Mielenkiintoinen huomio, johon törmään aina sillointällöin täällä. Eli mitä surkeammin elämässä menee tai mitä surkeampi on mielentila kirjoittaessa, sitä enemmän on lukijoita. Mutta, kun ottaa positiivisen asenteen ja kirjoittaa siitä ja niistä ajatuksista, elämän hyvistä puolista lukijat katoavat. Lieko se sitä kuuluisaa kateutta, johon itsekin tunnustan sortuvani, erityisesti silloin, kun elämä ottaa pannuun?

Kateudesta ei tosin ole mitään hyötyä, se aiheuttaa vain lisää pahaa mieltä itselleen ja muille. Kateellinen ihminen sanoo ja tekee kaikenlaista ikävää toisille. Sorrun itsekin siihen mutta entiseen erona on se, että nykyisin kykenen sanomaan sen, että olen kateellinen ja minua kiukuttaa suorastaan, ettei itselläni ole välttämättä samaan mahdollisuutta.

Iloitsen jo nyt tulevasta lomasta, kesälomasta joka häämöttää muutaman viikon päästä. Kovin montaa viikkoa en siis enää ole töissä ja sitten alkaa taas epämääräinen loma, joksi tuota tulevaa työttömyyskautta taasen kutsun. Tiedän, että jossakin kohtaa pääsen jälleen töihin, olen luottavaisin mielin sen suhteen.

Olen myös sopeutunut ajatukseen, etten sitä vakipaikkaa tule koskaan saamaan. Mutta kaikilla asioilla on se toinenkin puoli. Kun en ole sidottuna yhteen ja samaan työhön, olen tavallaan enemmän vapaa tekemään muita asioita elämässäni. Minun tekemisiä ei sido yksi ja sama työmaa, vaan todellakin saan tutustella ja vaihdella työpaikkaani. Voin valita usein jopa useammasta vaihtoehdosta itselleni sen parhaimman paikan. Voin ihan rauhassa kuulostella omaa jaksamistani ja tehdä töitä silloin kun niitä sattuu eteen tulemaan.

Toki hieman hirvittää jälleen ajatus niistä loputtomista päivistä ylhäisessä yksinäisyydessäni, kun neljä seinää uhkaa kaatua päälle ja pakopaikkaa omasta kodista ei ole harrastusten tai ystävien muodossa.

Olen vapaa myös siinä mielessä, ettei minua sido asuntolainat, ei enää sukulaiset tai ystävät.  Voisin melkeinpä vain ottaa kimpsut ja kampsut ja lähteä? No, ei ihan vielä kuitenkaan. Lapseni pitävät minut tässä aloillani viellä jonkin vuoden, mutta sen jälkeen olen vapaa kaikista sidonnaisuuksista. Olisikohan ihan hullu ajatus alkaa säästämään rahaa pelkästään siihen hetkeen, kun todellakin olen vapaa lähtemään jonnekin, kauas pois näistä kuvioista?

Kovin itsekästä tuo edellinen. Ensin pitää todellakin säästää yksi lapsi kerrallaan oman elämänsä alkutaipaleelle, jotta heillä jokaisella on perusasiat lähtiessään kotoa omaan kotiinsa. Kodin perustaminen ei ole ihan ilmaista.

Mutta, juuri nyt minua viehättää jälleen suuresti vapaus ja se, että saan ikäänkuin rauhassa tutustua itseeni ja keskittyä tällä uudella tietoisuudella itseeni. Vakituisen työpaikan haveilu ja pettymykset siitä, ettei ole tullut valituksi ovat jokseenkin ajanhukkaa ja aiheuttaa vain turhaa mielipahaa, jolta niin mieluusti säästän itseäni. Pitää osata tässä ja nyt tyytyä vähäisempäänkin. Ja kun nyt tiedossa on paljon tosiasioita, jotka tiedostan itsekin ja joista siis en tiennyt aiemmin hölkäsenpöläystä, en voi kun olla tyytyväinen edes siihen, että saan työskennellä satunnaisesti pätkän silloin tällöin.

Enempää en voisi edes itseltäni vaatiakaan. Riittää, kun teen juuri sen minun parhaani, omien kykyjeni rajoissa, oman jaksamiseni rajoissa.

Mietiskelin tuossa eräänä iltana sellaista mitä jos-ajatusleikkiä. Kuvittelin tilanteen, jossa tekisin näitä samoja hommia osa-aikaisena koko lopun ikääni, samassa työpaikassa. Ja ahdistus siitä tuli. Tajusin, etten juuri tällä hetkellä edes halua sitouttaa itseäni mihinkään yhteen ja samaan työhön, joka saattaisi jatkua jopa eläke-ikään asti. Ihan kamala ajatus jo se, että koko loppuelämäni olisi tällaista, kuin miten tämä arki on nyt muotoutunut töideni mukaan. Ei, se ei sovi minulle ollenkaan.

Huokaisin helpotuksesta eilen, kun oman ajatusleikkini päätteeksi jouduin vilkaisemaan kalenteriin ja laskemaan jäljellä olevat viikot työmaalla. Tämänhetkisessä työssänihän ei ole mitään vikaa, nautin siis suuresti siitä mitä teen alun ongelmien jälkeen. Kuitenkin kaipaan jatkuvaa vaihtelua, hassua ja kovin ristiriitaista sinänsä, koska tiedän kärsiväni myös vaihtelusta ja uuden aloittamisesta, uuden opettelusta ja uusien ihmisten tutustumisesta.

Vapaa kuitenkin houkuttaa nyt kovin. Kärsin sisäisesti jo tästä muotoutuneesta rytmistä, jonka työt aiheuttavat. Siis menen mielelläni töihin jne. Mutta koen oman elämäni kovin hankalaksi ja jotenkin vajaaksi, koska työt. Vapaat eivät tuo kaivattua lepoa, monii tekemätön kotityö aiheuttaa ylimääräistä stressiä ja olen liian kiltti lapsille, en osaa vastuuttaa heitä kotitöistä samaan tapaan, monissa muissa perheissä on tapana. Se vaatii itseltäni myös uutta asennoitumista, ja oikeanlaista "tietoa". Mutta, minulla ei ole sitä vertaista, ei ystävää tai muutakaan kanavaa, jonka kanssa pohtisin ja saisin uutta pontta alkaa vaatia lapsilta enemmän osallisuutta kodin yhteisiin askareisiin.

Vapaalla nykyisellään sitten huilaan paljon, teen niitä kotihommia, koska työpäivinä olen sitten niin väsynyt jo, etten yksinkertaisesti jaksa kuin korkeintaan tehdä sen ruuan ja pyykit. Kaikki muu jää suosiolla sitten niihin vapaapäiviin.

Tiedän myös sen, että sitten tuskailen ja kärsin suuresta yksinäisyydestä, tekemisen suoranaisesta puutteesta. Kun kaipaan myös sitä aikuista ihmistä seuraksi, jakamaan asioita arjessa. Mutta, edelllisessä ei ole mitään uutta, olenhan jo vuosia ollut kovin yksin.