä on oman elämän hyvinvoinnissa. Ymmärrän toisten ihmisten vaikutukset omaan elämään ja omaan hyvinvointiin paremmin kuin hyvin.

Hieman kirpaisi, koska olen joskus erehtynyt luulemaan, että olisin ollut tärkeä ihminen tuon ihmisen elämässä. Se olikin vain kuvitelmaa ja semmoista ikäänkuin pakon sanelemaa huttua. Veriside ei vielä takaa automaattisesti toisen elämässä paikkaa, vaikka siinä luulossa olen itsekin ollut melkein koko ikäni.

Yksinäisyyteni sai eilen jälleen uudet mittasuhteet. Yksinäisyyteni kehä senkuin laajenee. Tämä ihminen ei tätä tiedä, eikä tarvitsekaan tietää. Hän ei ole vastuussa minun elämäni ihmisistä. Riittää, kun hän opettelee ottamaan vastuunsa omasta hyvinvoinnistaan parhaalla mahdollisella tavalla ja kun minä olen ollut sitten varjo hänen elämässään, ymmärrän etten kuulu enää hänen elämäänsä.

Tämän asian lopullisuuden käsittäminen tuntuu juurikin hurjalta ja sai miettimään omaa arvostustani häntä kohtaan. Tiedän, kuinka paljon työtä se vaatii, sekä ennekaikkea rohkeutta pudottaa juuri ne ihmiset elämästä pois, joista ei ole koskaan mitään iloa ja joiden kautta näkee vain oman elämän kurjat puolet.